Sakari Virtanen on kirjoittanut tärkeän elämänkerran yhdestä Suomen historian kiinnostavasta avainhenkilöstä, A. Oswald Kihlman-Kairamosta (SKS 2014). Virtanen on aiemmin tehnyt korkealaatuisia yrityshistorioita pohjoissuomalaisista metsäyhtiöstä, mistä on ollut ilmeistä etua Kairamo-biografiassa. Huomattava osa päähenkilön elämätyöstä liittyy olennaisesti paitsi mainittuihin yhtiöihin myös pohjoiseen luontoon. Kairamosta tuli tiedemiehenä nimenomaan Lapin, Kuolan ja Komin tundran kansainvälisesti tunnustettu tutkija.
Liike- ja kulttuurielämän johtavan moniottelijan Alfred Kihlmanin poikana Oswald Kihlman-Kairamo (1858—1938, vuodesta 1906 Kairamo) seurasi isänsä suomenmielisiä jalanjälkiä muutamaa astetta radikaalimpaan fennomaniaan, mutta myös astetta ylemmäs sivistyselämän ja politiikan portailla. Isä Alfred oli pappi, rehtori ja valtiopäivämies, poika Oswald luonnontutkija, professori ja senaattori.
Liike-elämässä isä ja poika ylsivät samalle tasolle. Tampellan pelastaja Alfred Kihlman ehti olla sekä Yhdyspankin että Kansallispankin hallinnon ykkösmies, poika nousi isän perässä Kansallispankin hallintoneuvoston esimieheksi ja oli perustamassa Kajaani-yhtiötä sekä pellervolaista Hankkijaa.
KOP:n historiassa Oswald Kairamo tunnetaan ehkä parhaiten hankalaksi taakaksi muodostuneen pääjohtaja J. K. Paasikiven erottajana, mutta myös Paasikiven pankkiin rekrytoijana. Monitoimijoiden Alfredin ja Oswaldin jälkeläisten urakehitys oli jo selvästi yksipuolisempi: Oswaldin poika Aulis Kairamo johti uransa huipulla Kemi-yhtiötä, pojanpoika Kari Kairamo puolestaan Nokiaa.
Virtasen Kairamo-tutkimus tulee paljon muun ohella taas kerran todistaneeksi, kuinka vahvasti poliittiset jakolinjat vaikuttivat 1900-luvun alun liike-elämässä. Fennomaanien rynnistys perinteisiä ”ruotsalaista” rahavallan linnakkeita vastaan on toki tuttua, mutta hiukan varjoon on jäänyt suomalaisen puolueen hajoamisen seuraukset.
On tiedetty vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten kiistojen johtaneen mm. uusien vakuutusyhtiöiden perustamiseen. Ja on tiedetty esimerkiksi Kansallispankin olleen vankasti vanhasuomalaisissa käsissä, viimeistään sen jälkeen, kun ruotsalais-viipurilaisesta Pohjoispankista KOP:n pääjohtajaksi värvätty F. K. Nybom vanhetessaan vaihtoi väriä liberaalista vanhasuomalaiseksi. Nybom karkotti äreimmillään jopa väärään poliittiseen leiriin kuuluneita asiakkaitakin pankin piiristä, mihin ei sentään moni muu liikeyritys ryhtynyt, oli omistaja- ja johtajakunnan pääväri sitten mikä tahansa.
Lehtimaailmassa suomalaisen puoleen jako johti tunnetusti nuorsuomalaisen Päivälehden ja sitten Helsingin Sanomien perustamiseen kilpailijaksi vanhasuomalaisten Suomettarelle. Kuvaava lehtien keskeisen roolin kannalta on, että liikkeitäkin kutsuttiin niiden mukaan päivälehtiläiseksi tai suomettarelaiseksi.
Entä millaiseksi muodostui nuorsuomalainen lehdistön ja vanhasuomalaisen liike-elämän suhde?
Virtasen Kairamo-kirja tarjoaa tästä herkullisia kansallispankkilaisen sisäpiirin tunnelmavälähdyksiä.
Kansallispankki oli 1914 vaikeuksissa ennen muuta yhden erityisen suuren asiakkaansa, raahelaisen Johan Arthur Lagerlöfin takia. Aika lailla kaikkien tiedossa oli, että Lagerlöfin luottosalkut olivat paisuneet pelottavan suuriksi poliittisen erityissuhteen seurauksena: vanhasuomalainen liikemies oli vanhasuomalaisen pankin ja sen vanhasuomalaisen pääjohtajan Nybomin erityissuojeluksessa.
Vararikon partaalla olleen Lagerlöfin Raahen yritysryppään tilasta puhuttiin yleisesti, ja myös KOP:n arveltiin horjuvan tai ainakin pahasti heikentyvän huonosti hoidetun luottosuhteen seurauksena. Lehdet olivat pankin kimpussa, myös ja ehkä ennen muuta Helsingin Sanomat ja muut nuorsuomalaiset lehdet, joille vanhasuomalaisten hallitsema liikepankki tarjosi herkullisen maalitaulun.
Pankin oli puolen vuoden vitkastelun jälkeen annettava potkut kriiseissä ryvettyneelle pääjohtajalleen Nybomille ja uudistettava muutenkin ylintä johtoaan. Uudeksi pääjohtajaksi nostettiin J. K. Paasikivi, hallintoneuvoston uudeksi jäseneksi puolestaan Paasikiven ystävä Kairamo, josta tuli puheenjohtaja 1919.
Etsimättä tulee mieleen kevät 1991, jolloin KOP oli myös kiivaan mediakohun myrskynsilmässä. Helsingin Sanomat oli nytkin kriittisen uutisoinnin kärkiryhmässä ja siten olennaisesti vaikuttamassa suurpankin ylimmän johdon täysremonttiin. Ison lehden ja ison pankin suhde oli muutenkin samantapainen kuin melkein 80 vuotta aiemmin. HS:n ja Sanoman ylin johto oli irtautunut pankista, kun Aatos Erkko oli eronnut KOP:n hallintoneuvostosta ja sen puheenjohtajuudesta.
Ennen 1990-luvun alkua ja jälkeen vuoden 1914 oli pitkään toisin. Eero Erkko oli ehtinyt hiukan ennen kuolemaansa hyväksyä valintansa KOP:n hallintoneuvostoon (1926), Eljas Erkko oli noussut pankin hallintoon 1935 ja sitten hallintoneuvoston puheenjohtajaksi (1953). Aatos Erkko tuli vastaavasti ensin Kansallispankin hallintoneuvoston jäseneksi 1970 ja puheenjohtajaksi 1985.
Kolmen polven Erkot pankin ylimmässä hallinnossa olivat KOP:lle voitto – tai siis semmoisena kilpailijat sitä pitivät ja niin myös pankin piirissä ajateltiin. Tämmöisen voiton saavuttaminen oli kuitenkin edellyttänyt yksioikoisen vanhasuomalaisen linjan tarkistusta hiukan vivahderikkaammaksi ja sallivammaksi, jos ei muista niin taktisista syistä.
Tämän linjatarkistuksen juurilla oltiin kaikesta päätellen juuri kriisivuonna 1914, jolloin pankin ikioman Lagerlöf—Nybom -kriisin päälle tulivat maailmansodan syttymisen luomat uhkakuvat. Välittömästi syyskesästä 1914 ne vaikuttivat huolestuttavilta. Virtanen kertoo, kuinka maalta Helsinkiin palannut Oswald Kairamo näki pankkien ovilla kadulle ulottuneet pitkät jonot ja kuinka ihmisillä oli ulos tullessaan taskut täynnä kultaa, joka antoi seteleitä ja pankkitilejä paremman varmuuden arvon säilymisestä.
Tilannetta yhdessä pohtineet Kairamo ja Paasikivi kehittelivät tässä vaiheessa keinon KOP:n vahvistamiseksi poliittista pohjaa ja profiilia laventamalla. ”Tuumimme, että on välttämätöntä hankkia nuorsuomalaisia Hall.neuvostoon voidaksemme kestää lähenevää myrskyä. Ajattelemme Kaarlo Castrenia (tarpeellisen laiska); myöskin Ståhlberg on mainittu. Sellaisen vuoteen on ”ukko” [Nybom] meille tehnyt.”
”Laiska” Kaarlo Castren, asianajaja, senaattori ja sittemmin Suomen pääministeri, valittiinkin 1915 hallintoneuvostoon ja sitten vuosiksi 1916—1921 peräti KOP:n johtokuntaan. Vanhasuomalaisen rahalinnakkeen ovea oli tällä siirrolla raotettu sen verran, että Sanomain Erkotkin mahtuivat kohta sisään.
Siitä emme vielä paljon tiedä, mitä tämä merkitsi Erkoille ja Erkkojen lehdelle.