Kolumni julkaistiin Talouselämässä 11.10.2013:36

Kuinka yksinkertaista talousjournalismi olikaan vain hetki sitten.

Ei ole edes sataa vuotta siitä, kun Suomen vientiteollisuus sai viestinsä taatusti väärentämättömänä läpi mediassa.

Media ei tulkinnut, eivätkä toimittajat lisäilleet omiaan, kun Puunjalostusteollisuuden keskusliiton terävin kärki kertoi lehdissä ja sähköisessä mediassa, mitä tasavallan tärkeimmän alan rauhaan kuului ja mitä se muulta yhteiskunnalta odotti.

Asiat osattiin hoitaa todella kustannustehokkaasti.

1920- ja 30-luvuilla suurten metsäfirmojen päälobbari Axel Solitander kirjoitti itse sanomalehtien pääkirjoitukset, jotka julkaistiin lehtien nimissä sellaisenaan.  Omalla nimellään Solitander esiintyi aikakauden johtavassa, ja ainoassa, sähköisessä mediassa, radiossa. Yleisradio antoi Solitanderin esitelmille runsaasti suoraa lähetysaikaa.

Toki firmat maksoivat jäsenmaksuina Solitanderin ajasta, mikään ei koskaan ole ilmaista. Mutta lehdet ja Yle säästivät kuluissaan, kun Etelä-Esplanadin ajatushautomosta pukattiin niille ilmaista ja loppuun asti jalostettua tavaraa julkaistavaksi.

Tai tarkennetaan vähän. Ei koko lehdistö Solitanderille palstojaan avannut. Myötämielisiä olivat lähinnä kokoomuksen Uusi Suomi ja ryhmä maakuntien samanhenkisiä sanomalehtiä.

Nimiä en viitsi jo kuopattua Uutta Suomea lukuun ottamatta mainita. Kaikki eivät tänään pidä näin joustavaa teollisuuden tarpeiden ymmärtämistä enää median kunnia-asiana. Voivat olla oikeassakin.

Aktiivinen Solitander on muuten yksi Suomen nykyhistorian viehkeimpiä hahmoja.

Hän puhui reippaasti ja avoimesti vientiteollisuuden ”agitatsioonista ja propagandasta” ja yhtä avoimesti suurteollisuuden tarpeista vaikuttaa valtiolliseen päätöksentekoon.

Teollisuuden agit prop -vastaavana Solitanderille  ei riittänyt suurten päivälehtien pääkirjoitustoimittajan haamurooli. Hän halusi teollisuudelle ihan oman äänitorven suuren yleisön suuntaan.

Tässä tarkoituksessa hän oli metsäyhtiöitten keskusliiton varoilla perustamassa koko perheen yleisaikakauslehteä Viikkosanomia 1920-luvulla. Lehden tavoite oli muokata etenkin työläispiirien mielipiteitä myönteisiksi liike-elämälle, helppotajuisesti ja viihdyttävästi.

Politiikkaan vaikuttaessaan Solitander toimi samalla tavoin suoraviivaisesti.

Hän ei tyytynyt vain järjestämään vaalirahoitusta ja syöttämään, juottamaan ja puhuttamaan kansanedustajia, ministereitä ja muita vaikuttajia. Solitander ryhtyi itse kauppa- ja teollisuusministeriksi ja toteutti siten käsiohjauksella tehtävää, josta metsäfirmat yliasiamiehelleen palkkaa maksoivat.

Kustannustehosta ja yksinkertaista tämäkin.

Miksi lobbailla päätöksentekijöitä, jotka eivät kuitenkaan oikein ymmärrä mitä aika vaatii, kun voit ryhtyä itse päätöksentekijäksi.

Ja miksi selittää toimittajille, miten teollisuus asiat näkee, kun voit kirjoittaa itse tai kustantaa lehteä, jonka ainut kutsumus lähtee kaupan ja teollisuuden eduista.

Solitanderin ajatuksenkulku oli valloittava, eivätkä tulokset kaikilla rintamilla olleet olemattomia.

Mediapolitiikassa oli silti ilmeinen valuvika.

Viikkosanomat oli kituvana myytävä Erkkojen Sanomalle. Ponteva yritys unohtaa yhteiskunnallinen työnjako ei ollut muutenkaan kovin onnistunut.  Toimintamalli, jossa teollisuus itse ottaa median tehtävät, ei ollut sittenkään ihan loppuun asti fiksu.

Pitkän historian matkaan saattamalla työnjaolla oli etuja, jotka olla möllöttivät ja vieläpä kaiken aikaa vahvistuivat piittaamatta ollenkaan suurteollisuuden yliasiamiehen suoran toiminnan strategiasta.

Työnjaon edut olivat kansainvälisessä taloudessa ilmeiset. Tähän perustui Suomen ainoan suurteollisuuden menestys, ja tästä myös Solitander saarnasi radioesitelmissään ja pääkirjoituksissaan.

Mutta että sama työnjaon ja samalla vallanjaon ajatus koskisi myös mediaa ja valtiollista päätöksentekoa? Että siis lehtimiehet tekisivät lehteä, muutenkin kuin teknisen editoinnin mielessä, ja valitut ja vastuunalaiset poliitikot vastaisivat julkisesta päätöksenteosta, myös muuten kuin muodollisesti?

Ajatus oli ollut vallankumouksellinen 1600-luvulla ja oli mukana Ranska suuressa vallankumouksessa 1700-luvulla. Vielä 2000-luvun maailmassakin se on iskuvoimainen..

Olikohan Talouselämän perustaminen talouselämän erilaisten taustatahojen toimesta jonkinlainen suomalainen kompromissi? Siis yksi monista kansallisista projekteista, joissa pienen maan pienehköt piirit koettavat edistää työnjakoon perustuvaa ammatillista osaamista, yleistä etua ja elinkeinoelämän erityistarpeita omintakeisella yhteistyöllä?

Lehdestä tuli ennen pitkää ihan oikeitten talousjournalistien tekemä, talouselämään keskittyvä suomenkielinen viikkolehti, jollaista ilmiselvästi tarvittiin.

Siitä tuli myös vapaa ja riippumaton – tai sanokaamme ratkaisevasti vapaampi ja riippumattomampi kuin Solitanderin kustannustehokkaalla suoran toiminnan mallilla.

Liike-elämän isokenkäisten jyrähtelyt ja raivonpurkaukset lehden alkumetreiltä lähtien todistavat Talouselämän suhteellisesta riippumattomuudesta.

Kyllä purkauksiakin ymmärtää.  Harmittaahan se, kun toimittajat eivät oikein ymmärrä tai eivät ymmärrä oikein.

Edellisessä on kyse ammattitaidosta, joka on kiistatta kehittynyt huikeasti.

Jälkimmäisessä on parhaimmillaan kyse samasta asiasta: mediantekijöiden ammattitaidoista ja ammattieetoksesta, joka pitää totuudenmukaista yleisen edun asianajoa johtotähtenään.

Tämä on myös talouselämän etu. Siitä on hyvä pitää kiinni silloinkin kun rapatessa roiskuu ja harhalaukauksia ammutaan.

Riippumaton, kriittinen ja vapaa media on vanhaksi keksinnöksi yllättävän hyvä edelleen.

Toteamus koskee erityisesti talousjournalismia, tänään ja tulevaisuudessa vielä enemmän kuin ennen.

Talous hallitsee vahvemmin kuin koskaan julkisuutta, ajatteluamme ja yhteistä poliittista, kulttuurista ja yhteiskunnallista agendaa. Jättiyrityksistä on kasvanut maailmaa pyörittäviä voimatekijöitä valtioiden rinnalle ja ylle.

Siksi tarvitaan talouden ja yritysten dynamiikkaa oikein ymmärtävää, selittävää ja kriittistä journalismia enemmän kuin koskaan. Se on yleinen etu ja hyödyksi liike-elämälle.

Muutamia suomalaisen taloushistorian ratkaisevia vaiheita vilkaisemalla vakuuttuu, että valtavirrasta vapautumisessa medialla ja meillä kaikilla on opettelemista. Media oli mukana puhaltamassa 1980-luvun pörssikuplaa täysin palkein, ja euroon mentiin liput hulmuten, korkeintaan pilkaten varoittajia – niitä jotka osasivat hämmentävän osuvasti ennakoida tulevan katastrofin syyt ja syvyyden.

Silakkaparvi vetää tunnetusti meitä kaikkia vastustamattomasti, vanha sijoittajan perussääntö unohtuu aina kun sitä eniten kaivataan. Mutta juuri vastavirtaan tunkeminen on tehokkain tapa, jolla talousmedia voi yleisöään palvella.