Tänä syksynä on ilmestynyt lukuisia kirjoja, joissa käsitellään tai ainakin kiinnostavasti sivutaan Helsingin Sanomia ja ”lempeitä tulivuoria” eli lehtiparoneja Eljas ja Aatos Erkkoa.  Olen poiminut kirjoista hajahavaintoja ja muistiin merkintöjä, joihin on syytä myöhemmin palata:

”Lempeät tulivuoret” -nimitys on peräisin Martti Huhtamäen kirjasta Mara puhuu omiaan (WSOY).  Muistelmat tarjoavat kepeän tarinoivia lähi- ja tuokiokuvia, joiden osuvuudesta muilla mukana olleilla saattaa olla erilaisia näkemyksiä.  Yhden aikalaistodistajan tuntemuksia ne joka tapauksessa ilmentävät ja sellaisina niillä on arvoa.

Huhtamäki ehti nuorena urheilutoimittajana tavata vielä vanhan Eljas Erkonkin, joka oli ”lämmin ja nopeita päätöksiä tekevä henkilö” (s.61). Tytär Patricia oli samanlainen kuin kiivas ja nopealiikkeinen isänsä. Poika Aatosta puolestaan kirjassa luonnehditaan Väinö Linnaa lainaten: Tammerin yökerhossa Linna kuvasi Maralle Aatos Erkkoa ”jäävuoreksi, josta näkyy vain huippu”(s. 62).

”Jäävuorella” oli joko jäiset välit sisareensa tai sitten hän todellakin vain pidättyi sukulaisensuosinnasta, kun kieltäytyi nimittämästä Patrician tytärtä Rafaelaa HS:n Pariisin-kirjeenvaihtajaksi. ”Emme harrasta nepotismia”, AE kuittasi.

Huhtamäen mukaan AE:n pieneen lähipiirin kuului Yleisradiosta Sanomiin pestattu Karl ”Mala” Anderzén ja pitkään Lontoossa ja muualla maailmalla paperiteollisuutta markkinamiehenä palvellut Jarl Köhler. Omana muistiinpanona merkitsen, hyppäämättä johtopäätöksiin, että Köhler toimi 1990-luvulla Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajana eli edisti maan suurimman vientiteollisuuden etuja. Paperiteollisuus oli tietysti Sanomillekin olennainen myös arkisen liiketoiminnan mielessä.

Maran tarina AE:n kanssa yhteisestä urheiludiplomaattisesta Neuvostoliiton-matkasta kannattaa panna muistiin – sekä 1980-luvun taitteen maailmantilanteen kuvastajana että Erkkojen sukuhistorian kannalta. AE vieraili matkallaan tehtaassa, jonka seinällä roikkui kuva hänen isoisästään, brittitaustaisesta tekstiili-insinööristä, jonka tyttärestä Violetista tuli Eljas Erkon puoliso ja siis Aatoksen äiti(s. 102-110).

Huhtamäen poliittisen historian herkkupala on muistelu AE:n tunnelmista 1982 presidentinvaalin alla.  Talouselämän huippu oli Vladimirovin ohjaamana ryhmittymässä Ahti Karjalaisen taakse, ja myös Erkko paimensi lehtiään samojen lippujen alla, muuten ”kauppa pysähtyy ja panssarit ovat rajalla” (s. 79).

Ilta-Sanomien päätoimittajana Mara puolusti lehtensä  tasapuolista linjaa suhteessa pääehdokkaisiin vedoten siihen ettei Suomen presidenttiä valita Kremlissä vaan Suomessa.  ”Tällä kertaa se valitaan Kremlissä”, Erkko vastasi.

***

Presidentinvaalissa sotavuonna 1943 isossa roolissa oli Eljas Erkko. Tästä kertoo Juhani Suomi tutkimuksessaan Mannerheim. Viimeinen kortti? (Siltala). Sisäpiiritiedon mukaan Erkko oli Mannerheimin ”pääagitaattori”, kun marsalkasta oltiin mm. rauhanopposition tuella tekemässä presidenttiä Risto Rytin sijasta. Rytin vastaista liikehdintää johtanut Erkko oli, kiinnostavaa kyllä, Rytin puoluetoveri, jonka myöhempi arvio Mannerheimistakaan ei ollut kovin kaunis: Mannerheim on ”täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan” (s. 27-31).

Erkon motiivit Mannerheimin tukemiseen olivat ulkopoliittiset.  Ryti oli länsivaltain silmissä menetetty mies saksalaisorientaation vuoksi, Mannerheimin avulla sen sijaan suhteet Yhdysvaltoihin ja Britanniaan olivat ehkä korjattavissa.  Lehtensä Erkko pani töihin linjansa puolesta, HS:n pääkirjoituksessa ”otettiin voimakkaasti kantaa Mannerheimin valinnan puolesta mainitsematta – sensuurimääräyksiä kiertäen – kertaakaan hänen nimeään” (s.32).

***

HS:n pitkäaikaisen päätoimittajan Janne Virkkusen muistelmateos Päivälehden mies (WSOY) oikoo, taustoittaa ja syventää käsityksiä lehden toimitusjohdon, omistajan ja ympäröivän maailman välisestä dynamiikasta.  Jännittäviä esimerkkejä on liikaa tähän kirjattavaksi, mutta yleisesti luonnehtien ainakin omia tietojani tarkensivat etenkin kuvaukset Aatos Erkon ja päätoimittajien väliin myrskyisistä ja päätoimittajan kannalta lähes aina arvaamattomista suhteista.

Elinkeinoelämän huippujen ja poliitikkojen muodostama paine päätoimittajaa kohtaan on ilmiönä arvattava, mutta ei tätä ennen näin selkeästi todettu. Tärkeän teeman jatkokehittelyn kannalta tämä on arvokasta. Klassikoksi tässä sarjassa muodostunee Virkkusen kuvaus Nokian Jorma Ollilan menettelytavoista: ”Jorma oli hyvin tarkka paitsi omasta maineestaan myös Nokian maineesta eikä sietänyt vähäistäkään kritiikkiä. Kerran hän yritti painostaa meitäkin jättämään julkaisematta Nokiaa koskevaa tietoa. Hyvin usein sain aamulla ärhäkkään soiton, jossa Jorma sanoi Nokian jättävän Suomen, jos ’kirjoittelu on tällaista’… Hän selvästi pyrki vaikuttamaan kaikkeen Nokiaan liittyvän julkisuuteen”(s. 128).

HS:n aktiivisen myönteinen EU-, euro- ja Nato-linja ei toki ole ollut valtakunnansalaisuus lehden lukijoille tätä ennenkään.  Virkkusen teos syventää silti tätäkin puolta, samoin mm. Max Jakobsonin keskeistä roolia näissä yhteyksissä. Jakobson johdatti Virkkusen myös elinkeinoelämän johtajien yhteyteen, muun ohella tapaamisiin Wallenbergin valtapiirin liikkeenjohtajien kanssa (s. 296). Kaikella tällä on merkitystä HS:n historiaa tarkasteltaessa – hyppäämättä nyt taaskaan johtopäätöksiin.

Harri Saukkomaan muotoilemat Jorma Ollilan muistelmat Mahdoton menestys. Kasvun paikkana Nokia (Otava) eivät vastavuoroisesti noteeraa Hesaria, Erkkoja eivätkä pikkupoikkeusta lukuun ottamatta Janne Virkkusta maininnan arvoisiksi. Tämä ei ole arvostelua eikä pilkkaa, vain toteamus.

Suhdetta mediaan Ollila pohtii silti yhden alaluvun verran (s. 333-340), tosin ainuttakaan ärhäkkää puhelinsoittoa muistamatta. HS vilahtaa muutaman kerran auliina palvelusten tarjoajana: esimerkiksi kun Georg Soros teki 1986 huomattavan Nokia-sijoituksensa kunniaksi vierailun Suomeen, hänelle tarjottuun valtiomiehen vastaanottoon sisältyi tapaaminen pääministerin kanssa ja ”laaja haastattelu Helsingin Sanomiin” (s. 129).

Kaikkiaan Ollilan muistelmat kuuluvat peruslukemistoon,  pidättyväisinäkin niistä oppii ymmärtämään ajattelu- ja toimintatapoja, joilla suuryrityksiä hallitaan, ja jotka siten vaikuttavat myös  lehtiin.

Tuomo Pietiläisen & tutkivan työryhmän teos Wahlroos. Epävirallinen elämänkerta (Into) on kiehtova tarinakokoelma ja henkilökuva, joka vahvistaa ainakin pari olennaista ennakkokäsitystä.

Journalistipiireissä on pitkään pidetty Wahlroosia poikkeuksellisen taitavana mediavaikuttajana (tämän muuten Janne Virkkunenkin tavallaan todistaa).  Ja se toinen asia: kyllä, HS:n päätoimittaja ja Sanomain pääjohto ja -omistajat kuuluvat edelleen suomalaiseen valtaeliittiin. Wahlroosin kuuluisilla Åminnen kartanon tupaantuliaispäivälliselle 2007 osallistuivat päätoimittaja Virkkunen, mediatalon hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo ja pääomistajista Robin Langenskiöld puolisoineen.

Syksyn kirjoista on ehkä syytä tässä yhteydessä mainita vielä yksi, Matti Klingen jokavuotinen päiväkirja, tällä kertaa nimeltään Tuhoutuiko Rooma? (Siltala). Klingeä on hyvä lukea yleisen mediakritiikin ja kieltämättä myös erityisen HS-kritiikin takia.

Klingensä tuntevat arvannevat yleislinjan, mutta se kannattaa tässäkin lyhyesti ja ilman esimerkkejä toistaa. Hänestä on huolestuttavaa, kuinka yksipuolisesti ja lähes sokeasti nykymedia nojaa angloamerikkalaiseen, englanninkieliseen maailmaan auktoriteettinaan niin tyylissään, tietolähteissään, suhtautumismuodeissaan kuin kaiken kattavassa pinnallisuudessaan. Maailma kun nyt kuitenkin on vähän laveampi.

Onko näin ja onko näin ollut aina tai pitkään? Nekin ovat olennaisia kysymyksiä. Vastauksiahan meillä ei ole vielä.