![rantanen[1]](https://blogs.helsinki.fi/hy-ruralia/files/2013/01/rantanen1.gif)
Mikä saa tuhannet vapaaehtoistyöntekijät tekemään lukemattomia työtunteja leipää jakaen, koodia vääntäen tai kylätaloja kunnostaen? Voiko niin tylsältä kuulostava asia kuin aluekehittäminen innostaa tällaisiin suorituksiin vuosikausiksi ilman että euron euroa tipahtaa omalle tilille? Ei voi. Kukaan ei innostu aluekehittämisestä (paitsi maantieteilijät) saati projektihallinnosta niin paljon. Kyse on sen sijaan innostumisesta, joka lähtee sisäisestä motivaatiosta, koska tehtävä asia on itselle merkityksellistä ja tekeminen palkitsevaa (vrt. Ryan & Deci 2008, Martela & Jarenko 2014).
Nobelisti Edmund Phelps on huomauttanut, että innostuminen omasta työstään, on se sitten palkka- tai vapaaehtoistyötä, on myös taloudellisesti merkittävä asia. Koska elämme aikaa, jossa taloudelliset perusteet näyttävät aina olevan ohituskaistalla muihin perusteisiin nähden, olisi tämä ulkoisista palkkioista viis veisaava työstä innostuminen kanavoitava mahdollisimman hyvin aluekehityksenkin parhaaksi (lue: talouskasvuksi).
Maaseudun kehittämistyötä tekevät Leader-ryhmät ovat parhaimmillaan pystyneet yhdistämään sisäisen motivaation toteuttamisen ja aluekehityksen näkökulmat toisiinsa hedelmällisellä tavalla. Esimerkiksi kylän tulevaisuuteen panostaminen on monille asukkailleen asia, jonka eteen halutaan panostaa vapaaehtoisesti. Kun tähän saadaan ulkoisia resursseja, yhdistyvät talkoohenki ja rahalliset avustukset paikalliseksi kehitykseksi. Kun tätä työtä tehdään pitkäjänteisesti, voi sillä olla jopa ratkaiseva merkitys alueen kehitykselle.
Aluekehitystyössä sisäisen motivaation näkökulmaa ei aina ole tunnistettu, mikä voi olla yksi syy niille vaikeuksille, joita uusien, varsinkin nuorempien rekrytoinnissa esimerkiksi kylätoimintaan on koettu. Koska vapaaehtoistyön kantava perusta on yksilön oma valinta, kyvykkyys ja arvopohja, voi ulkoapäin tuotu, hyvää tarkoittava ”aktivointi” jopa laskea halua olla mukana erilaisissa projekteissa. Myös kuntalaiskumppanuuteen perustuva yhteistyö kuntaorganisaation ja asukkaiden välillä on ajatuksena kaunis, mutta vapaaehtoistyön luonteen vuoksi vaaditaan kumppanuuden toteuttamiseen erityistä pieteettiä ja tunneälyä: Asukkaita ei voi maaseudulla velvoittaa talkootyöhön sen enempää kuin kaupungissakaan, mutta siitä voidaan yhdessä sopia. Leader-toimintaryhmien haasteena taas on säilyttää erityisesti vapaaehtoispohjalta toimivien kokemus siitä, että heihin luotetaan, vaikka hallinnollinen raportointi näyttää joskus pohjautuvan ajatukseen ”syyllinen ellei toisin osoiteta”.
Mielekkääseen vapaaehtoistoimintaan kanavoituva ja siitä kumpuava innostuminen on suuri voimavara koko yhteiskunnalle. Sen varaan myös lasketaan taantuman aikoina yhä enemmän. Historia todistaa, kuinka kansalaisyhteiskunnasta ovat lähtöisin monet sosiaaliset innovaatiot. Jatkuva innostuneessa mielentilassa oleminen ei ole kuitenkaan lääketieteellisesti mahdollista, joten vapaaehtoistyöstä otetut tauot pitää hyväksyä kaikille. Ennemminkin pitäisi olla huolissaan asenteista ja toimintatavoista, jotka lopahduttavat vapaaehtoistyöhön liittyvää innostuksen kokemusta. Samalla voidaan menettää kehittämistoiminnasta korvaamattomia inhimillisiä resursseja, joita ei koskaan tiedetty olevan olemassakaan.
Kirjoittaja Manu Rantanen työskentelee kehittämispäällikkönä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.
Hei,
Minut kilvoittaa tähän kirjoittamiseen seuraavat blogissa mainitut asiat: vapaaehtoistyö, innostuminen, nuoret, kuntalaiskumppanuus, luottamus ja ulkoiset resurssit. Kommentoin blogikirjoitusta kokemuksillani ”Välittävät Valittavat Verkostot” –hankkeesta.
Kuljemme hankkeessamme yhdessä Espoon Keskuksen asukkaiden kanssa kohti asukasosallisuuden parantamista toimintatutkimuksen keinoin. Tällä matkalla on tullut selväksi, että kolmannen sektorin kansalaisjärjestöt ja yhdistykset kantavat kovasti vastuuta asukkaiden äänen kuulumisesta ja näkymisestä, aktiviteeteista ja toiminnoista. Jopa sellaisista toiminnoista, joista perinteisesti vastuu on kaupungilla, esim. häätöuhan alla olevan perheen elämäntilanteen selvittämisestä. Monikulttuuriset yhdistykset, SPR, Martat ja sosiaalityötä tekevä urheiluseura ovat tunnistaneet alueen tarpeet ja muuttaneet toimintaansa sen mukaisesti. Alueen asukkaat kantavat vastuuta muista asukkaista eli siis naapureistaan. Suurin osa tästä työstä tehdään vapaaehtoisesti. Tutkimushaastatteluissa alueen asukkaat ovat kertoneet halustaan auttaa, koska ovat itsekin tulleet joskus autetuksi (esim. Karjalan evakot haluavat jakaa kokemuksiaan nykyisten maahanmuuttajien kanssa jne.). Näyttää olevan myös niin, että tällaisia ”vapaaehtoiseen auttavaan työhön” halukkaita asukkaita liikuskelee edelleen vapaana löytämättä yhteisöään. Heidät olisi syytä tunnistaa ja kanavoida oikeaan kohteeseen.
Nuorten mukaan saaminen vapaaehtoistyöhön mietityttää Espoossakin. Nuoret eivät tunnu innostuvan pitkäkestoisesta yhdistystoiminnasta, heitä eivät säännöt ja määrämuotoiset kokoukset kiinnosta, mutta he saattavat innostua lyhyistä ”kansanliikemäisistä” tapahtumista. Nettisukupolvelle ei toisaalta ole mikään ongelma olla mukana jopa maailmanlaajuisessa vapaaehtoistyössä esim. entiseen kotimaahansa. Vapaaehtoistyö saattaa tarjota ponnahduslaudan työelämään, mutta erityisesti verkostoitumista muiden kanssa. Ja sitähän täällä tarvitaan.
Seuraamme myös järjestöjen ja kaupungin yhteistyötä. Kaikilla tuntuu olevan sama tavoite: saada asukkaat osallistumaan enemmän asuinalueensa suunnitteluun ja kehittämiseen. Miten tämä asukkaiden vapaaehtoistyö sitten otetaan vastaan? Miten osattaisiin hyödyntää asukkaiden osaamista? Asukkaiden hyville ideoille ei ole oikea-aikaista paikkaa ja aikaa tulla esille. Ja kun asukkaiden ehdotukset ja ideat sitten joskus pääsevät esiin eivät ne luonnollisesti ole aivan ”valmiita” toteutettaviksi. Ideat ovat hyviä, mutta vaatisivat pienen fiilauksen (lue oikeanlaisen esitystavan ym.). Ja jos asukkaiden ehdotukset asuinalueensa parantamiseksi sisältävät tarpeen ulkoisiin resursseihin, saattaa idea tyssätä tähän. Esteiksi muodostuu joskus turhan ”hallinnollinen” tapaa vain vastaanottaa ideat sen koommin niihin koskaan palaamatta tai sitten vaikeaselkoinen neutraali vastaus. Asukkaiden hyvät ajatukset alueensa kehittämisestä eivät kohtaa oikeaa paikkaa. Mitä vaatisi se, että Rantasen mainitsema ”sisäinen motivaatio yhdistettynä ulkoisiin resursseihin” tulisi mahdollisimman usein toteutetuksi? En usko, että asukkaiden ehdotukset aivan mahdottoman paljon rahaa vaativat. Ja joka tapauksessa summa tulisi moninkertaisena takaisin, mikäli ”innostuminen” voitaisiin laskea rahaksi. Koska ihmisiä ei voi pakottaa vapaaehtoistyöhön, tulisi kuntaorganisaatiolla olla mutkaton vastaanotto ja toteuttamishalu asukkaiden tekemille ehdotuksille (ja niiden resurssoimiselle). Tämä sitä paitsi synnyttäisi sitä luottamusta, joka taas lisää yhteistyötä eikä maksa mitään. Hyvinvointi lisääntyisi.
Mutta tämä merkityksellinen vapaaehtoissektori tuntuu kuitenkin pyörivän yötä päivää. Kaikesta huolimatta. Tehokkaimmin siis kuin klo 8-16 virkakoneisto. Kuten nytkin: Innostuin kommentin kirjoittamisesta sunnuntaina, illalla ja vapaaehtoisesti.
Välittävät Valittavat Verkostot on Laurea-ammattikorkeakoulun hanke, jonka tavoitteena on tutkia ja kehittää asukkaiden osallisuutta Espoon keskuksen alueen kehittämisessä (2013-2015) sekä tehokkaita muotoja eri toimijoiden yhteistyölle.
http://www.laurea.fi/fi/vvv/Sivut/default.aspx
Virpi Lund, lehtori, Laurea AMK
Kiitokset kommentista, joka kuvaa vapaaehtoistyön merkityksen nousua erilaisissa paikoissa. Vapaaehtoistyön hallinta on oma osaamisen lajinsa, joka vaatii myös viranhaltijoilta innostusta, yhteistyökykyä ja asennetta sekä oivallusta nähdä kehittämistyön merkitys laajemmin kuin vain edustamansa sektorin näkökulmasta.