Kaksoiskuntalaisuus on sana, joka aika ajoin ponnahtaa toiveita herättäen julkiseen keskusteluun. Itse tunnistan sen 1990-luvun keskusteluista, mutta idea on varmasti vanhempi. Pelkistetysti kyse on ajatuksesta, että ihmisillä olisi omaan valintaan perustuen mahdollisuus identifioitua yhden kotikunnan sijaan kahden kunnan asukkaaksi. Tästä esimerkkinä esitetään mökkipaikkakunnalla aikaansa viettävä henkilö. Kutkuttava ajatus on, että mökkiläiset voisivat halutessaan ohjata osan verotuloistaan ”toiseen kotikuntaansa” ja siten tukea sen palveluja ja kehittämistä, siis osoittaa konkreettisesti sympatiaa mökkikuntaa kohtaan.

Parlamentaarisen Tulevaisuuden kunta 2030 -työskentelyn osana tehtiin selvitys kaksoiskuntalaisuudesta. Valtiovarainministeriön julkaisemassa (16.1.2018) raportissa kaksoiskuntalaisuutta tarkastellaan laajasti eri hallinnonalojen näkökulmasta. Pääasiassa raportissa esitellään kaksoiskuntalaisuuden mahdollisen toimeenpanon synnyttämiä haasteita. Niitä nimittäin riittää. Raportin lukenut ymmärtää todennäköisesti paremmin, miksi ajatus kaksoiskuntalaisuudesta on kerta toisensa jälkeen jäänyt puheiden ja toiveiden tasolle.

Raportista hahmottuu kuva julkisen hallinnon perustavanlaatuisesta paikkaperustaisuudesta. Yllättävän moni arkinen hallintotoimi perustuu siihen, että sille on määritettävissä sijainti. Usein abstraktina näyttäytyvällä byrokratialla on lopulta tiukka sidos paikkaan. Kotipaikka on yksi julkisen hallinnon peruskivistä, johon myös kuntalaisuus juridisena käsitteenä on kiinnitetty. Tämän perustan muuttamiseen olisi oltava äärimmäisen kestävät perusteet. Kahden kotipaikan kansalainen muodostaisi perustuslaillisen tasa-arvo-ongelman.

Meille kaikille ovat tuttuja kansalaisen ja kuntalaisen perusoikeudet ja velvollisuudet. Saamme mm. äänestää ja maksaa veroja. Meillä on oikeus tuoda tasavertaisesti äänemme kuuluviin sekä asettua ehdolle demokraattisiin elimiin kotipaikkamme mukaan. Mutta näiden paikkaperustaisen hallinnon ilmiselvien muotojen lisäksi on olemassa lukematon määrä muuta normatiivista säätelyä, jota emme tule ajatelleeksi tai jokapäiväisessä arjessa havaitse.

Oikeudellisten käsitteiden selkeyden vaade on helppo hyväksyä. Onkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi, miten kävisi väestökirjanpidon ja siihen perustuvan tilastoinnin, jos yhden kunnan sijaan kansalaiset voisivat oman valinnan perusteella nimetä kaksi tai useampia kotikuntia. Raportissa todetaankin (s. 55), että kysymys ”kahden kotikunnan merkitsemisen mahdollisuudesta on toiminnallisesti, taloudellisesti ja oikeudellisesti erittäin laaja kysymys.” Hallinnon kielellä tuo tarkoittaa lähes samaa kuin ”käytännössä mahdoton” kysymys ratkaista.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun raportin lukijaa valistetaan mahdollisen kaksoiskuntalaisuuden vaikutuksista muun muassa lukemattomiin lupajärjestelmiin, hän ymmärtää asian laajuuden. Mielenkiintoisena yksittäisenä esimerkkinä tästä on pohdinta, miten kaksoiskuntalaisuus avaisi keskustelun metsästys- ja kalastusoikeuksien laajenemisesta. Monikuntalainen voisi tavoitella näitä oikeuksia monissa kunnissa. Raportissa todetaan, että tästä voisi kehittyä jopa ekologinen kestävyyshaaste Pohjois-Suomessa, erityisesti valtion omistamilla mailla.

Kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen ei raportin julkistamistilaisuudessa odotetusti esittänyt konkreettisia toimenpiteitä kaksoiskuntalaisuuden toteuttamiseksi Suomessa. Hän asettui tukemaan raportissa esitettyä tulkintaa, että ihmisten arki ja elämä ovat muuttuneet monipaikkaiseksi ja virtuaaliseksi. Ihmiset eivät elä arkeaan vain kahdessa, vaan yhä useammin monessa kunnassa, monista syistä ja monilla tavoilla. Työ, opiskelu, perhe tai vapaa-aika hajauttavat arjen monipaikkaiseksi. Tätä monipaikkaista elämänmuotoa myös valtiovalta voisi ministerin mielestä paremmin tukea, ja kunnilla on siihen suoranainen velvoite.

Henkilökohtaisesti tulkitsen tämän selvityksen ajoittuvan vedenjakajalle keskustelussa kaksoiskuntalaisuudesta. Tuo käsite on aikansa tuote ja sellaisena vanhentunut. Siihen on myös kasautunut niin paljon tulkinnallista merkitystaakkaa, ettei sitä käyttämällä päästä eteenpäin. Kuntalaisuuden kiinnittyminen paikkaan näyttää hallinnollisesti ja juridisesti sementoituneen nykytulkintaan.

Tarvitaankin uusi alku ja uusia käsitteitä, joiden kautta olisi mahdollista päästä kiinni tämän ajan virtaavaan todellisuuteen ja arkeen. Tutkijat ovat tarjoilleet tilalle monipaikkaisuutta jo pitkään. Se on hyvä alku, mutta teoreettisuudessaan liian epämääräinen käytännön ratkaisuksi. Toinen ajassa kiinni oleva termi on e-kansalaisuus. Sille ei toistaiseksi ole kasautunut liikaa normatiivista rasitetta. Siitä voi tulevaisuudessa kehittyä e-kuntalaisuuden ohella uusi yhteiskunnallisen keskustelun kestoaihe.

Raportti: Millaista monipaikkaisuutta Suomeen – Selvitys kaksoiskuntalaisuudesta 2018.

VM:n verkkotallenne tiedotustilaisuudesta.

Kirjoittaja Torsti Hyyryläinen toimii tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa ja on myös instituutin varajohtaja. Hän toimi vuonna 2017 kaksoiskuntalaisuutta selvittäneessä työryhmässä asiantuntijana.