Kriminologian faktoista, osa 3: Mikä on rikosten keskittymisen merkitys kriminaalipolitiikalle?
Viime aikojen julkisessa keskustelussa on puhuttu ”kriminologisista perusfaktoista”. Olen aiemmissa blogeissani kritisoinut muutamia väitettyjä ”faktoja”. Toisaalta on kiistatonta, että kriminologia on löytänyt eräitä perusfaktoja. Yksi tällainen on rikosten kasaantuminen tai keskittyminen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa sen kriminaalipoliittista merkitystä.
Tutkimuksissa on toistuvasti havaittu, että rikollisuus keskittyy aktiivisesti rikoksia tekeville. Joskus on puhuttu ”80-20-säännöstä”, jonka mukaan 20 prosenttia henkilöistä tekee 80 prosenttia rikollisista teoista. Rikollisuus voi kasaantua jopa tätä voimakkaammin aktiivisille rikollisille.
Sen lisäksi että rikokset keskittyvät harvoille tekijöille, myös rikosten uhriksi joutuminen kasaantuu. Lisäksi rikokset keskittyvät alueellisesti.
Olemmeko kaikki rikollisia?
Takavuosina, etenkin 1960-luvulla, piilorikostutkimusta käytettiin sen vakuutteluun, että ”olemme kaikki rikollisia” tai että ”rikollisuus on normaalia”. Tällainen retoriikka oli etenkin pohjoismaissa suosittua. Ajateltiin, että koska olemme kaikki kovin syntisiä ja suuri osa rikollisista jää piiloon, olisi moraalitonta rangaista ankarasti. Rikosten normaalisuuden ”faktalla” haluttiin puolustaa matalaa rangaistustasoa. Olen kuvannut tätä historiaa tarkemmin teoksessani Discovery of Hidden Crime (2011).
Kuitenkin kriminologinen tutkimus osoitti jo varhain, että rikolliset teot kasaantuvat pienelle ryhmälle, joka tulee poliisin tietoon. Myös objektiivinen piilorikostutkimus osoitti tämän. Enemmistö ihmisistä ei tee rikoksia, tai tekee harvoja lieviä rikoksia. Emme ole kaikki rikollisia.
Kasaantuminen lienee jopa lisääntynyt viimeisen vuosikymmenten aikana, jos satunnaiset pienet varkaudet ovat vähentyneet vakavia tekoja nopeammin. Rikollisuuden normaalisuuden retoriikka vastannee nykyään todellisuutta vielä huonommin kuin 1960-luvulla.
Rikosaktiiviset henkilöt ovat keskimäärin monipuolisia rikosten suhteen, eli tekevät monenlaisia rikoksia. Siksi olennainen osa lievemmistä, ja myös ”piiloon” jääneistä, rikoksista on todennäköisesti vakavia rikoksia tekevien tekemiä.
Keskittyminen ja kriminaalipolitiikka
Rikosten keskittymisellä on kriminaalipoliittista merkitystä.
Ensinnäkin rikoksia aktiivisesti tekevät henkilöt ovat todennäköisesti kontrollijärjestelmän, siis poliisin ja rikosseuraamusten (tai sosiaalitoimen) tuttuja. Heihin voidaan vaikuttaa viralliskontrollin, esimerkiksi rangaistusten ja hoidon, avulla ja kautta. Myös ennalta ehkäisevät yhteistyömallit, joissa poliisi on mukana ja jotka kohdistetaan tunnettuihin rikosaktiivisiin, ovat esimerkkejä tästä. Toistuvasti uhriksi joutuvien suojaaminen on myös järkevää; lähestymiskielto ja yrityslähestymiskielto ovat kriminologian faktojen kannalta perusteltuja toimia.
Toiseksi keinot, jotka kohdistuvat rikosaktiivisiin henkilöihin, voivat olla kustannustehokkaampia kuin koko väestöön kohdistuvat toimet. Joskus näkee väitettävän, että rangaistusjärjestelmä on erityisen kallis. Sen kautta vaikuttaminen voi kuitenkin olla tehokkaampaa kuin koko väestöön tai laajoihin riskiryhmiin kohdistuvat toimet. Ennalta ehkäisyn alueellinen keskittäminen voi olla järkevää.
Kolmas näkökohta liittyykin alueiden erilaisiin tilanteisiin ja asukkaiden kokemuksiin. Yksi oikeustajuntatutkimusten rajoituksista on, että ne ovat usein koko maan kattavia. Vastaajissa on paljon henkilöitä, joiden asuinalueella rikoksia on vähän. Rikosvahingot kasaantuvat alueille, joissa tehdään ja koetaan paljon rikoksia. Olisikin kiinnostavaa tehdä oikeustajuntatutkimus suurten kaupunkiemme huonompiosaisilla alueilla.
Kohdentamisen merkitys
Poliisin ennalta ehkäisevällä kohdennetulla toiminnalla on rikollisuutta vähentävää vaikutusta. Myös rikostutkinnan keinojen kehittyminen vähentää rikollisuutta. Mistä tämä johtuu? Todennäköisesti siitä, että poliisi saa niiden avulla aktiivisia rikollisia rangaistusten piiriin. Näin inkapasitaatio- eli estämisvaikutus vähentää rikollisuutta.
On myös mahdollista, että kiinni jäämisen riski on vaikuttanut aktiivisiin rikollisiin niin, että he ovat tehneet vähemmän rikoksia. Selvitysasteen pitäminen korkeana on olennaista. Poliisin ja rikosseuraamusjärjestelmän riittävien (nykyistä suurempien) henkilöstöresurssien turvaaminen on tärkeää.
Vakavien rikoskeskittymien torjunnassa on käytetty kohdennetun pelotteen (focused deterrence) menettelyjä. Ne yhdistävät yhteisöllisiä toimia tehostettuun kontrolliin ja valvonnasta kommunikointiin, suoraan rikosaktiivisille yksilöille ja ryhmille. Toimet kohdistetaan aktiivisimpiin rikollisiin.
Kasaantuneesti rikosaktiiviset tietävät keskivertoa paremmin, miten rangaistusjärjestelmä toimii. Olisi tarpeen tutkia enemmän sitä, miten rikosaktiiviset käyttävät tietämystään toiminnassaan.
Rikosten keskittyminen on esimerkki oikeasta kriminologisesta faktasta, joka kannattaisi ottaa aiempaa enemmän huomioon kriminaalipolitiikassa. Kannattaa pyrkiä vaikuttamaan yksilöihin, jotka tekevät eniten ja vakavampia rikoksia, ja suojamaan toistuvasti rikoksista kärsiviä yksilöitä ja kohteita.
Janne Kivivuori
Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa