Kielen ja viestinnän oppimisessa ei ole paluuta vanhaan – ja se on hyvä

Tänään, 26.pvä syyskuuta, on Euroopan kielten päivä. Päivä muistuttaa kieltenoppimisen monipuolistamisen tärkeydestä kulttuurienvälisen ymmärryksen lisäämiseksi. Lisäksi päivä pyrkii edistämään ja vaalimaan Euroopan kielellistä moninaisuutta sekä rohkaisemaan elinikäiseen kieltenoppimiseen koulussa ja sen ulkopuolella, oli kyse sitten opiskelusta, ammatillisista tarpeista, liikkuvuuteen liittyvistä tarkoituksista tai huvista. Euroopan kielten päivä tuntuu sangen sopivalta päivältä myös summata reilu viikko sitten päättynyttä Euroopan kielikeskusten CercleS-konferenssia, joka järjestettiin tänä vuonna otsikolla ”The Future of Language Education in an Increasingly Digital World: Embracing Change”. Konferenssi päästiin järjestämään nyt ensisijaisesti läsnätapahtumana ensimmäisen kerran koronapandemian aikana. Jälleennäkeminen järjestettiin arvoisessaan paikassa, lumoavassa Porton kaupungissa Pohjois-Portugalissa.

Oman Kielikeskuksemme edustus ei tänä vuonna ollut valitettavasti järin suuri. Saimme kunnian edustaa Kielikeskusta kahdestaan. Esityksemme käsittelivät kuitenkin opetuksen kehittämisen näkökulmasta hyvin kokonaisvaltaisia teemoja: digipedagogista kehittämistyötä ja vuonna 2021 kerätyn opiskelijakyselyn (N=680) satoa. Esitelmissämme näkyi täten koko kielikeskusyhteisön työpanos ja yhteinen kehittämistyö.

Pyrimme siis katsomaan konferenssin esityksiä erityisesti koko Kielikeskusta palvelevalla tavalla. Osallistuimme valtaosin eri sessioihin ja keräsimme muistiinpanoja. Raportoimme toisillemme oivalluksia ja havaintoja rinnakkaissessioiden välissä, jotta syntyneet ajatukset tulisi keskusteltua tuoreeltaan. Meistä toinen on digi- ja viestintäpedagogi ja toinen sosiolingvisti ja monikielisyystutkija, molemmat olemme opettajia ja opetuksen kehittäjiä. Näiden linssien läpi tarkastelemme tätäkin konferenssikokemusta.

 

Suljettu maailma olikin yhteinen

On luonnollista, että konferenssin osallistujia puhututtivat erityisesti koronapandemia, sen aikana opittu sekä pandemia-ajan käytäntöjen vaikutukset kielten ja viestinnän oppimiseen. Huomasimme, että monet haasteet, toimenpiteet ja havainnot olivat olleet sangen samankaltaisia kuin omassa kielikeskuksessamme. Palasimme ajatuksissamme moniin maaliskuisiin hetkiin vuonna 2020, jolloin digipedagogisen asiantuntijan ja pedagogisen yliopistonlehtorin kädet ja pää olivat täynnä, opettajista puhumattakaan. Silloin hyvin monessa paikassa niin yliopistossa, Suomessa kuin maailmassakin jouduttiin ratkomaan opetusjärjestelyjä verrattain pienissä porukoissa ja paikallisissa yhteisöissä. Ratkaisut piti tehdä paitsi juridisista ja pedagogisista myös inhimillisistä ja terveysturvallisista lähtökohdista. Kaikki nämä näkökulmat eivät aina olleet samanlinjaisia tai helposti yhteensovitettavia.

Toki eroja oli myös opettajien välillä. Selvitimme Kielikeskuksen opettajien kokemuksia ja tunnelmia ensimmäisenä koronakeväänä.  Toisille nopea siirtymä täyteen verkko-ja etäopetukseen oli sujuva, toisille työläs, joillekin jopa vastenmielinen. Jotkut opettajat puolestaan kokivat, että heillä on lopultakin lupa ja velvollisuus levittää verkkopedagogiset siipensä ja toteuttaa opetustaan tavalla, joka ei aiemmin ollut yleistätai jota aiemmin oli ollut hankala perustella.

Kaksi vuotta myöhemmin huomasimme kuuntelevamme hämmästyttävän samansuuntaisia tuloksia konferenssin ensimmäisessä kutsuesitelmässä. John Hopkins, Universitat Oberta de Catalunyan (UOC) nykykielten keskuksen johtaja, puhui esitelmässään hätäetäopetuksesta (emergency remote learning, ERT) ja siitä, miten ERT:stä ollaan nyt siirtymässä uudenlaiseen opetukseen.  Hän oli selvittänyt opettajien kokemuksia siirtymisessä ERT:hen keväällä 2020. Opettajat voitiin selvityksen mukaan jakaa kolmeen kategoriaan.

Ensimmäisen kategorian muodostavat opettajat, jotka suhtautuivat muutokseen proaktiivisesti: he eivät pelkästään sopeuttaneet toimintaansa, vaan kehittivät sitä uudenlaisessa toimintamallissa ja jopa pitivät siitä. Toinen ryhmä suhtautui tilanteeseen reaktiivisesti. He sopeuttivat toimintaansa, kokivat onnistuneensa joissakin tilanteissa paremmin kuin toisissa, ja lopulta uudenlainen opetusarki alkoi sujua. Kolmannen ryhmän koostuu opettajista, jotka suhtautuivat muutokseen vastahankaisesti. Tässä ryhmässä uudet opetustavat herättivät vastustusta tai niitä ei koettu itselle sopivina.

Vaihtelevat suhtautumistavat muutokseen olivat sangen yhteneviä oman selvitystyömme kanssa.  Olisimme voineet nostaa kätemme ja kertoa, että olemme saaneet Helsingistä kategorisointitavasta riippuen täsmälleen samansuuntaisia tuloksia. Onkin keskeistä muistaa, että korona-ajan poikkeusopetukseen liittyy monta tarinaa, eikä yhtä oikeaa kertomusta tulekaan tavoitella.

Samassa esitelmässä nostettiin esille, ettei opetuksenkehittämisessä tule maailman jälleen auetessa tavoitella vuoden 2019 opetuksen tilaa. Sen sijaan joustavan ja monipaikkaisen pedagogiikan hyödyt tulee saada hyvään käyttöön. Emme elä enää ERT:ssä, vaan 2020-luvun digipedagogisessa todellisuudessa. Pystyimme kuitenkin toteamaan, että Kielikeskuksessa kaikki etäopetus ei ollut ERT:tä edes vuoden 2020 maaliskuussa. Meillä oli myös aiempaa kokemusta ja jopa pienimuotoista tutkimusta verkko-opetuksesta ja esimerkiksi ohjauksesta ja opettajan roolista verkossa. Silti koimme, että paitsi ongelmat myös koronan myötä virinneet kehittämisajatukset ovat olleet samansuuntaisia eri Euroopan kielikeskuksissa. Helsingin yliopiston kielikeskuksen näkökulmasta oli kiinnostavaa kuunnella konferenssissa esimerkiksi alakohtaisuutta, asynkronista kieltenopetusta, kansainvälistä viestintäosaamista sekä verkkopedagogiikkaa käsitteleviä esityksiä ja käydä niistä keskustelua.

 

Monipuolisesti ja -muotoisesti eteenpäin

Konferenssi kirkasti jälleen kerran miten paljon vartijoina, ja paljon mahdollistajina, viestintä- ja kielipedagogit ovatkaan. Tässä ajassa onkin tärkeä ottaa huomioon lukuisat (kielen)oppimismahdollisuudet ja edistää niitä yhdessä ja yhteisesti. Olemme kiinnittäneet muun muassa opetussuunnitelmatyössä paljon huomiota siihen, että opetus- ja kurssimuotojen tasapainoinen variaatio sekä monenlaisiin elämäntilanteisiin sopivat opiskelumuodot ovat kehittämisen kohde ja tavoite. Kuten edellä mainitsimme, omat esityksemme käsittelivät digipedagogista kehittämistä ja viimevuotisen opiskelijakyselyn osatuloksia. Opiskelijakyselyn tuloksista raportoimme tarkemmin lähitulevaisuudessa myös kirjallisesti.

Omat esityksemme voisi kuitenkin vetää yhteen muun muassa siten, että maailma on monimuotoinen ja monipuolinen: variaatio ja opiskelijan erilaiset elämäntilanteet ja -kokemukset näkyvät niin toiveissa liittyen opiskelumuotoihin kuin motivaatioissa opiskella tiettyä kieltä. Tämä variaation ja monipuolisuuden huomioiminen on keskeistä, ja se heijastuu opetusmenetelmiin, opetustarjontaan ja yhdenvertaisuuteen. Koko konferenssinkin pohjalta voimme todeta, että tulevaisuuden kieltenopetus on paitsi tutkimuspohjaista ja opiskelijakeskeistä myös joustavaa, inklusiivista ja saavutettavaa, eikä näistä tule tinkiä.

ERT on myös hyvä käsite muistuttamaan, etteivät pahimman pandemia-ajan verkko-opetusratkaisut parhaalla mahdollisella tavalla toimiessaankaan vastaa ideaalia (digi)pedagogista kehittämistyötä. Pandemian jälkeinen opetus taas ei voi olla raju askel taaksepäin. Opetuksen ja oppimisen maailma on mahdollisuuksia täynnä käytetään ne!

 

Janne Niinivaara

Asiantuntija, opetuksen kehittäminen

Helsingin yliopiston kielikeskus

 

Heini Lehtonen

Suomen kielen yliopistonlehtori

Pedagoginen yliopistolehtori elokuusta 2018 heinäkuuhun 2022 (HYPE/Kielikeskus)

Helsingin yliopisto

Konferenssissa kuultiin seuraavat esitelmät Helsingin yliopiston kielikeskuksesta:

  • Strategy or pedagogy – shared digipedagogical leadership (Niinivaara)
  • University students’ perception on language and communication studies: flexible digital solutions and multilingual
    expertise (Lehtonen & Niinivaara)

Kohti kokonaisvaltaista digipedagogiikkaa

Verkko-opetuksen kehittäminen on taitekohdassa. Koronan jälkeinen aika uusine työn ja opiskelun hybriditoteutuksineen on kohta käsillä. Korkeakouluissa tosin kaikki opetus tapahtuu edelleen pääosin etänä, eikä koronaa edeltävään malliin, jossa lähiopetus oli pitkälti opetuksen lähtökohta, tulla todennäköisesti enää täysin palaamaan. Muutos opettajien ja opiskelijoiden arjessa on ollut totaalinen: reilu vuosi sitten valtaosalla ei välttämättä ollut täysin verkkovälitteisesti opetettavista kursseista lainkaan kokemusta. Nyt viimeistään lähes meiltä kaikilta sitä löytyy runsaasti.

Kokemus ja osaaminen – muna ja kana?

Kiinnostavaa on tässä vaiheessa kysyä, minkälaista digipedagogista osaamista pandemia-ajan etäopetuksessa tarvittiin ja millaista osaamista saatiin. Osaaminen ja kokemus eivät nimittäin aina toteudu rinnakkain. Vaikka ennen pandemiaa valtaosalla opettajia ei olisikaan ollut verkko-opetuskokemusta sinänsä, heillä saattoi silti olla paljonkin verkko-opetusosaamista. Helsingin yliopiston kielikeskuksen siirtymä maaliskuussa 2020 täyteen verkko-opetukseen toimii tässä yhtenä esimerkkinä: monella opettajalla oli tietoa, taitoa ja työvälineitä muuttaa opetuksensa verkkovälitteiseksi, vaikka varsinaista täyttä verkkokurssia ei omassa opetushistoriassa olisikaan ollut. Tämä on osoitus siitä, että yhdistämällä erilaisia, jo etukäteen punnittuja pedagogisia ja vuorovaikutuksellisia valintoja voi päästä tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Moni opiskelija hyötyi siitä, että kurssin opettaja oli ainakin ajatuksissaan pohtinut erilaisten verkkototeutuksien mahdollisuutta tai hyödyntänyt edes jonkinasteista monimuoto-opetusta myös ennen pandemiaa.

Toisaalta ei pidä suoraan olettaa, että vuoden sisällä hankittu etäopetuskokemus olisi vastannut kaikkiin verkko-opetusta koskeviin tarpeisiin. Tekemällä oppii, mutta se ei yksin riitä. Tarvitsemme vertaisvuorovaikutusta, reflektiota, tutkimustietoa, palautetta sekä kyvykkyyttä ja mahdollisuuksia kehittyä, jotta osaaminen karttuisi edelleen. Pakon edessä moni opettaja ylitti itsensä ja tarttui nopeasti uusiin opetusratkaisuihin. Kuitenkin räjähdysmäisesti lisääntynyt verkko-opetus on myös lisännyt pedagogista keskustelua verkkovälitteisestä oppimisesta, ja keskusteluun mahtuu paljon näkökulmia. Kielikeskuksessa poikkeusaikana kerätystä, vielä julkaisemattomasta aineistosta ilmenee, että verkko- ja etäopettajatkin jakautuvat erilaisiin heimoihin. Ymmärrys verkkopedagogiikasta on laajaa, monipuolista, ristiriitaistakin. Ja juuri siinä piilee mahdollisuus uudenlaiseen yhteiseen jakamiseen. On yhdessä tunnustettava, että kukaan meistä ei vielä osaa kaikkea.

Uusi hanke tuo digipedagogiikan lähelle

Miten tästä tilanteesta katsotaan eteenpäin ja kehitetään yhteisöllisesti digipedagogiikkaa opetusorganisaatiossa? Kysymyksiä on paljon. Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme verkko-opetuksesta? Mikä on digipedagogiikan ja pedagogiikan ero? Miten verkossa tapahtuva oppiminen kytkeytyy ymmärrykseemme opetuksesta: tuoko verkkovälitteisyys opetukseen ja oppimiseen jotain lisää tai viekö se jotain pois?

Aika ei voisi olla otollisempi pohtia näitä kysymyksiä. Digipedagoginen osaaminen on viimeistään nyt kiinteä osa jokaisen opettajan ammattitaitoa ja siihen kohdistuvia odotuksia. Lisäksi se kytkeytyy kiinteästi myös työelämän digitalisaatioon yleensäkin. Työn monipaikkaisuus ja erilaiset digitaaliset ratkaisut ovat osa jokaisen työpäivän arkea riippumatta siitä, tekeekö opetustyötä vai ei.

Helsingin yliopiston kielikeskus käynnisti loppuvuodesta 2020 sisäisen kehittämishankkeen. Hankkeessa luodaan digipedagoginen suunnitelma (DiGiPESU) Kielikeskuksen verkko- ja monimuoto-opetuksen kehittämiseksi ja tukemiseksi. DiGiPESUn perusideana ei ole tuottaa viestintä- ja kieltenopetukseen materiaalipankkia tai kurssipatteristoa. Nämäkin ovat tärkeitä tavoitteita, mutta eivät tämän hankkeen tavoitteita. DiGiPESUn tarkoitus on lisätä huomattavasti Kielikeskuksen monimuoto- ja verkkokurssitarjontaa. Tähän tavoitteeseen pääsemiseen hanke tuottaa konkreettisia askeleita opettajan digipedagogisen suunnittelun tueksi. Lähtökohtana on tehdä verkko-opetuksen pedagogisista valinnoista ja mahdollisuuksista saumaton osa opettajien päivittäistä työtä. Digipedagoginen työskentely ei pedagogisessa mielessä syrjäytä olemassa olevaa, vaan asettuu luonnolliseksi laajennukseksi aiemman rinnalle.

Hanke on oikeastaan järjestäytynyttä sisäistä pedagogista kehittämistä. Ydintiimissä on mukana edustaja lähes kaikista opetuskielistä ja oppiaineista sekä pedagoginen yliopistonlehtori. Muodostaessaan kokonaisvaltaista käsitystä digipedagogiikasta digipesulaiset ovat jakaneet digipedagogiikka pienempiin palasiin. Ydintiimi on jakautunut edelleen pienempiin teemaryhmiin. Ryhmät ovat työskennelleet koko kevään ja hahmottaneet seuraavia kokonaisuuksia:

  • käsiteviidakon selkiyttäminen: miten verkko-, monimuoto-, kontakti-, etä- ja lähiopetus tulee määritellä ja miten määrittelyt ovat läpinäkyviä opiskelijalle
  • Kielikeskuksessa jo oleva osaaminen vahvaan käyttöön: millaista ymmärrystä meillä jo on, ja miten sitä on hyödynnetty opetusratkaisuissa
  • pedagoginen näkemys ja toteutus: miten suunnitella opetusvuorovaikutus verkossa, mitä on tutkimuspohjainen verkko-opetus
  • digitaaliset välineet ja mahdollisuudet: millaisia valintoja opettajat tekevät pedagogisten digivälineiden valinnassa ja käytössä, ja miten pedagogisia valintoja tulee tarkoituksenmukaisesti tukea
  • verkko-opetuksen työkuorma: miten työkuorman laskemista ja suunnittelua tulisi selkiyttää sekä opettajan että opiskelijan näkökulmasta?

Syksyllä edessä on palasten yhteentuonti ja konkreettisten apuvälineiden luonti. Apuvälineet ovat monenmuotoisia: ne ovat ohjeita, yhteisiä tilaisuuksia, muokattavia pedagogisen suunnittelun malleja, olemassa olevan ja hanketta varten kerätyn tutkimus- ja selvitystyön jakamista ja edelleen hyödyntämistä. Yksi asia kuitenkin on varma. Digihankkeemme tarkastelee ilmiötä sen juurista asti: opiskelijan oppimisesta. Digipedagogiikka on pedagogiikkaa.

Hanketta voi seurata voi seurata DiGiPESUN blogista. Vielä ennen juhannusta blogissa julkaistaan useampi teksti.

Janne Niinivaara pipo päässä ja kuulokkeet kädessä

Janne Niinivaara

Asiantuntija, opetuksen kehittäminen

DiGIPESU-hankkeen vetäjä

Helsingin yliopiston kielikeskus