Suomalaisista lapsista noin neljännes (joissain tutkimuksissa jopa kolmannes) osaa lukea kouluun mennessään. Suomessa koulu aloitetaan 7-vuotiaana toisin kuin esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa, joissa ensimmäiselle luokalle lähdetään jo 5-vuotiaana. Tätä eroa loiventaa valtakunnallinen esikoulusysteemi, johon nykyisin osallistuvat lähes kaikki 6-vuotiaat. Esiopetuksessa luodaan pohjaa luku- ja kirjoitustaidon oppimiselle mm. tutustumalla kirjaimiin, ja moni lapsi omaksuukin esikouluvuoden aikana alkavaa lukutaitoa. Psykologian alan tutkimuksissa on havaittu, että hyvä kirjaintuntemus ennustaa hyvää lukutaitoa. Mikko Aron tutkimuksessa lapset tunsivat koulun alkaessa keskimäärin 16 kirjainta 23:sta. Tämä käytännönkin osoittama tieto on siinä mielessä positiivinen, että kirjaintuntemusta on helppoa testata lapsilta.
Yksi syy teknisen lukutaidon nopeaan omaksumiseen on suomen kielen ortografiassa. Siinä on nimittäin suuri kirjain-äänne -vastaavuus. Mikko Aronkin tutkimuksessa suomalaislapset lukivat verrattain tarkasti jo ensimmäisen luokan jälkeen, kun taas englantilaislapset saavuttivat saman tarkkuustason vasta neljäntenä kouluvuonna.
Englanti on esimerkki kielestä, jossa on hyvin epäsäännöllinen ortografia, mikä näyttää hidastavan lukemisen omaksumista. Ortografioiden eroja voidaan kuvata säännönmukaisuuden jatkumolla, jossa suomi ja englanti edustavat ääripäitä. Erityyppisistä ortografioista käytetään englanniksi myös termejä deep ja shallow. Metaforaa ”syvä” käytetään epäsäännöllisestä oikeinkirjoituksesta ja vastaavasti metaforaa ”pinnallinen” tai ”kevyt” säännöllisestä.
Suomenkin kirjakielessä oli Agricolan aikana vaihtelevuutta; Agricola saattoi esimerkiksi merkitä kk:n eri tavoin riippuen sanasta, esimerkiksi miecca ’miekka tai liecki ’liekki’. Nykyisessä kirjakielessämme lähes ainoa poikkeama kirjain-äännevastaavuuteen on äng-äänteen merkitseminen, sillä sille ei ole omaa kirjainta. Lyhyt äng-äänne esiintyy k:n edessä ja sitä merkitään n-kirjaimella (kenkä) ja pitkää äng-äännettä ng-kirjaimilla (kengät). Kenkä-sanassa ei siis äänny lainkaan n-äännettä, vaikka sitä vastaava kirjain esiintyy sanan kirjoitusasussa. Tätä voi hahmottaa tarkastelemalla, miten kieli liikkuu suussa sanaa hitaasti äännettäessä. Ekaluokkalaiset opiskelevatkin kirjaimen ja äänteen vastaavuutta joskus peilin avulla, jotta hahmottaisivat äänteen ääntämispaikan. Kun on havaittu, että esimerkiksi m-äänne ääntyy huulilla, voidaan tarkastella m-äännettä vastaavaa kirjainta.
Usein sanotaan, että suomea luetaan niin kuin kirjoitetaan. Tarkkaan ottaen kieli ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista, sillä puheen tuottamiseen liittyy monia kirjoitusasusta poikkeavia yksityiskohtia. Äänteet esimerkiksi mukautuvat toisiinsa tai kahdentuvat, esimerkiksi pojam pallo, menep pois. Puhuessa painotamme sanoja, venytämme innostuksissamme äänteitä ja muuntelemme intonaatiota – kaikki seikkoja, jotka eivät kirjakielessä näy. Sarjakuvakielessä näitä seikkoja saatetaan merkitä tekstiin erilaisin visuaalisin keinoin. Olemme niin tottuneita tarkastelemaan kieltä kirjoitetun tekstin läpi, että puhekielen piirteet jäävät helposti huomaamatta. Näistä piirteistä huolimatta suomalaislasten lukemaan ja kirjoittamaan oppimista helpottaa selkeä oikeinkirjoitus.
Pirjo Kulju
Lähteitä
Aro, M. 2004. Learning to read. The effect of orthography. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 237. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:951-39-1722-3
Lerkkanen, M-L. 2006. Lukemaan oppiminen ja opettaminen esi- ja alkuopetuksessa. Helsinki: WSOY