Jatkan vielä yleisellä tasolla kisällioppimisen kuvaamista lukiotasolla. Keskityn kirjoituksessa opettajaan, jonka toiminta vaikuttaa suuresti siihen, mitä ja miten opiskelijat oppivat.
Mitä kisällioppiminen vaatii opettajalta? Ensinnäkin opettaja haluaa tarkastella opetusta opiskelijakeskeisesti. Näin ollen kaiken keskiössä on opiskelija: millaisessa istumajärjestyksessä hän istuu, millaisia tehtäviä hän tekee oppiakseen, millaista ohjausta oppimiseen hän saa jne. Opettaja ei voi siis etukäteen suunnitella seuraavan viikon opetustuokioitaan, vaan niiden sisältö riippuu siitä, millaista opiskelijoiden opiskelu on ollut ja mitä asioita heidän työskentelystä nousee esiin.
Lisäksi opettajan rooli voi muuttua paljonkin totutusta. Hän ei ole enää luokan johtotähti, joka kertoo luokan edessä matemaattisia totuuksia tai joka henkilökohtaisissa opetustilanteissa kertoo valmiita ohjeita siitä, miten jossain tehtävässä tulee edetä. Hänen roolinsa on sen sijaan olla oppimisen ohjaaja ja tukija. Hän esittää henkilökohtaisessa opetustilanteessa kysymyksiä, joilla opiskelija saa itse tarkennettua ongelmaansa, jonka jälkeen opettajan tehtävänä on ohjata opiskelija ratkaisun ideaan esimerkiksi selittämällä ongelma eri muodoissa. Idea on, että opiskelija itse tekee ajatustyön eikä suoraan pureksimatta vain toteutua opettajan antamaa ”reseptiä”. Tällainen työskentely vaatii opiskelijalta melkoisesti ponnisteluja, joten opiskelijan kannustaminen ja tukeminen ovat erittäin tärkeässä asemassa.
Välillä olen kuullut näkemyksen, että erilaisissa opiskelijakeskeisissä opetusmenetelmissä opettaja ei enää opeta, vaan hän vain pääosin istuskelee pöytänsä takana, kun opiskelijat tekevät tehtäviä. Itse sanoisin, että asia on ennemminkin päinvastoin. Kisällioppimisessa opettaja ei oikein muuta teekään kuin opeta, mutta hän vain opettaa yhtä opiskelijaa tai pienryhmää kerrallaan juuri siitä asiasta, josta kukin haluaa ja tarvitsee apua. Lisäksi tarkoituksena ei olekaan enää suoraan kertoa ratkaisun ideaa, vaan yrittää antaa eväitä opiskelijalle itse tajuta se. Tämä on asia, jota joudun itse jatkuvasti harjoittelemaan ja pitämään mielessä. Varsinkin, jos opiskelijaryhmä on suuri, niin erittäin herkästi sitä vain kertoo, että ”Derivoi ja etsi derivaatan nollakohdat.” sen sijaan, että kysyisi ”Mitä tehtävässä halutaan selvittää?”, ”Piirrä minulle, mitä tarkoittaa funktion maksimikohta.”, ”Mitä tiedät tuosta kohdasta funktion kulun kannalta?” jne.
Lisäksi kisällioppimisessa opettaja hyväksyy tosiasian, että matematiikan oppiminen on usein todella hidasta. Ne, jotka ovat kisällioppimista joskus kokeilleet, ovat järjestelmällisesti hätkähtäneet, kuinka hidasta opiskelijoiden työskentely on. Nopeammin varmasti pääsisi, jos kertoisi tunnin alussa, että näin tämä homma menee. Kuinka moni opiskelija osaisi tätä tietoa kuitenkaan käyttää tai tajuaisi lainkaan, miksi tätä tietoa voi käyttää joissain tehtävissä ja joissain taas ei. Yön yli nukuttuaan opiskelija ei ehkä muistaisi enää koko asiaa. Tämä on myös asia, joka opiskelijoita kisällioppimisessa voi ärsyttää. Että miksi ihmeessä opettaja ei voi sanoa, miten tämä menee, vaan pitää itse etsiä sama asia jostain kirjasta. Idea onkin juuri siinä, että opiskelijan pitäisi oppia lukemaan sitä kirjaa, jotta voisi myöhemminkin ymmärtää, miten joku asia menee.
Toinen opiskelijoita välillä ärsyttävä asia on oppimisen läpinäkyvyys kisällioppimisessa. Niin sanotussa perinteisessä opetuksessa, jossa opettaja aina tunnin alkuosan opettaa, opiskelija voi hyvin ajatella mukavia itsekseen ja välillä aina keskittyä hetken siihen, mitä opettaja sanoo. (Vaikka opiskelija haluaisi oppia ja kuunnella opettajaa, on tarkkaavaisuuden ylläpitäminen puolentunninkin opetustuokion ajan yhtäjaksoisesti erittäin vaikeaa.) Samalla hän voi pitää yllä illuusiota, että hän olisi oppinut tunnilla matematiikkaa. Nyt, kun tunnit käytetään pääosin tehtävien tekemiseen, on opiskelijalle erittäin selvää, että jos hän ei tee tehtäviä vaan ajattelee mukavia, niin oppimista ei tapahdu. Ja sekös herkästi harmittaa.
Piia