Arniika Kuusiston ja Saila Poulterin artikkelissa Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä (2017) käsitellään sitä, kuinka katsomuksellisen kasvatuksen tulisi olla olennainen osa varhaiskasvatusta ja kuinka sen sivuuttaminen on lasten oikeuksien polkemista. Katsomuskasvatuksella tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan, sekä uskontokatsomuksien käsittelyä, että myös ei-uskonnollisten katsomusten käsittelyä. Kuusisto ja Poulter argumentoivat väitteensä ottamalla esille sekä 2003 uudistetun uskonnonvapauslain, joka korostaa yksilön positiivista oikeutta uskontoon (s.3), että Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksen. YK:n sopimus (1959) kuvailee aihetta seuraavanlaisesti: Myös vähemmistöryhmään tai alkuperäiskansaan kuuluvalla lapsella on oikeus omaan kulttuurinsa, uskontonsa ja kielensä.
Lapsen oikeus katsomuskasvatukseen on myös pedagogiselta kannalta oikeus. Tutkijat eivät sitä suorasanaisesti mainitse artikkelissaan, mutta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (23.10.2017) he kertovat katsomuskasvatuksen olevan huomioitu myös vuoden 2016 varhaiskasvatussuunnitelmassa ja esiopetuksen opetussuunnitelmaperusteissa.
Varhaiskasvatuslaissa (2017) onkin osia, jotka viittaavat siihen, ettei katsomuskasvatusta pitäisi vältellä päiväkotiarjessa. Erityisesti ensimmäisen luvun 2 a§ momentti 6:n mukaisesti päiväkodin tulisi katsomuskasvatuksellaan: “antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa.” Katsomuskasvatuksen tavoitteena on auttaa lapsia ymmärtämään ja kunnioittamaan niin omia, kuin toisten lasten ja perheiden katsomuksellisia perinteitä. Sen tehtävä on siis toisin sanoen kertoa tutustumismielessä erilaisista maailmankatsomuksista ja niihin liittyvistä tavoista ja näin laajentaa lapsen hyväksynnän piiriä.
Kysymys kuuluukin, palveleeko päiväkoti yhtä myönteisesti ja identiteettiä kunnioittavasti kaikkia sen arkeen osallistuvia? Lapset tulevat eri taustoista myös katsomuksellisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tämän hetken vallitsevin katsomuksellinen kulttuuri päiväkodissa lienee sekulaari luterilaisuus, vaikka monesti kuuleekin sanottavan, ettei uskonto näkyisi päiväkodin arjessa. Uskonnon näkymättömyys perustellaan pyrkimyksellä saada neutraali ja kaikille sopiva kasvatusympäristö. Todellisuudessa tämä käytäntö on johtanut siihen, että uskonnosta puhumisesta, ilmaisemisesta tai kysymisestä on muodostunut eräänlainen tabu. Kun lapsi kysyy uskontoon liittyvistä asioista, kuten “mitä isoäidille tapahtuu kuoleman jälkeen?” (Kuusisto ja Poulter, 2017, s.3), on aikuisen velvollisuus vastata lapsen kysymykseen, eikä torjua sitä. Torjuminen on myös kannanotto, eikä tue lapsen pedagogista oikeutta saada vastaus pohtimaansa asiaan. Kysymyksen ohittaminen viestittää lapsille, ettei aiheesta ole sallittua puhua ja näin vahvistaa uskonnosta keskustelemisen tabua entisestään.
Sekulaarinen neutraalisuus osoittautuu näennäiseksi, koska juuri sekulaarisesta agnostisuudesta muodostuu vallitseva kulttuuri, joka viestii toisarvoisuutta niille lapsille, jotka tulevat ei-sekulaarisista taustoista. Ikään kuin lapsen oma uskonnollisuus ei olisi yleisesti hyväksyttyä. Näin muodostuu tiedostamatonta syrjimistä, joka on vahingollista lapsen hyvinvoinnille. Kulttuurinen tai katsomuksellinen neutraalisuus on myös itsessään mahdottomuus, koska jokaisella on oma katsomuksensa, oli se sitten uskonnollinen, tai ei-uskonnollinen. Kasvattajat ovat myös arvokasvattajia ja olisi tärkeää, että he itse tiedostaisivat oman arvomaailmansa jonka pohjalta tekevät työtään.
Katsomuksellista toiseuttamista harrastetaan arjessa myös kasvatustekojen kautta. Esimerkkinä Kuusisto ja Poulter esittäävät tapaukset, joissa ryhmä vierailee kirkossa (voi olla myös synagooga tai moskeja) Lapset, jotka eivät saa osallistua vierailuun sijoitetaan kyseiseksi ajaksi pienempien ryhmään tekemään jotain muuta, mikä voidaan tulkita ikään kuin rangaistuksena (Kuusisto ja Poulter, 2017, s.6). Tämä käytäntö ei pelkästään polje lapsen oikeutta tutustua ikätovereidensa kulttuureihin (momentti 6 ylhäällä), eikä se myöskään ole kunnioittava toimintapa lasta kohtaan (kts. Varhaiskasvatuslaki 2 a §, momentti 5 “tavoitteena turvata lasta kunnioittava toimintatapa”).
Tässä esimerkissä olisi myös syytä miettiä, onko lapselta itseltään kysytty tahtooko hän osallistua kirkkoretkeen, vai onko asiasta keskusteltu vain perheen kanssa. Tulisikin muistaa, että Yk:n lapsen oikeuksien mukaan “Lapsella on oikeus sanoa mielipiteensä asioista jotka koskevat häntä itseään. Aikuisten täytyy selvittää lasten mielipide ennen kuin he tekevät lasta koskevia päätöksiä. Lasten mielipide tulee ottaa huomioon päätöksissä. Aikuisten täytyy perustella päätökset lapselle ymmärrettävästi”, sekä Varhaiskasvatuslaki 7b§ (8.5.2015/580) “Lapsen varhaiskasvatusta suunniteltaessa, toteuttaessa ja arvioidessa lapsen mielipide ja toivomukset on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehityksensä edellyttämällä tavalla.”
Yk:n vuonna 1989 ratifioima lasten oikeuksien julistus määrittääkin, että lapsella on muun muassa oikeus kieleen, mielipiteeseen, yksityisyyteen, sekä ajatuksen-, mielipiteen- ja uskonnonvapauteen (https://unicef.studio.crasman.fi/pub/public/pdf/LOS_A5fi.pdf). Näin ollen katsomuskasvatusta varhaiskasvatuksessa voidaan perustella juurikin lapsen oikeutena uskontoon. Lapsen oikeutta mielipiteeseen, identiteettiin tai uskontoon ei määritellä siis aikuisesta ja hänen näkemyksistään tai tarpeistaan käsin vaan lapsen tarpeista ja oikeudesta. Kyse ei ole siitä, mitä varhaiskasvattaja arvovaltaisesti haluaisi tehdä, vaan laki tukee hänen velvollisuuttaan katsomuskasvattajana.
Näin ollen lapsen katsomusaiheiset kysymykset eivät ole sivuutettavissa, vaan niihin tulisi voida vastata jollain tavoin. Onhan niin, että lapsella on yhtäläinen oikeus tulla kuulluksi niin katsomuksellisten, kuin vaikkapa kulttuurillisten kysymyksiensä kanssa. Kasvattajasta, joka ei välttämättä jaa lapsen katsomusta, voivat tällaiset kysymykset ja niihin vastaaminen tuntua haastavilta, mutta onkin hyvä muistaa, ettei kysymyksiin aina ole oikeaa vastausta, eikä kaikkea tarvitse tai edes voi tietää. Riittävää on, että kuuntelee ja herättelee lasta esimerkiksi itse pohtimaan omaa näkemystään asiaan tukien lapsen omaa ajattelua.
Lähdeluettelo:
Kuusisto A. & Poulter S., (2017) Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä. Teoksessa: Haapasalo, Petäjä, Vuorelma-Glad, Sanden, Pulkkinen, Tahvanainen (toim.) in press., Varhaiskasvatus katsomusten keskellä, Helsinki: Lasten Keskus.
Kuusisto A., Lamminmäki-Vartia S. & Poulter S. (2017) katsomuskasvatus kuuluu päiväkodissa kaikille, Helsingin Sanomat 23.10.2017, S.?
-Ryhmä 5, Poulter