Laatua suomeksi

Forsberg2_2012

Ulla-Maija Forsberg on Helsingin yliopiston ensimmäinen vararehtori. Laadunhallinta kuuluu hänen vastuualueeseensa.

Suomi on yksi harvoja eurooppalaisia kieliä, jossa laadulle on oma sana. Latinalaisperäinen (englannin) quality on käytössä useimmissa kielissä, myös silloin, kun on kyse yliopistojen laadunhallinnasta.

Laatu on sinänsä käyttökelpoinen sana, osittain tyhjyytensä takia. Jos sanalla ei ole omaa sisältöä, sitä tulee kuitenkin helposti ns. mantra, jolloin sitä on helppo kritisoida. Laatu voi olla paitsi hyvää myös huonoa. Se on vain ”jonkinlaisena olemista”. Sama koskee englannin qualitya, tosin siihen liitetään myös ajatus eksellenssistä, ”erinomaisuudesta”, ja laatu voidaan määritellä sitä kautta erinomaisuuden asteeksi tai tasoksi. Erinomaisuus käsitteenä taas jo tarkoittaa sitä, että on keskimäärin parempi kuin muut.

Suomen laatu ei ole ihan omaa keksintöä, se on venäläinen lainasana. Sitä kautta sille tulee positiivinen merkitysvivahde, ja venäjän kautta laadun perusmerkitys voidaankin kääntää ”hyväksi”. Venäjän partikkelimuotoinen ladno tarkoittaa suurin piirtein, että asiat ovat ns. OK. Tämä voisi meitäkin vähän rentouttaa.

Niin että laadunhallintakaan ei tämän jälkeen ole sen monimutkaisempi asia kuin että pidetään huolta siitä, että asiat ovat OK. (Hallinta kun ei ole sekään sen kummempaa kuin huolenpitoa; sen skandinaavinen lainalähde tarkoittaa pitämistä, samalla tavalla kuin huusholli on taloudenpitoa.)

Laatujärjestelmä on jo vähän vaativampi. Se tarkoittaa sitä, että meillä on vakiintuneita toimintatapoja ja tarkastuspisteitä, joiden avulla asioiden kunnossapitäminen varmistetaan. Kaikkihan me tiedämme, että näin on. Laatujärjestelmän tarkoitus on vain olla sellainen, että sen olemassaolo voidaan konkreettisesti osoittaa. Siksi tarvitaan dokumentteja. Siis ainakin virtuaalista paperia, johon on kirjoitettu tekstiä. Ja kun kirjoitetaan tekstiä siitä, kuinka toimitaan niin kuin kaikki tietävät, tai ainakin pitäisi tietää toimittavan, tulee valitettavasti sellainen olo, että tehdään turhaa työtä. Yksi tämän ”järjestelmän” piirre on kuitenkin se, että tämänkin kirjoitushomman tekevät ne, joiden tehtäviin se kuuluu.

Tästä päästään laatupolitiikkaan, joka meillä kaikkein yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä, että jokainen huolehtii omassa tehtävässään siitä, että asiat tulevat hoidetuiksi niin että kaikki on OK ja tavoitteet saavutetaan. Sillä tavalla tämä hurlumhei koskettaa ihan jokaista. Myös opiskelijoita.

Korkeakoulujen laadunarviointiin liittyy vielä kaksi keskeistä käsitettä: (laadunhallinnan) vaikuttavuus ja (instituution eli yliopiston) jatkuva kehittyminen. Nämä eivät ole sanoina yhtään laatua helpompia sikäli että ne ovat sisällöltään ihan yhtä tyhjiä. Niille ei oikein löydy synonyymeja. Sekä vaikuttavuuden (eli vaikutuksen) että kehittymisen ydinsisältö on että ”jotain tapahtuu”.

Tämähän on lopulta ihan tuttua. Halu mennä eteenpäin on akateemisten ihmisten arkipäivää. Tutkijalle on selvää, että jos haluaa olla hyvä, tai edes OK, ei voi kirjoittaa yhä uudestaan samaa artikkelia. Eikä opettajakaan jaksa uusiutumatta vuodesta toiseen vetää samaa luentosarjaa. Onko se sitten jotenkin outoa, jos samaa eteenpäin menon meininkiä odotetaan yliopistolta kokonaisuutena?