Yksi Master Class -haasteistamme on kehittää uusia ratkaisuja siihen, miten mahdollisimman monet työikäiset saataisiin Suomessa töihin. Vaikka uskonkin, että työllisyysasteen kohottaminen on hyvä tavoite ja osa ratkaisua muun muassa hyvinvointivaltion säilyttämisessä, liittyy tavoitteeseen mielestäni myös ongelmia.

Viime viikolla järjestetystä Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarista mieleeni jäivät erityisesti professori Pauli Kettusen sanat kilpailukyvyn korostamisen ongelmallisuudesta. Kettusen mukaan hyvätkään ratkaisut kansallisen kilpailukyvyn ongelmiin eivät riitä vastauksiksi viimeaikoina yhä nopeammin kärjistyneisiin globaaleihin kysymyksiin demokratiasta, sosiaalisesta tasa-arvosta ja planeettamme ekologisen kantokyvyn rajoista.

Koska kuulumme planeettamme hyväosaisiin, Kettusen huomio tarkoittaa mielestäni sitä, että globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden nimissä joudumme pohtimaan, onko meillä suomalaisilla oikeus nykyisen kaltaiseen kulutustasoon. Tämän vuoksi talouskasvu ja sen nimissä tehtävä työllisyyden lisääminen ovat jossain määrin ristiriidassa kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa.

Kuten Ilkka Kärrylä kirjoituksessaan mainitsi, nykytilannetta kestävämpi tapa päättää hyödykkeiden tuotannosta olisi siirtyä arvioimaan tuotantoa sen markkinaperusteisen arvon sijaan yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten perusteella. Arvioon tulisivat mukaan ulkoisvaikutukset, kuten ympäristölle koituneet haitat ja käytetyt resurssit, jotka ovat pois muiden hyödykkeiden tuottamisesta. Tällainen järjestelmä ohjaisi yrityksiä myös jaetun arvon tuottamiseen. Yritykset joutuisivat kannattavuuden nimissä minimoimaan haitalliset sosiaaliset ja ekologiset vaikutuksensa ja saattaisivat motivoitua ottamaan yhä enemmän yhteiskunnallisia tehtäviä hoitaakseen.

Myös työn käsitettä ja työnteon tarkoitusta tulisi pohtia uudelleen. Kestävän kehityksen mallissa työn tekemistä ja teollista tuotantoa ei voi perustella pelkästään niiden tuomilla verotuloilla, jos itse työ aiheuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti haitallisia ulkoisvaikutuksia. Lisääntyvä työn tekeminen ja ammattiliittojen edelleen sitkeästi ajama vuosittain nouseva palkkataso lisäävät väistämättä myös kulutusta.

Osmo Soininvaara on osoittanut teoksessaan Vauraus ja aika, ettei talouskasvu ole välttämätöntä hyvinvointivaltion ylläpitämiseen. Hyvinvointivaltio kestäisi talouskasvun pysähtymisen, mutta se tarkoittaisi jonkin verran korkeampia veroja ja tyytymistä hieman alhaisempaan elintasoon. Se tarkoittaisi myös lyhyempää työaikaa. Soininvaaran mukaan Suomeen sopisi paremmin Ruotsin kaltainen malli, jossa vuosittainen työaika olisi lyhyempi, mutta työurat pidempiä. Työ jakautuisi silloin pidemmälle työuralle. Ihmiset myös väsyisivät työssä vähemmän, mikä jo itsessään todennäköisesti pidentäisi työuria niiden loppupäästä.

Lisäksi uuden työn mallissa suosittaisiin yhteiskunnallisesti hyödyllisiä töitä esimerkiksi verotuksellisesti. Yhteiskunnalisesti hyödyllisen työn piiristä löytyisi mielekkäitä tehtäviä myös niille, jotka eivät pysty osallistumaan palkkatyöhön esimerkiksi vajaakuntoisuuden vuoksi. Myös vapaaehtoistyön ja muun palkattoman, yhteikunnan kannalta hyödyllisen toimeliaisuuden arvostusta pitäisi nostaa.

Hyväksymällä uudenlaisia tehtäviä yhteiskunnallisesti arvostettavan työn piiriin työ jakaantuisi aikaisempaa useammille. Silloin tulonsiirtoja tarvittaisiin vähemmän ja entistä useampi pääsisi osalliseksi työelämästä, mikä torjuisi syrjäytymistä. Lyhyempi työaika jättäisi ihmisille myös enemmän aikaa apua tarvitseville läheisilleen. Tällöin ihmiset todennäköisesti voisivat paremmin ja sosiaalipalveluita tarvittaisiin vähemmän.