Suomi on kuulunut hyvinvointivertailujen kärkimaihin. Suomen bruttokansantuotteet kasvu on ollut nopeaa 1990-luvun laman jälkeenkin ja kilpailukykyä mitattaessa Suomi on sijoittunut hyvin. Nämä hyvinvoinnin mittarit kuitenkin kertovat vain osan hyvinvoinnin tarinaa. Inhimillisen kehityksen mittaria tai elämänlaatua tarkasteltaessa emme olekaan enää kärkijoukkoa. Kuten Jenni Henriksson kirjoituksessaan mainitsee varallisuuden kasvu ei välttämättä enää luo suoraan hyvinvointia, ei yksilötasolla eikä kansallisesti.

Suomea on totuttu pitämään pienien tuloerojen ja tasa-arvon mallimaana. Kuitenkin tuloerot ovat kasvaneet huomattavasti eri väestöryhmien välillä sekä myös alueellisesti. Erot hyvinvoinnissa ovat kasvaneet erityisesti ääripäiden välillä. Suomessa on yhä enemmän erityisen hyvin toimeentulevia ja toisaalta hyvin huonosti toimeentulevia. OECD:n vuonna 2008 julkaiseman raportin mukaan tuloerot ovat kasvaneet Suomessa nopeimmin kaikista OECD-maista (OECD 2008 Growing Unequal? Income Distribution and Poverty in OECD Countries). Tilanne tuskin on ainakaan parantunut viidessä vuodessa nykyisessä taloustilanteessa.

Palvelurakenteen kannalta kiinnostavaa on, että tuloerot maan eri osien välillä ovat kasvaneet. On selviä tuloeroja maaseutukuntien ja kaupunkien välillä. Suurimmat tulot löytyvät pääkaupunkiseudulta ja pienimmät pohjoisesta ja idästä; pääkaupunkiseudulla omaisuustulot muodostavat jopa puolet tuloista, kun taas Itä-Lapissa tulonsiirrot muodostavat suuremman osan kuin puolet. Maaseutukunnissa pienituloisuus on pitkittynyt kahdella kolmasosasta pienituloisista, kaupungeissa puolella. (Honkkila, Juha 2009 Pienituloisuus on lisääntynyt sekä maalla että kaupungissa. Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaus 2/2009.) Samalla kun tuloerot ovat kasvaneet, ovat kasvaneet myös hyvinvointierot.

Miten tuottaa palvelut eriarvoistuneessa Suomessa? Miten taata kaikille tarvittavat palvelut yhtä laadukkaina koko maassa?

Kestävä hyvinvointi -seminaarissa herännyt ajatus olikin, täytyykö kaikki tehdä kaikkialla samalla lailla. Olisiko palveluja mahdollista järjestää räätälöidymmin. Laura Rissanen mainitsi omassa puheenvuorossaan, että kunnilla on lukuisia tehtäviä, jotka ovat vain jäänteitä menneisyydestä. Ne kuitenkin kuormittavat kuntia, ja estävät keskittymisen olennaisiin palveluihin. Olisikin tärkeää selvittää, mitkä ovat niitä palveluja, jotka ovat hyvinvoinnin kannalta olennaisia ja ovatko ne samoja ja saman laajuisia kaikissa kunnissa. Todennäköisesti kuntien palvelutarpeissa on eroja, jolloin olisi tarkoituksenmukaista keskittyä niihin palveluihin, joita kunnassa tarvitaan.

Yhden työvälineen kuntien hyvinvointipalvelujen arviointiin ja suunnitteluun tarjoaa alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus, joka kerää maanlaajuisesti tietoa hyvinvoinnista, elinoloista ja palvelujen tarpeesta.  Tutkimustietojen avulla kunnat pystyvät seuraamaan ja suunnittelemaan kuntalaisten hyvinvointia. Ja toivottavasti tuottamaan palveluja kohdennetummin.

Terveys- ja hyvinvointipalvelujen tuottamisessa tulisikin ottaa huomioon kuntien erityispiirteet.  Erilaisiin palvelutarpeisiin vastaaminen edellyttää ennakkoluulottomampaa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä sekä kansalaisten ottamista mukaan päätöksentekoon.