Suunnistuskisan onnellinen häviäjä

Kello on kaksi yöllä. Herään lievään jalkojen jomotukseen ja siihen, että päässäni pyörii suunnistuskisa, jonka päättymisestä on seitsemän tuntia. Saan itseni kiinni oudosta ajatuksesta. Vaikka olen luonteeltani kilpailuhenkinen ja haluan aina voittaa, en harmittele yhtään, että olin kisassa kirkkaasti viimeinen. Tämä epäuskottava tunne on heti purettava tekstiksi.

Suoritukseni oli todella surkea, jos asiaa tarkastelee tulosurheiluna. Aikani oli 2.02.04. Hävisin yhdelle tyttärelleni ja miniälleni tunnin. Toiselle tyttärelleni tunnin ja 10 minuuttia.  14-kesäisen pojanpoikani aika oli 35.33. Siis monta hyvää syytä hävetä suoritustani, mutta en saa häpeää kaivettua tunnevarastostani esiin. Miksi?

Ensinnäkin siksi, että maltoin mieleni, enkä keskeyttänyt, vaikka etsiskelin viitosrastia melkein puoli tuntia. Olin täysin eksyksissä enkä tiennyt missä olen. En keskeyttänyt vaikka pummasin pahasti myös seuraavan rastin, jota edelsi pitkä reitinvalinta pelkän kompassin avulla pitkin umpimetsää.

Siksi, että ylipäätänsä lähdin matkaan vaimoni varoittelusta huolimatta. En pelästynyt edes 29 asteen hellettä. Enkä pelännyt, että jalat ovat kipeänä seuraavana päivänä, kun on vuotuinen haastematsi tenniksessä. Kompassin käytössä jouduin ottamaan pikakurssien ennen kisaa. Olisi ollut noloa olla osallistumatta, kun kerran sukumme kesäpaikkaa ympäröivissä metsissä järjestetään iltarastit, jonka radan oli tehnyt veljenpoika ja ajanottovastaavana oli oma poika.

Kolmanneksi, olen tyytyväinen itseeni siinä, että en lähtenyt höntyilemään. Maltoin kävellä melkein koko matkan. Jos olisin juossut kallioisessa ja ryteikköisessä maastossa, olisin aivan varmasti kaatunut ja satuttanut itseni. Sain hyvän opetuksen jo heti alussa. Lähdin reippaasti liikkeelle ja jalka osui ruohikon alla olevaan traktorin uraan. Lysähdin maahan kolmen metriä lähtöpaikasta.

Neljänneksi, suunnistus yksinkertaisesti on hieno laji. Se vie keskelle luontoa paikkoihin, joihin ei muuten tulisi mentyä. Lisäksi se opettaa nöyryyttä.

Viides syy tyytyväiseen olotilaan on suunnistukseen liittyvä uskomaton tulospalvelu. Se on hämmentävää kokea omalla kohdallaan. Keskellä ei mitään tulokset kirjautuvat autossa olevalle tietokoneelle. Ja avot: tunnin päästä kaikki tulokset väliaikoineen kaikkineen ovat nähtävillä netissä. En muuten ollut kaikilla 12 rastivälillä viimeinen. Kaksi kertaa olin toiseksi viimeinen ja kerran 22 osanottajan joukossa jopa 17.

Voisin tietysti selitellä huonoa menestystäni sillä, että olen jo melko iäkäs. Tämä selitys ei kuitenkaan mene läpi. Saman matkan juoksi kahdeksan yli 60-vuotiasta ja kaikki siis paljon minua nopeammin. Paras jopa voitti tuon 14-vuotiaan pojan minuutilla.

Vaimoni väittää, että olen kova selittelemään. Vaikka suoritukseni on itseni kannalta riemastuttava ilman selityksiäkin, mieleeni pulpahti kuitenkin tuloksen päälaelleen pistävä ajatus. Olin viimeinen vain niistä jotka osallistuivat kisaan. Jos kaikki Suomen 65-vuotiaat miehet pistettäisiin juoksemaan reitti, enemmistö ei varmaan pääsisi sitä läpi missään ajassa. Varovaisesti ajatellen aikani olisi kärkipäässä, varmaan viiden tai kymmenen prosentin joukossa. Not bad.

Oikeasti olin kuitenkin viimeinen ja vielä ”ylivoimaisesti”. Kuultuaan aikani vaimoni totesi ystävällisesti, että täytyyhän jonkun olla viimeinenkin. Mutta viimeinenkin voi olla tyytyväinen suoritukseensa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.