Mitä yhteistä on ihmislähtöisellä kaupunkisuunnittelulla, taianomaisella malariaverkolla, ainutlaatuisella lämmön varastointikeinolla, raskasmetalleja vedestä mittaavalla minilaboratoriolla, globaaleja taitoja koululaisille opettavalla uudella metodilla ja äitiyspakkauksen kylkiäisellä, joka auttaa vanhempia selviytymään modernissa maailmassa? Kaikki nämä ideat ja 15 muuta ovat mukana Helsinki Challenge -kilpailun semifinaalivaiheessa. Kun 20 tiimiä kokoontui viime viikolla impact campiin, innostus oli käsin kosketeltava. Itselleni tuli tunne, että Suomen tulevaisuus on taattu, kun tällaisia jännittäviä hankkeita on vireillä

Kun Helsinki Challenge -kilpailua ruvettiin suunnittelemaan osana Helsingin yliopiston juhlavuoden ohjelmaa, kukaan ei voinut aavistaa, miten hanke onnistuisi. Epäilijöitä oli paljon, minä muiden mukana: miten yliopistoyhteisö ottaa haasteen vastaan, tuleeko hyviä ehdotuksia tarpeeksi, miten täysin erilaisia ideoita ja ratkaisuehdotuksia voidaan verrata toisiinsa? Ensimmäisestä kilpailusta tuli kuitenkin menestys. Tutkijat ryntäsivät suurin joukoin mukaan omaperäisine ideoineen. Helsinki Challenge herätti myös muut tahot – Tekes ja Sitra suurimpina – järjestämään samantapaisia kisoja. Nyt toisella kerralla Helsinki Challenge on laajentunut niin, että mukana on kymmenen yliopistoa.

Toki kilpailulajin epämääräisyys hämmentää edelleenkin. Kuinka voidaan verrata hanketta, jonka suunnittelu on jo pitkällä ja menestys lähes varma, kuten kanoille särvintä puusta kehittävä projekti, hankkeeseen, jossa suunnitellaan 3D-tulostamillla tehtävää minimunuaista, joka ei varmastikaan ole käytettävissä vielä ensi vuonna eikä seuraavanakaan mutta joka onnistuessaan mullistaisi tuhansien suomalaisten elämän ja säästäisi kymmeniä miljoonia euroja vuosittain? Miten ylipäätänsä verrata hankkeita, jotka synnyttävät työpaikkoja, hankkeisiin, joissa luodaan ihmisille parempaa ja terveellisempää elämää? Kuinka paljon pitää ajatella lokaaleja vaikutuksia, kuinka paljon globaaleja?

Kilpaileminen ja parhaan idean löytäminen on kuitenkin vain pieni osa Challengen ideologiaa. Olennaista on ideoiden kehittäminen niin että mahdollisimman moni niistä toteutuisi, nekin jotka nyt tuntuvat utopistisilta. Impact campillä oli paikalla toistakymmentä mentoria, joita tiimit saivat tilata sparraamaan itseään. Koko prosessi tähtäsi siihen, että tiimit osaisivat verbalisoida ideansa potentiaalisen vaikuttavuuden mahdollisimman selkeästi ja löytäisivät sille uusia tukijoita ja liittolaisia, olivatpa ne sitten bisnesenkeleitä tai muita rahoittajia, lainlaatijoita tai tutkijoita, jotka voisivat jalostaa ongelmaan kehitteillä olevaa ratkaisua edelleen.

Monissa mentoreiden kommenteissa toistui yksinkertainen mutta usein unohdettu totuus: teknologia ei riitä ratkaisemaan mitään ongelmaa, jos ihmiset eivät halua tai osaa käyttää sitä. Vanhusten aktivoimiseksi voidaan kehittää mitä tahansa huimia välineitä, mutta ne eivät auta jos ihmiset eivät viitsi käyttää niitä. Malariaverkoista ei ole apua, jos paikalliset asiakkaat eivät ripusta niitä ikkunoihin, vaan käyttävät kalastamiseen. Kanoille ei voida syöttää puukuituruokaa, jos kanojen hoitajat epäilevät niiden tehoa. Toki monet tiimit tiedostivat tämän asian tärkeyden, mutta vaarana on, että teknologia vie kaiken huomion, koska ”se on paljon mielenkiintoisempaa kuin ihmiset”, kuten eräs intohimoinen tutkija kommentoi.

Impact campillä oli muutama alustus, mutta päämetodina oli dialogi, ideoiden kypsyttely yhteisenä prosessina. Dialogi on vaativa ja aikaa vievä tapa kehittää asioita, mutta samalla hyvin tehokas. Joka kerta kun mentori haastoi tiimin pohtimaan ideaansa uudesta näkökulmasta, tiimiläisten ajattelu- ja verbalisointitaito kehittyi. Seuraavalla kerralla he olivat taas valmiimpia ideoittensa kanssa. Prosessi tyssähtää paikolleen, jos ei osaa vakuuttaa muita sen puolelle. Dialogi toimii uuden luojana, kun ihmiset heittäytyvät sen otteeseen avoimin mielin – ja kun he osaavat ilmaista omia ajatuksiaan riittävän selkeästi ja jaksavat kuunnella muiden aatoksia silloinkin, kun ne tuntuvat aluksi oudoilta.

Tärkeä rooli impact campin onnistumisessa oli ajatushautomo Demosin henkilökunnalla, joka rakensi puitteet vuorovaikutukselle. He olivat laatineet Helsingin yliopiston kanssa tiimejä varten työkirjat, joiden avulla ne täsmensivät ideoitaan. Demosin väen johdolla  tiimiläiset johdateltiin kulloiseenkin teemaan. Mikael Sokero juonsi yhteisistunnot – ja jumppautti samalla leiriväkeä. Tuuli Kaskinen kertoi Arvo Ylpön ja äityispakkauksen tarinan ikäänkuin vinkiksi, mitä suuret ideat voivat saada aikaan. Nimi ajatushautomo voi antaa väärän kuvan heidän toiminnastaan. Ajatuksia ei haudota omassa pesässä, vaan ne pistetään jännitteiseen vuorovaikutukseen muiden ajatusten kanssa. Törmäyksistä kasvaa uusia ideoita ja uutta energiaa.

Yritin tiimien ratkaisuja pohtiessani kehitellä tapaa lähestyä vaikuttavuuden määrittely- ja mittausongelmaa. Yleensä mitata voidaan vain pieniä ja konkreettisia vaikutuksia, pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään ovat niin monimutkaisia ja valtavia, että niitä on vaikea pusertaa täsmälliseen muotoon, saati mitata. Toinen tärkeä elementti vaikuttavuudessa on idean toteuttamiskelpoisuus. Jos idea ei muutu osaksi ihmisten elämää, sen suora yhteiskunnallinen vaikuttavuus on nolla. Tosin kun kehitellään jotakin todella mullistavaa, syntyy aina uudenlaista osaamista, jota voidaan käyttää jonkin toisen idean synnyttämiseen, joten täysin hukkaan mikään hanke ei mene.

Kun laskeskelin vaikutuksen laajuutta ja hankkeen toteuttamismahdollisuutta, Energy Village 500 -hanke jäi erityisesti mieleeni. Sen takana olevat tutkijat ja asiantuntijat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että on mahdollista rakentaa energiaomavaraisia kyliä, joihin ei enää tarvitsisi tuoda energiaa ulkoapäin. Uskomaton temppu. Kyse ei ole jostakin yhdestä keinosta, esimerkiksi passiivitaloista, vaan laajasta keinovalikoimasta, jonka sisältö määräytyy paikallisten olosuhteiden mukaan. Nykyään 40 % kylien varallisuudesta menee sen ulkopuolelta tuotetun energian ostamiseen. Jos kylä tuottaisi kaiken energiansa itse, nämä rahat jäisivät sinne. Hankkeessa viehättää se, että vaikka kyse on valtavista taloudellisista arvoista, pelissä on muutakin: ihmisten itsetunto ja maaseudun pysyminen elinvoimaisena.