Kivisen Venäjä-tutkimuksen teesit

Aleksanteri-instituutin pitkäaikainen johtaja professori Markku Kivinen piti torstaina jäähyväisluentonsa, jossa hän naulasi tutkimukselliset teesinsä tulevien tutkijasukupolvien käytettäviksi. Tällaista sisältöä saattoi odottaa jo luennon otsikon perusteella: ”Legacies and choices: Is there a road to freedom?”. Tunteikkaassa puheessaan Kivinen kritisoi sekä mediaa että länsimaisia tutkijoita siitä, että Venäjä kuvataan säännöllisesti mustavalkoisin värein – usein pelkällä mustalla. Kiviselle Venäjä näyttäytyy paljon moni-ilmeisempänä ja ristiriitaisempana maana, valtiona, kulttuurina ja ilmiönä.

Tilaisuuden alussa kansleri Kaarle Hämeri, vararehtori Tom Böhling ja dekaani Pirjo Hiidenmaa kehuivat vuolaasti Kivisen ansioita tutkimuslaitoksen johtajana, tutkijana ja mediavaikuttajana. Kehuihin on helppo yhtyä. Kivisen johtaman Aleksanteri-instituutin asema on yliopistomaailmassa ainutlaatuinen. Se on pystynyt luomaan lyhyessä ajassa sekä vahvan aseman kansainvälisessä tiedemaailmassa että poikkeuksellisen näkyvän roolin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Muistan hyvin, miten kaikki alkoi. Kun Olli-Pekka Heinonen osallistui tuoreena ministerinä EU:n opetusministerien kokoukseen Pariisissa, hän sai tavan takaa vastata Venäjää koskeviin kysymyksiin, kun ”te suomalaiset tunnette Venäjän niin hyvin”. Heinonen tajusi, että tähän maineeseen kannattaa tarttua, mutta sille pitää luoda vankempi pohja. Siitä syntyi idea Venäjä-tutkimukseen keskittyvän tutkimuslaitoksen perustamisesta. Jouduin vararehtorina vetämään eri yliopistojen edustajista koostuvaa ryhmää, jonka tehtävänä oli määritellä laitoksen tavoitteet ja toimintamuodot. Niistä oli melko helppo päästä yhteisymmärrykseen, sen sijaan instituutin paikasta kiisteltiin pitkään, ottajia kun oli muitakin kuin Helsingin yliopisto.

Jäähyväisluennossa esiintyi kuitenkin johtaja-Kivisen sijasta tutkija-Kivinen, joka kiteytti käsityksensä Venäjän nykytilasta ja Venäjä-tutkimuksen haasteista kymmeneen antinomiin. Kantilla antinomiat olivat järjen ja aistihavaintojen ristiriitatilanteita, Kivisellä se ovat vastakkaisia kehitystrendejä, jotka ovat läsnä yhtä aikaa ja joiden välillä Venäjä tasapainoilee tehdessään valintoja tulevaisuutensa suhteen. Ne ovat dilemmoja, joihin ei ole helppoja ratkaisuja.

Ensimmäisen dilemman synnyttää hiilidioksidi, joka on Kivisen mukaan Venäjälle sekä siunaus että kirous. Siunaus, koska sen talous perustuu pitkälle fossiilisten polttoaineiden tuottamiseen, kirous, koska maailman pitäisi päästä niistä eroon mahdollisimman nopeasti.

Uusliberalismi esiintyi kahdessa antinomissa. Miten hahmottaa valtion rooli taloudessa, joka perustuu markkinoiden toimintaan? Samalla painavat päälle kansalaisten odotukset sen suhteen, että valtio suitsisi omilla toimillaan liiallista rahan ylivaltaa. Tällaista keskustelua käydään paljon myös Suomessa, mutta Venäjällä kansalaiset ovat hanakampia vaatimaan valtiota puuttumaan epäterveisiin markkinatalouden ilmiöihin.

Kivinen sanoi useaan kertaan, että Venäjä ei ole totalitaarinen yhteiskunta, vaan siellä mielipideilmasto on jopa moniarvoisempi ja moni-ilmeisempi kuin Suomessa. Sen sijaan jännitteitä syntyy autoritarismin ja demokratian välille. Kyselytutkimuksissa venäläiset antavat tukensa venäläistyyppiselle demokratialle, jossa ihmisten mielipiteitä ohjaillaan ylhäältä käsin. Monien mielestä luottaminen kansan kykyyn äänestää oikein johtaa kaaokseen, mitä venäläiset pelkäävät kaikkein eniten.

Antinomi ”oikeusvaltioperiaate versus epäviralliset verkostot” on sekin Venäjällä omannäköisensä. Kivinen totesi, että Venäjällä oikeusjärjestelmä on voimakkaasti kehittynyt, mutta toisaalta siellä on vahvat perinteet myös asioiden ratkaisemiselle suhdeverkostojen avulla.

Suurvalloilla näyttää olevan sairaanloinen pelko ulkoisia vihollisia kohtaan. Tämän seurauksena ne käyttävät isomman osan bruttokansantuotteestaan armeijan varustamiseen kuin pienemmät valtiot. Venäjä on tästä hyvä esimerkki. Mutta väkirikkaissa ja alueeltaan laajoissa maissa myös sisäiset riskitekijät ovat suuremmat. Sisäistä koheesiota yritetään epätoivoisesti pönkittää korostamalla ulkoisten vihollisten luomaa uhkaa. Aika läpinäkyvä, mutta ilmeisen tehokas toimintamalli.

Venäjällä, kuten muissakin maissa, yksi antinomi syntyy akselilla ”eliitti versus keski- ja työväenluokka”. Eliitti on Venäjällä liukuva käsite. Aikaisemmin koulutetulla intelligentsijalla oli suuri rooli. Sen edustajat tunsivat olevansa parempia ihmisiä kuin muut – selvä eliitin tuntomerkki. Mutta heillä ei ollut suoranaista valtaa ihmisten elämään muuten kuin sen suhteen, miten kaikkien pitäisi puhua ja käyttäytyä. Valtaa pitävien eliitin muodostavat nykyään poliittiset päättäjät ja oligarkit, jotka ovat kansan syville riveille otollisen antipatian ja halveksunnan kohde.

Suuri vedenjakaja venäläisessä ajattelussa ja politiikassa on suhtautuminen globaaleihin trendeihin ja prosesseihin: mennäkö niihin mukaan vai sulkeutuako omaan nationalistiseen maailmaansa. Vaikka ajat vaihtelevat, tätä kysymystä venäläiset filosofit ja kirjailijat ovat aina pohtineet. Teemaan liittyy toinen antinomi, oman sotilaallisen vallan pönkittäminen versus taloudellinen keskinäisriippuvuus. Eristäytyäkö pullistelemalla asevoimillaan vai pitääkö hyviä suhteita muihin maihin, mitä kautta luodaan myös hyvinvointia omille kansalaisille?

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä antinomina Kivinen toi esille konservatismin hegemonian ja maallisen liberalismin välisen taistelun, mikä on keskeinen kriteeri myös kun World Value survey’n avulla kartoitetaan eri kulttuurien arvomaailmaa. Kivinen ryydittää tätä keskustelua esittämällä tilastotietoja siitä, miten uskovaisiksi itsensä määrittävien määrä on noussut dramaattisesti viimeisten 20 vuoden aikana. Hän korostaa tässäkin Venäjän moni-ilmeisyyttä. Ortodoksien lisäksi maassa on lähes 10 miljoonaa islaminuskoista ja suuria määriä myös buddhalaisia, juutalaisia ja monien muiden uskontojen edustajia.

Kivisen antinomeihin perustuva näkemys tuo väistämättä mieleen venäläisten omat pohdinnat siitä, kuuluvatko he länteen vain itään. Tämä kysymys tämän päivän Venäjällä yhtä ajankohtainen kuin 1800-luvun väittelyissä zapadnikien ja slavofiilen välillä.

Oikeastaan taustalle voidaan piirtää laajempi linja venäläisen kulttuurin ja ajattelutavan kehittymisessä dualistisen ajattelun kautta. Juri Lotmaniin ja Boris Uspenskiin nojaten Pekka Pesonen listaa seuraavat venäläisyyttä määrittävät vastakohtaparit: oma ja vieras, itä ja länsi, virallinen ja epävirallinen, sallittu ja kielletty, valtavirtainen ja underground, vanha ja uusi, hengellinen ja maallinen, konservatiivinen ja radikaalinen. Kuten on helppo havaita, monet näistä dikotomioista ovat myös Kivisen antinonien taustalla.

On helppo yhtyä Kivisen näkemykseen siitä, että Venäjä on Suomelle liian tärkeä naapuri hoidettavaksi stereotyyppisen leimaamisen ja huutelun avulla. Sen sijaan tai ainakin sen rinnalle tarvitaan syvällisempää pohdintaa siitä, millainen Venäjä todellisuudessa on ja miten sen toimia tulisi tulkita ja ymmärtää.

6 thoughts on “Kivisen Venäjä-tutkimuksen teesit

    • Jep, Kivinen osaa asiansa, johtajan rooli söi joskus taitavan tutkijan osaamista ja tutkimustyötä, kuten niin usein käy. Silti hieno ura ja Aleksanterin nostaminen sille kuuluvalle paikalle, mistä toisen Markun on hyvä jatkaa…
      ps. jatkakaamme myös keskustelua venäjän kielen merkityksestä – on aivan käsittämätöntä, että lukijoita / venäjän kirjoittavia abiturientteja on niin kovin vähän samalla kun kieltä (hieman) laajemmin osaava sukupolvi on eläköitynyt, eläköitymässä…

  1. Kuulosti blogin perusteella tyypilliselle Markku Kiviselle. Fiksua pohdiskelevaa analyysia ja täysin asian ytimessä. Toivottavasti Markku vielä jatkaa tutkimuksen tekemistä ja saamme kuulla ja lukea hänen puheenvuorojaan.

  2. Olin kuulolla Markun jäähyväisluennolla ja päällimmäinen tunne oli inspiroituminen. Näinä mustavalkoisina aikoina on erityisen arvostettavaa, että meillä on tutkijoita, jotka muistuttavat yhteiskuntien monimuotoisuudesta ja moniäänisyydestä. Markku teki tämän hienosti! Olen onnellinen, että olen saanut mahdollisuuden tehdä työtä sekä Markku Kivisen että Arto Mustajoen kanssa. Näissä molemmissa on melkoisen suuret saappaat muille täytettäväksi..

  3. Hyvä analyysi Markku Kivisen todella mielenkiintoisesta; erinomaisesta jäähyväisluennosta. Kiitos näistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.