Interaktiivista intensiiviopetusta

Olen pitänyt kahtena toukokuuna intensiivikurssin yliopistolla. Kerron, millaista kursseilla oli, jotta kukaan ei enää kuvittelisi, että opetus on yliopistolla vain opettajan yksinpuhelua. Kaikkea muuta.

Todellakin aikaisemmin standardiluentosarja koostui luennoista ja loppukuulustelusta. Opiskelijan oman työn osuus oli silloin noin viidennes. Nykyään monilla kursseilla tilanne on päinvastainen. Luentojen osuus on vain 20 prosenttia ja loppu on opiskelijan omaehtoista työtä.

Näin oli omilla kursseillanikin. Niiden laajuus oli viisi opintopistettä, mikä työmääränä merkitsee 135 tuntia. Luentojen osuus oli 24 tuntia, mistä siis seuraa, että opiskelijat tekivät kurssiin liittyviä tehtäviä kotona yli sadan tunnin verran. Kukaan ei ollut tietystikään mittaamassa kellon kanssa, kuinka paljon aikaa kului, mutta erilaisia kotitehtäviä oli niin paljon, että niihin voidaan olettaa menevän tuo aika.

Pienimmät tehtävät olivat luentopäiväkirjan tapaisia lyhyitä kommentteja tunnilla käsitellyistä aiheista, jotka samalla palautuivat mieleen. Seuraavan tunnin alussa annoin esimerkkejä opiskelijoiden vastauksista ja kommentoin niitä. Tiedän kokemuksesta, että opiskelijat arvostavat, kun heidän vastauksensa otetaan todesta. Niiden läpikäyminen toimii samalla edellisen tunnin aiheiden kertauksena.

Niinä kertoina kun luentojen väliä oli useampi päivä, keskiviikosta maanantaihin, opiskelijat tekivät kaksi välitehtävää, jonka aiheen sai valita, mutta joka tietysti liittyi tunneilla käsiteltyihin aiheisiin. Kutsuin tehtäviä minitutkimuksiksi, koska opiskelijat tutkivat niissä jotakin konkreettista kysymystä pienen aineiston, kyselyn tai eksperimentin avulla. Koska kyseessä ei ollut seminaarityö eikä gradu, aiheeseen liittyvään tieteelliseen kirjallisuuteen ei tarvinnut perehtyä Riitti kun kuvasi ensin lyhyesti, mitä aikoo tutkia ja millaisen materiaalin pohjalta, ja kertoi sitten löydöksistään ja johtopäätöksistään. Tehtävien tavoitteena oli itse asian selvittämisen ohella herättää tutkimuksellinen kiinnostus arkielämän ilmiöihin. Opiskelijapalautteen perusteella tämä onnistui hyvin.

Työmäärällisesti noin puolet kurssista koostui lopputyöstä. Se tehtiin samalla periaatteella kuin välityöt eli tällä kertaa vähän laajempi tutkimus opiskelijan valitsemasta aiheesta, mutta edelleenkin ilman tieteellistä taustakirjallisuutta. Lopputyön suunnitelma, synopsis, oli tätä ennen jo käsitelty ja muokattu sellaiseksi, että työ oli toteuttamiskelpoinen ja sopivan laajuinen.

Miksi sitten varsinaisia luentoja on niin vähän ja opiskelijan omaa työtä niin paljon? Onko kyseessä jokin säästötoimi? Kyllä tällä tavalla myös säästetään erityisesti, jos kyseessä on tuntiopettaja, jolle maksetaan vain pidetyistä tunneista. Mutta varsinainen syy opetusmuotojen muutokseen on pedagoginen. Pistämällä opiskelijat töihin he oppivat paremmin. Tietoa kun ei voi siirtää sellaisenaan opettajien aivoista opiskelijoiden aivoihin.

Tämä periaate näkyi myös luennoilla. Koska kyseessä oli intensiiviopetus, oppitunteja oli neljä yhtä soittoa. Jos opettaja puhuisi itse koko ajan, suuri osa puheesta menisi hukkaan, koska hän ei jaksaisi olla koko aikaa terävimmillään. Opiskelijat puolestaan  joko nukahtaisivat tai rupeaisivat ajattelemaan muita asioita. Siksi teimme tunneilla paljon erilaisia pari- ja ryhmätöitä. Opiskelijoista tämä oli ”kivaa” ja ”loi keskustelevan ilmapiirin”, mutta se on myös tärkeää oppimisen kannalta. Kun uuteen asiaan linkitetään omia kokemuksia ja mielipiteitä, ne jäävät paremmin mieleen.

Nyt on varmaan jo aika paljastaa, mitä aihetta luentokurssit käsittelivät. Kummankin otsikkona oli ”Maailman suurin ongelma: väärinymmärtämisen syitä ja seurauksia”, aihe jota ole viime vuosina tutkinut. Kyseessä oli kielten kandiohjelman valinnainen kurssi, mutta se oli avoin kaikille opiskelijoille, niinpä eri kielten lukijoiden lisäksi joukossa oli kummallakin kerralla myös muita opiskelijoita: teologi, logopedi, filosofi, geneetikko, sosiologi jne. Tämän vuoden kurssin järjesti avoin yliopisto, mikä toi paikalle myös muita kuin yliopiston perustutkinto-opiskelijoita. Opiskelijoita oli kummallakin kerralla noin 50.

Palautekyselyssä tiedustelin, mitkä aiheet olivat kiinnostavimpia ja oliko jokin aihe, minkä voisi jättää pois. Mitään ei haluttaisi karsia ja kaikki käsiteltävät asiakokonaisuudet saivat ”ääniä” mielenkiintoisimmaksi aiheeksi. Kielen epätarkkuus ja epämääräisyys (Liisan valokuva, aamulla) luonnollisesti kiinnosti, mutta opiskelijoiden mieliaiheita olivat kuitenkin ajatusharhat, kulttuurieroista johtuvat kommunikaatio-ongelmat, puheen mukauttaminen, valehtelun eri muodot sekä ihmismieli ja kognitiiviset resurssit.

Teimme tunnilla testin, jonka tarkoituksena oli selvittää, pitääkö paikkansa väite ”Ihmiset kuvittelevat muiden ihmisten tietävän ja tekevän samoja asioita kuin he itse”. Tutkimustuloksiin perustuva väite piti paikkansa tälläkin kertaa: ne opiskelijat, jotka tiesivät Ruotsin pääministerin nimen, arvioivat suuremman osan opiskelijoista ja suomalaisista tietävän tämän asian kuin ne, jotka eivät tienneet. Sama päti erilaisten harrastusten ja muiden tekemisten suhteen: oma kiinnostuneisuus johonkin tekemiseen sai arvioimaan, että samanlaisia ihmisiä on enemmän kuin heitä on todellisuudessa.

Ainoa poikkeus tästä oli vegaanius. Sen kohdalla ei-vegaanit arvioivat vegaanien määrän suuremmaksi kuin vegaanit sekä kurssin osanottajien että kaikkien suomalaisten joukossa. Ylipäätänsä arviot olivat vahvasti yläkanttisia. Molemmat opiskelijaryhmät arvioivat suomalaisista vegaaneja olevan yli kymmenen prosenttia. Lehtitietojen mukaan heitä on vain yksi prosentti. Se että asia on paljon esillä mediassa, antaa ylimitoitetun kuvan sen yleisyydestä. Toinen seikka, mikä johtaa harhaan, on vegaaniuden yleisyys opiskelijoiden joukossa verrattuna koko väestöön. Kurssin osanottajista heitä oli 13 %.

Aina kun odotin väli- ja lopputöiden ilmestymistä Moodle-alustalle, mietiskelin etukäteen, mitähän jännittävää opiskelijat olivat tällä kertaa löytäneet. Kuka tahansa olisi kiinnostunut lukemaan minitutkimuksia tällaisista aiheista: väärinkäsitykset flirttailussa, harhaanjohtavat lehtiotsikot, käyttävätkö yritykset markkinoinnissaan vastuullisesti sanaa vastuullisuus, 8-9-luokkalaisten käsitykset sanoista yhteiskunta, tasa-arvo ja politiikka, ”evidentiaalisuuspäiväkirja” (mihin kuulemamme tieto perustuu), alfa-suden tarina eli miten vaikeaa on korjata vääriä tieteellisiä uskomuksia, amerikkalaismedian vääristellyt totuudet, ongelmat vieraskielisessä kommunikaatiossa työpaikalla. mitä me tarkoittaa eri konteksteissa, millaisiin väärinymmärryksiin perustuu Fingerpori-sarjakuva, miten tulkitsemme sanan ensi eri konteksteissa, esimerkiksi onko  ensi lauantaina tämän viikon vai ensi viikon lopulla.

Välillä ymmärtämisen esteenä ovat erilaiset käsitykset asioiden syistä ja seurauksista. Tämä törmää usein politiikassa. Kokoomus julistaa, että pitää panostaa talouteen, jotta voisimme ylläpitää hyvinvointivaltioita. Demarit puolestaan ovat sitä mieltä, että panostamalla tasa-arvoon ja koulutukseen saadaan luotua pohja myös menestyvälle taloudelle. Jatkokysymys kuuluu: miten on selitettävissä Pohjoismaiden menestys kansakuntien joukossa. Onko sen takana onnistunut talouspolitiikka vai onnistunut yhteiskuntapolitiikka? Vaikka meillä on erilaisia vastauksia tällaisiin kysymyksiin, voimme oppia ymmärtämään, miksi toiset ovat näistä asioita eri mieltä kuin me itse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.