Voiko Hararin tarjoamaan totuuteen luottaa?

Thomas Eriksonin Idiootti-kirjat saivat kotimaassaan Ruotsissa julman tuomion epätieteellisyydestä ja se palkittiin jopa sikäläisellä Huuhaa-palkinnolla. Sen jälkeen myös Suomessa kirjoja on arvosteltu voimakkain sanakääntein. Kuinka luotettavaa tietoa sitten jakaa toinen Suomessakin kymmeniä tuhansia lukijoita saanut kirjailija Yuval Noah Harari? Antavatko Sapiens-sarjan kirjat totuudellista tietoa ihmissuvun historiasta ja tulevaisuudesta vai ovatko ne vain kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta?

Erikson ja Harari ovat ihmisinä ja kirjantekijöinä melkeinpä toistensa vastakohtia. Toinen on ruotsalainen yksinkertaisia totuuksia tarjoava yrityskonsultti, toinen mietiskelyyn ja syvälliseen pohdintaan taipuvainen israelilainen professori. Toinen toistaa toistamisesta päästyään yhtä ja samaa ”totuutta”, ihmisten jakautumista neljään ryhmään, toinen rakentaa kaiken kattavaa teoriaa Homo Sapiensin menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Erona on myös se, että Erikson ei yritäkään väittää, että hänen ”värioppinsa” olisi tieteen viimeinen sana. Oikeastaan hän ei kerro, mihin se perustuu, se ikään kuin vain on, ensin kirjoittajan päässä ja sitten paperilla kerrottuna muiden iloksi. Harari puolestaan viittaa tieteellisiin tutkimuksiin ja luo siten mielikuvaa siitä, että hänen aivoitustensa pohjana on tutkittu tieto. Tämä on suurelta osin kuitenkin harhaa. Taitavana tarinankertojana Harari tempaa mukaansa lukijan, joka kohta ei enää pysty erottamaan tieteen viimeistä sanaa kirjoittajan mielikuvituksen tuotteista.

Jos Harari olisi pitäytynyt vain tarjolla oleviin tutkimustuloksiin, hänen kirjoistaan olisi tullut lyhyitä, kuivakkaita kuvauksia ihmiskunnan historian eri vaiheista, tulevaisuudenennustuksia hän ei olisi voinut esitää ollenkaan. Hararin agendana on kuitenkin herätellä ihmisiä ajattelemaan uudella tavalla ja siihen eivät toriasiat riitä. Hän saa aikaan tämän efektin yhdistämällä olemassa olevaa tietoa ja tekemällä tämän pohjalta kuvitteellisia havainnollistuksia ja pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Harari sopii hyvin esimerkiksi näkökulmarelativismista, josta muun muassa Antti Hautamäki on viime aikoina kirjoittanut. Asioita, myös tosiasioita, voidaan tarkastella eri näkövinkkeleistä. Harari valitsee mielellään näkökulman, jolla hän voi yllättää ja suorastaa shokeerata lukijan.

Tämä alkaa heti kirjan alussa, kun hän kertoo korostetun painokkaasti, kuinka helppoa kivikautisen ihmisen elämä oli. Hararin käytössä on hajanaista tieteellistä näyttöä tästä ihmissuvun varhaisvaiheesta, mutta sen pohjalta ei voi suoraan päätyä väitteeseen, jonka mukaan meidän esi-isiemme ajasta meni keräilyyn ja metsästykseen vain pieni osa päivästä. Lopun aikaa he saattoivat hengailla kavereiden kanssa. Hararin mukaan nykyajan kiireinen stressaava elämäntyyli tuli ihmisen osaksi vasta kun siirryttiin maanviljelyksen ja karjatalouden aikakauteen.

Oman näkökulmansa Harari valitsee myös tarkastellessaan imperiumien asemaa historiassa. Yleensähän niistä puhuttaessa ihmisten mielissä on päällimmäisenä hirmuteot ja ihmisten hallitseminen kovin ottein. Harari näkee asian toisin. Hän ei kiellä tuhansien, joskus miljoonien ihmisten menehtymistä imperiumeja luotaessa ja ylläpitämisessä, mutta lopputuloksena kuitenkin oli (ja on?) useimpien ihmisten kannalta hyvät olosuhteet.

Arvioidessaan elämän auvoisuutta erilaisissa historian tilanteissa Harari tekee saman oletuksen, mistä on syytetty monia modernisaatiotutkijoita. Edistykseksi katsotaan kaikki se, mikä tuo jonkin kansakunnan lähemmäksi nykyistä länsimaista elämänmuotoa. Intian kohdalla Harari antaa esimerkiksi brittivallan siunauksellisesta vaikutuksesta muun muassa sen, että ilman sitä Intiassa ei tänä päivänä juotaisi teetä eikä pelattaisi krikettiä.

Julmuuksiin Harari suhtautuu muutenkin tyynesti suhteuttaen ne joko positiivisiin seurauksiin tai vielä massiivisempiin ihmisten surmaamisiin. Jokaisessa historian koulukirjassa kerrotaan, kuinka kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa. Tätä Hariri ei kielläkään, todellakin: vainottiin ja tapettiin, mutta hän huomauttaa, että kristittyjä menehtyi vainoissa vain murto-osa siitä, kuinka paljon he tappoivat toisiaan myöhemmin erilaisissa uskonsodissa.

Asioiden yksinkertaistaminen on väistämätön tietokirjojen ominaisuus. Jos kirjoittaja heittää lukijan eteen elämän ilmiöt kaikessa monimutkaisuudessaan, niistä on mahdotonta saada otetta, vaan ne jäävät puuroksi lukijan päähän. Yksinkertaistamista voidaan tietysti tehdä monella eri tavalla. Eriksonin ihmistyyppiluokittelu on saanut saa monet innostumaan, mutta paljon on myös niitä, jotka kokevat sen yliampuvaksi haihatteluksi. Harari yksinkertaistaa uskottavammin ja elegantimmin niin, että epäilyksille annetaan vähemmän tilaa.

Hararin mukaan länsimainen yhteiskuntamalli rakentuu kahden peruspilarin varaan. Ne ovat kapitalismin luoma markkinatalous ja individualismin ihannointi. Nämä piirteet ovat johdonmukaista seurausta tapahtumista, jotka alkoivat 500 vuotta sitten. Jos pukee pariin lauseeseen Hararin sadoilla sivuilla kertoman kehityskulun, kyse on kahdesta innovaatiosta.

Toinen niistä oli tiede. Se haastoi uskontojen ja uskomusten ikuiset totuudet ja tarjosi tilalle tutkimustietoon perustuvia faktoja. Olennaista tieteen paljastamissa totuuksissa oli niiden altistuminen kritiikille. Tieteellinen tutkimusnäyttö teki siis ihmisten maailmankuvasta epävarmemman, koska uusi tutkimus saattoi kumota aikaisemman tiedon. Taustalla oli ihmisten halu ja uskallus ”katsoa horisontin taakse”, kuten Harari kirjoittaa. Samaa asennetta kuvastivat Kolumbuksen ja muiden tutkimusmatkailijoiden huimapäiset retket, jotka rationaalisesti ajatellen olivat päättömiä. Toinen taloudellista kehitystä nopeuttava  uusi ilmiö oli luotettava pankkilaitos, joka mahdollisti tulevaisuuden rahoittamisen lainarahalla. Nämä kaksi asiaa yhdessä loivat ihmisille uskon siihen, että heidän tulevaisuutensa voisi olla nykyisyyttä paremipi.

Piirtäessään ihmisen luomien yhteiskuntien kehityksen suuria linjoja Harari näkee maailman koostuvan valtaideologioista ja imperiumeista. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on liian pieni poikkeama näistä yleisistä trendeistä, jotta siihen kannattaisi kiinnittää huomiota. Hararin visionäärisiä kuvia ei näytä haittaavan sekään, että nykymaailma koostuu hyvin eri lailla ajattelevista ihmisistä, jotka eivät arvoiltaan ja ideologioiltaan muodosta selväpiirteisiä ryppäitä, vaan sijoittuvat tasaisesti pitkin jatkumoa minkä tahansa kriteerin perusteella. Tällainen monimuotisuus on kuitenkin liian vaikea hallittavaksi ihmisaivoille, jotka rakastavat selkeyttä ja yksinkertaisia totuuksia. Siksi ihmiset tarttuvat mielellään yleistyksiin, joiden avulla maailmasta tulee hallittava kokonaisuus.

Haririn monista silmiä avaavista oivalluksista eniten on jäänyt vaivaamaan mieltäni idealismin ja realismin välinen taistelu ihmismielessä. Tosin näitä käsitteitä hän ei käytä tässä yhteydessä, mutta omiin aivoihini saan asian sijoittumaan paremmin käyttämällä tätä käsiteparia. Kyse on ihanteiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Tämä näkyy jopa tieteessä. Kielentutkimuksessa on ollut vallalla kaksi suurta linjaa. Toisessa chomskylaisessa perinteessä tarkastellaan ideaalin kielenpuhujan kielitajua, toisessa reaalimaailman aitoja dialogeja. Sama ristiriita näkyy kun arvotamme johtajia, puolisoita ja muita meille tärkeitä ihmisiä. Voimme tarkastella sitä, kuinka kaukana he ovat ideaalista johtajasta tai puolisosta. Tässä tarkastelussa ihmiset näyttäytyvät hyvin vajavaisina. Heistä tulee paljon siedettävämpiä, kun mietimme, mitä ihmisiltä on realistista odottaa oikeassa elämässä.

Kun Harari tarkastelee ihanteiden ja todellisuuden ristiriitaa, hän vie lukijan ensin keskiaikaiseen kirkkoon. Siellä istuu ritari kuuntelemassa, että pitää rakastaa lähimmäistä ja kääntää toinen poski, jos yhdelle lyödään. Kirkosta päästyään samainen ritari lähtee taistelemaan miekka ojossa vihollista vastaa näkemättä ristiriitaa sen välillä mitä hän tekee ja mihin hän ainakin muodollisesti uskoo. Tällainen dissonanssi  on seurannut kristinuskoa ja erilaisia ideologioita meidän päiviimme asti. Erityisen räikeästi se näkyy suurvaltojen tavassa selitellä itsekästä politiikkaansa rituaalisin verukkein, välillä ne ovat ”puolustamassa demokratiaa”, välillä taas torjumassa erilaisia ”uhkia”.

Samaa pätee hienoon ihmisten tasavertaisuuden periaatteeseen. Oli sitten kyseessä kristitty, muslimi tai YK:n ihmisoikeuksien julistuksen hyvin tunteva poliitikko, asian korostaminen jää kirkkoon tai juhlapuheisiin. Jos vähänkään rehellisin silmin katsomme ympärillemme, niin eihän ihmisiä kohdella tasavertaisesti, ei meidän omassa maassamme eikä maailmassa. Koska poikkeamme jatkuvasti kaidalta tieltä, joudumme kehittelemään erilaisia selityksiä tekosillemme.

Ehkä itsensä huijaaminen on ainoa keino selvitä henkisesti kasassa. Epätasa-arvolta olemme jo aika päiviä sitten oppineet sulkemaan silmämme. Nyt harjoittelemme selviytymistä ilmastonsuojeluähkystä. Aivomme tuottavat liukuhihnalta tapoja selitellä ja näennäiskorvata luonnolle aiheuttamamme vahinko, jotta meidän ei tarvitsisi luopua mistään.

Tietokirjan tehtävänä on pistää lukija ajattelemaan ja näkemään maailma uudessa valossa. Tässä Harari onnistuu erinomaisesti. On kuitenkin hyvä huomata, että sytykkeenä ajatuksille eivät ole niinkään hänen eteemme heittämät tieteelliset faktat, vaan kirjoittajan niistä tekemät tulkinnat ja hänen poikkeuksellinen kykynsä pukea monimutkaiset asiat kiehtoviksi tarinoiksi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.