Sain Risto K. Järviseltä sähköpostiviestin, jossa hän kirjoitti: ”Kirjan Väärinymmärryksiä innoittamana rohkenen pyytää, että kirjoittaisit lehteen artikkelin siitä, kuinka skeptikko voi kommunikoida järkevästi sellaisen henkilön kanssa, jolla on täysin erilainen maailmankatsomus – joka on esimerkiksi new age -uskovainen / salaliittoihin uskova / rokotekriittinen. Vai onko tällainen kommunikointi mahdollista mitenkään?” Koska mahdottomalta tuntuvat tehtävät ovat aina kiehtoneet minua, suostuin siltä istumalta pohtimatta sen kummemmin, pystynkö vastaamaan noihin kysymyksiin. Tällainen juttu sitten julkaistiin Skeptikko-lehden numerossa 2021-1.

Uskomukset ovat osa identiteettiä

Ihmisellä on luontainen tarve säästää energiaa kaikissa toimissaan. Aivot käyttävät viidenneksen ihmisen energiantarpeesta. Siksi vähimmän vaivan periaate vaikuttaa myös ihmisen tapaan kommunikoida. Koska harkintaan perustuva ”hidas” ajattelu vaatii noin kolme kertaa enemmän energiaa kuin intuitiivinen ”pika-ajattelu”, ihmisen kannalta on tehokasta välttää edellistä ja turvautua jälkimmäiseen aina, kun se tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Samaa päämäärää palvelee aivojemme pyrkimys järjestykseen ja ennustettavuuteen. Kun ärsyke x tuottaa aina reaktion y, kaikki menee käsikirjoituksen mukaisesti ilman lisäponnistuksia.

Edellä kuvatusta seuraa, että ihmiselle on eduksi ajatella aina samalla tavalla. Jatkuva asioiden ja ”totuuksien” kyseenalaistaminen käy raskaaksi aivoillemme. Aivomme siis pitävät stereotypioista ja pinttyneistä mielipiteistä. Ne antavat pikavastauksia kysymyksiin ”Minkälainen ihminen tuo mahtaa olla?” ja ”Onkohan totta, että koronavirus kehitettiin tarkoituksella kiinalaisessa laboratoriossa?”.

Vuorovaikutustilanteissa energiaa säästyy, jos ei kuuntele toista. Saman ajan voi käyttää vaikka miettimällä sitä, miten reagoisi puhujan vuodatukseen. Tai vaihtoehtoisesti aivot voi pistää ratkaisemaan jotakin arjen ongelmaa, esimerkiksi sitä, mitä syötäisiin illalla.

Puhujan roolissa energiaa voi säästää puhumalla aina samalla tavalla. Tässä on kuitenkin omat vaaransa. Jos puhuja ei ota huomioon kuulijaa, hän riskeeraa viestin perillemenon. Tosin aina tästä ei ole haittaa, koska puhumme usein vain siksi, että rakastamme ääntämme ja ajatuksiamme.

Ihmisten välistä vuorovaikutusta haittaa myös aivojen egosentrisyys. Jokainen meistä katselee maailmaa omien vahvasti suodattavien silmälasiensa läpi. Ihmisillä on kyllä jonkinasteinen kyky samaistua toisen ihmisen tunnetilaan, mutta kenelläkään ei ole kykyä arvata, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu. Emme myöskään tiedä tarkkaan, mitä muut ihmiset tietävät. Vielä huonommin tiedämme, miksi joku on jostakin asiasta sitä mieltä kuin on.

Ajatuksiamme muokkaavat erilaiset elämänkokemukset, vanhempien ja kavereiden asenteet, opettajien ja median jakamat sekä netistä poimitut tiedonjyvät. Sen jälkeen, kun jokin käsitys on livahtanut ihmisen aivoihin, hän on ehkä joutunut, ajautunut tai hakeutunut samanmielisten joukkoon ja saanut siten vahvistusta ajatuksilleen. Näin hänen uskonsa johonkin väittämään tai uskomusrakennelmaan lujittuu. Kun se on tullut riittävän vahvaksi, hänen on enää vaikea luopua siitä, koska siitä on kasvanut osa hänen identiteettiään.

Presidentti Niinistön ohje

Kommunikaation mukauttamisteoriassa (accomodation theory) lähdetään siitä, että keskustelun osapuolet valitsevat usein joko myötäkarvaisen (konvergenttisen) tai vastakarvaisen (divergenttisen) strategian. Myötäkarvaisuus merkitsee, että he ottavat toisensa todesta ja yrittävät oikeasti ymmärtää toisiaan. Samankaltaisuuteen pyritään jopa sanojen ja puhetyylin valinnassa. Vastakarvaan toimiva ottaa heti etäisyyttä ja etsii toisen puheesta puutteita ja virheitä.

Presidentti Sauli Niinistö on ollut aktiivinen kulttuurien ja valtioiden välisen dialogin puolestapuhuja. Erityisen painokkaasti hän puolusti vuoropuhelun tärkeyttä lehdistötilaisuudessa elokuussa 2017 Trumpin kotikentällä Washingtonissa. Aluksi Niinistöltä kysyttiin, tarvitaanko Venäjän ja Naton välistä dialogia. Niinistö vastasi yksikantaan, että tarvitaan. Myöhemmin lehdistötilaisuuden aikana eräs amerikkalainen toimittaja esitti hänelle kysymyksen, pitääkö talibanienkin kanssa neuvotella. Äänenpainosta saattoi päätellä, että kysyjä itse oli sitä mieltä, että ”ei missään tapauksessa”. Niinistö vastasi kuitenkin, että pitää. Hän vielä täsmensi: ”Pitää käydä aitoa dialogia, jossa kunnioitetaan vastapuolta.” Tästä Niinistön ohjeesta voi olla apua myös skeptikoille.

Koronaepidemia on osoittanut tieteen rajat

Olen tieteen ja tutkimuksen vankkumaton puolestapuhuja, mutta vierastan mielenosoituksia, joissa kannetaan kylttejä ”Usko faktoja”, ”Luota tieteelliseen tietoon”. Ymmärrän hyvin tarpeen puolustaa tieteellistä tietoa erilaisen huuhaatiedon vastakohtana, mutta kuten Skeptikon lukijat hyvin tietävät, tiede ei tarjoa lopullisia totuuksia juuri mihinkään asiaan. Siksi on mielestäni vaarallista ja väärinkin väittää, että tieteellä olisi tarjolla varmoja vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Olemassa olevan tiedon epäily on nimenomaan tutkijan tuntomerkki.

Koronaepidemia on osoittanut konkreettisesti, missä menevät tieteen rajat. Joitakin asioita pystyttiin selvittämään nopeasti, esimerkiksi viruksen laji. Mutta paljon suurempi on niiden asioiden joukko, joista tieteellinen tieto on edelleen epävarmaa: miten virus tarkkaan ottaen leviää, kuinka hyvän immuniteetin tauti antaa, miten eri hoitomuodot tehoavat jne. Tiedon epävarmuus ei ole kuitenkaan tehnyt tutkimusta turhaksi – päinvastoin. Kuten niin monesti päivänpolttavien ongelmien ratkaisemisessa, tutkijoilla ei ole tarjottavana omia tutkimustuloksia tai edes muiden tutkijoiden löydöksiä, vaan he tekevät synteesin ja ”valistuneen arvauksen” käytettävissä olevan tutkimustiedon perusteella. Lopputuloksena ei ole faktoja, jos niillä tarkoitetaan tarkkaa tietoa. Kyseessä on kuitenkin paras mahdollinen tieto, mitä päättäjillä ja kansalaisilla on käytettävissään.

Tutkimustiedon luonne vaihtelee, mutta tietynasteinen epävarmuus koskee lähes kaikkia tieteenaloja. Filosofian ja kirjallisuudentutkimuksen totuudet ovat aina aika- ja kulttuurisidonnaisia. Historiantutkijat ovat puolestaan sitä mieltä, että faktojen kerääminen ei ole vielä tiedettä, vaan saatu data jalostuu tieteelliseksi tiedoksi vasta, kun  tutkija sijoittaa sen kyseisen aikakauden kontekstiin. Tästä seuraa, että näin luotu tieteellinen tieto ei ole objektiivista, vaan eri tutkijat voivat päätyä erilaisiin johtopäätöksiin.

Lääketiede on tavoitellut paikkaa eksaktien tieteiden joukossa kehittämällä tutkimusmenetelmiä, jotka takaavat (lähes) varmat tutkimustulokset. Tämä on ollut erityisen tärkeää sen vuoksi, että ihminen on taitava huijaamaan itseään erilaisilla lume-efekteillä. Ne ovat mahdollistaneet poppamiesten ja voodoorituaalien suosion vuosisatojen ja -tuhansien ajan. Kaikkia ilmiöitä ei kuitenkaan voida tutkia kaksoissokkomenetelmällä. Esimerkiksi liikunnan ja fysioterapian vaikutusta on mahdotonta osoittaa testeillä, joissa kohde ei ole tietoinen saamastaan hoidosta.

Lääketieteen piirissä onkin laadittu neliportainen asteikko, joka kertoo, kuinka luotettavasta tiedosta on kyse. Evidenssiin perustuvassa koululääketieteessä joudutaankin välillä täsmentämään hyväksyttäviä ”totuuksia”. Vielä kymmenisen vuotta sitten sinkin tehoa flunssan ehkäisyssä monet pitivät huuhaana tai ainakin sitä epäiltiin suuresti – nyt siitä on jo saatu tieteellistä näyttöä.

Viime aikojen merkittävin tiedeuutinen on ollut Darwinin oppien uudelleenarviointi epigeneettisten tutkimuslöydösten seurauksena. Joku näkee tämän vain pienenä täydennyksenä aikaisempaan ”ensin mutaatioita ja sitten luonnonvalintaa” -teoriaan, joku toinen kokee jonkinlaisten ”hankinnaisominaisuuksien” siirtymisen perimään suurimpana tieteellisenä vallankumouksena sitten itse Darwinin. Joka tapauksessa esimerkki osoittaa, että modernin tieteen jykevimmätkin kulmakivet voivat aikojen kuluessa horjahtaa ja joskus sortuakin.

Käännytystaktiikka vaatii kuuntelemista

Miten keskustella ”vääräuskoisten” kanssa? Skeptikoilla on varmasti omia taktiikoitaan keskusteluissa tieteenvastaisia näkemyksiä omaavien ihmisten kanssa. Yritän pohtia tällaisia keskustelutilanteita omien näkemyksieni pohjalta. Paljon on kiinni siitä, onko kyse satunnaisesta sosiaalisesta jutustelusta, julkisesta debatista vai konsensushakuisesta prosessista.

Sosiaalista jutustelua käytetään kohtaamisissa tuttujen, puolituttujen tai ventovieraiden ihmisten kanssa. Keskustelua käydään kahdestaan tai ryhmissä. Se on usein rönsyilevää ja poukkoilee teemasta toiseen. Small talk on yksi tällaisen jutustelun muoto. Sitä harrastetaan esimerkiksi erilaisilla juhlavastaanotoilla. Usein kuuluvuus on huono, mikä heikentää mahdollisuutta keskittyä dialogiin. Sen vuoksi käsitteiden tarkkuus ja koko keskustelun fokus voi huojua. Sekavan tilanteen vuoksi dataa (tai faktoja, kuten yleensä sanotaan), mielipiteitä ja (eettisiä tai muita) arvoja on vaikea pitää erillään toisistaan.

Kolme keskeistä taktiikkaa tällaisissa tilanteissa ovat:

1) Väistötaktiikka: vältetään etukäteen vaaralliseksi tiedettyjä tai sellaiseksi keskustelun kuluessa osoittautuvia aiheita. Voidaan myös kokonaan kartella ihmisiä, joilla on ”äkkivääriä” mielipiteitä. Näin estetään turha vastakkainasettelu ja tunnelman mahdollinen kiristyminen.

2) Debattiin haastaminen: jos tilanne ja mielenvire ovat sopivia, heittäydytään tietoisesti väittelytilanteeseen. Syynä voi olla tarve hieman härnätä toista tai sitten puhdas seikkailumieli. Kun saa sanottua oman näkemyksensä, voi välillä teeskennellä kuuntelevansa toista osapuolta. Jokainen debatti kehittää ihmisen kykyä puolustaa näkemyksiään niin, että seuraavalla kerralla hän on hieman paremmin varustautunut. Debatin kulusta riippuen taktiikka voi olla terapeuttista tai sitten se on turhauttavaa ja traumaattista.

3) Käännytystaktiikka toimii näin: pyri osoittamaan, että kuulija on väärässä ja sinä oikeassa. Käytä koko tiedollinen ja taidollinen arsenaalisi toisen käännyttämiseen. Ennen kuin otat käyttöön tämän taktiikan, mieti kuitenkin ensin mielessäsi, mikä on onnistumisen mahdollisuus. Todennäköisesti kuulijalla on ollut tuo sinua ihmetyttävä ja ärsyttävä outo käsitys jo pitkän aikaa ja monet muutkin ovat yrittäneet ”puhua hänelle järkeä”. Ehkä olet se ylivoimaisen taitava debatööri, joka onnistuu käännyttämään hänet, mutta todennäköisyys siihen on kuitenkin hyvin pieni.

Jos todella haluat onnistua käännyttämisessä, todennäköisesti se onnistuu vain, jos saavutat ensin toisen osapuolen luottamuksen. Jos käyt heti vastahyökkäykseen, on melko varmaa, että vastapuoli rakentaa entistä vankemman muurin omien mielipiteidensä puolustamiseksi. Tällöin niistä luopuminen on entistä mahdottomampaa. Mutta jos ensin yrität aidosti kuunnella toisen käsityksiä ja paneutua siihen näkökulmaan, mitä ne edustavat, hän kokee saavansa arvostusta. Näin luottamus välillänne kasvaa ja luo maaperää sille, että hän rupeaa kuuntelemaan ja ymmärtämään myös sinua.

Mitä jos olisin osannut keskustella viisaammin?

Käännytystaktiikasta tulee mieleeni yksi epäonnistunut yritys. Laitosjohtajan ominaisuudessa olin pyytänyt Jussi Halla-ahon keskustelemaan hänen kotisivujensa sisällöstä, jota opiskelijat pitivät rasistisena. Keskustelun aluksi yritin kyseenalaistaa hänen maahanmuuttajiin kohdistuvat tiukat mielipiteensä. Ne tuntuivat erityisen oudoilta siksi, että hän itse teki väitöskirjaa ja opetti laitoksella, jossa oli opettajia viidestä eri maasta. Kun olimme vaihtaneet muutaman vuorosanan, tajusin että on aivan turha yrittää vaikuttaa hänen näkemyksiinsä. Luovuin käännytyksestä, mutta saimme sovittua, miten menettelemme hänen kotisivujensa suhteen. Näin jälkikäteen voi leikitellä (mahdottomalla) ajatuksella: mitä olisi jäänyt tapahtumatta Suomen poliittisessa kentässä, jos olisin osannut keskustella viisaammin?

Kunnon debattiin jouduin Ruben Stillerin kanssa Cambridgessa uudenvuoden aattona vuonna 1990. Olimme kutsuneet college-asuntoomme kaupungissa vierailevia suomalaisia, joiden joukossa oli myös Ruben. Itse en huomannut ajan kulua, mutta jälkikäteen kerrottiin, että olimme seisseet Rubenin kanssa keskellä lattiaa väittelemässä jostakin asiasta ainakin pari tuntia. Muut paikalla olleet kommentoivat lisäksi, että keskustelun volyymi oli melkoinen. Itse en muista keskustelun sisällöstä mitään. Siitä jäi kuitenkin mielikuva, että poistuimme molemmat taistelukentältä haavoittumattomana. En tiedä opimmeko mitään, mutta varmaan saimme purettua tarpeemme sanoa jotakin, joka oli – ainakin itsemme mielestä – painavaa ja tärkeää. Muiden silmissä olimme varmaankin hyvin epäsosiaalisia.

Julkinen debatti on haastavaa

Julkisessa debatissa, esimerkiksi television keskusteluohjelmassa, tilanne on siinä mielessä erilainen, että tutkija ei ole vastuussa vain itsestään, vaan hänet koetaan tietyn asiantuntijaryhmän edustajaksi. Tilanne on vaikea etenkin, jos aihe on jo etukäteen ajatellen kiistanalainen, vaikkapa ruokavalio, ja paikalla on toisena keskustelijana henkilö, jolla on omiin kokemuksiin perustavaa tietoa asiasta. Toimittaja katsoo yleensä velvollisuudekseen olla tasapuolinen ja siksi hän pitää kummankin mielipidettä yhtä tärkeänä. Katsojien sympatiavaaka kallistuu helposti kokemusasiantuntijan puolelle, koska häneen on helppo samaistua. Vaikka Suomessa arvostetaan tutkijoita korkealle erilaisissa kyselyissä, televisio-ohjelmissa he voivat tuntua etäisiltä eliitin edustajilta, jotka pudottelevat omista korkeuksistaan epämiellyttäviä totuuksia.

Tällaiset julkiset debatit ovat tutkimustiedon levittämisen kannalta ongelmallisia. Jos tutkija ei suostu mukaan, jää tutkimuksen ääni kokonaan kuulematta tai paikalle saadaan vain joku kokematon keskustelija. Jos keskusteluun osallistuvan tutkijan sanoista tai ilmeistä näkee, että hän on turhautunut koko tilanteeseen, eikä arvosta keskustelukumppania ollenkaan, peli on jo puoliksi menetetty. Vaikka tutkija kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että hänen vuosikausien perehtymisensä asiaan painaa yhtä paljon kuin kokemusasiantuntijan satunnaisiin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva mielipide, hänen on tyynesti tyydyttävä tilanteeseen.

Yksi varteenotettava seikka kaikenlaisessa keskustelussa on se, kun osapuolet kokevat edustavansa tiettyä ryhmää. Silloin ihminen ei puhu niinkään sille henkilölle, joka on eri mieltä, vaan samaa mieltä oleville joko fyysisille tai kuvitteellisille uskonveljilleen. Hänellä ei ole tarvetta osoittaa uskonsa lujuutta niinkään vastakkaista mieltä oleville kuin oman ryhmänsä jäsenille, koska se  on viiteryhmä, jossa hän halua kokea kunnioitusta ja arvostusta.

Apu konfliktinratkaisun metodeista?

Päämäärähakuisessa prosessissa yritetään ratkaista ongelma, joka on syntynyt osapuolten erilaisista näkemyksistä jostakin heille tärkeästä asiasta. Usein paikalla on myös sovittelija, joka auttaa vastapuolia pääsemään vastakkaisasettelusta. Tällaisia tapauksia ja niiden ratkaisemisia tutkii erityinen tieteenala ”konfliktologia”. Sillä on, kuten pedagogiikalla ja hoitotieteelläkin, sekä oma teoreettinen viitekehyksensä että käytännön sovelluksensa. Tunnetuin tämän alan käytännön toimija on Martti Ahtisaaren perustama CMI (Crisis Management Initiative), jonka päätoiminta-ala on juhlavasti RAUHA, sen saavuttaminen ja ylläpitäminen.

Henkilökohtaista rauhantyötä taas tekevät erilaiset parisuhdekouluttajat, jotka yrittävät saada puolisoita ymmärtämään toisiaan joko avioliitossa tai eron jälkeen. On olemassa myös sovittelutoimistoja, jotka auttavat riitapukareita löytämään yhteisen ratkaisun oikeudellisissa kysymyksissä.

Vaikka edellä kuvatut vakavat neuvottelutilanteet poikkeavat debateista ja väittelyistä, joita käydään eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä livenä tai netissä, perustilanne on sama: kumpikin osapuoli uskoo vakaasti olevansa oikeassa. Siksi erilaiset konfliktinratkaisuun kehitetyt metodit voivat toimia myös muissa tilanteissa.

Ympäristökysymykset herättävät usein voimakkaita tunteita, koska niissä yhdistyvät taloudelliset, ympäristölliset ja sosiaaliset arvot. Ei ole ihme, että Suomen ympäristökeskus SYKE käyttää erilaisia keskustelua edistäviä tekniikoita ratkoessaan vaikeita kiistoja esimerkiksi vesivoimayhtiöiden sekä vesistöjen virkistyskäyttäjien ja ympäristönsuojelujärjestöjen välillä. Menetelmän ytimessä on datan (faktojen) ja arvojen pitäminen erillään. Päätöksenteon perustana olevista luvuista voidaan ja tulee päästä yksimielisyyteen, sen sijaan ei ole järkevää tai edes eettisesti perusteltua yrittää yhdenmukaistaa ihmisten arvoja. Tämä on hyvä lähtökohta kaikelle väittelylle. On kuitenkin huomattava, että luvuista tai muista tosiasioista sopiminen on useimmiten paljon vaikeampaa kuin kuvitellaan. Tämä näkyy vuosittaisissa työehtoneuvotteluissa ja hallituksen ja opposition välisissä ”keskusteluissa”. Lukuja kun voidaan kaivaa esiin erilaisista asioista ja laskea eri tavoin. Myös Hans Roslingin ”Faktojen maailmaa” on arvosteltu siitä, että kirjoittaja on ensin valinnut oman agendansa, minkä jälkeen hän on valinnut sitä palvelevat tilastot.

Marshall Rosenbergin kehittämä ”vuorovaikutusoppi”, non-violent communication, sisältää erilaisia tekniikoita, jotka auttavat löytämään yhteistä säveltä erimielisten kesken. Yksi keinoista on lyhyitten askelten malli, jossa ei pyritä ratkaisemaan koko ongelmaa kerralla, vaan pyritään ensin löytämään jokin pieni asia, josta ollaan samaa mieltä. Kun on syntynyt orastava luottamus osapuolten kesken, on helpompi edetä.

Mariam Attiaksen ja Jonna Kangasojan toimittamassa kirjassa ”Me ja ne: välineitä vastakkainasettelun aikaan” (Into, 2020) kuvataan erimielisyyden kehittymisen eri vaiheita. Melko säännöllisesti kaavana on ”me ja ne” => ”me tällaiset ja ne sellaiset => ”me vastaan ne” => ”me tai ne”. Keskustelu new age -uskovaisten tai salaliittoteorioiden kannattajien välillä yltyy harvoin vastakkainasettelun äärimuotoihin, mutta usein kyse ei ole yksittäisistä kysymyksistä, vaan maailmankatsomuksesta, joka sitten realisoituu konkreettisiin kannanottoihin koskien tiettyä kiistanalaista asiaa. Kohta kyse ei olekaan enää mielipiteistä, vaan ihmisistä, joiden on mahdotonta ymmärtää toisiaan.

Hyvä pitää mielessä…

Demokraattisessa maassa ihmisillä on oikeus ilmaista mielipiteitään, vaikka ne olisivat epätieteellisiä tai muulla tavoin jonkun toisen mielestä vääriä.

Ihmisen on vaikeampi luopua mielipiteistään kuin tupakanpoltosta, koska tupakoinnista luopumisen hyödyt ovat ilmeisemmät.

Aidossa dialogissa vastapuolta on kunnioitettava (Niinistön teesi).

Meidän on yleensä helppo nähdä, että toinen ihminen elää pinttyneiden ajatustensa muodostamassa kuplassa. Omaa kuplaamme on vaikeampi havaita.

On hyvät perusteet puolustaa tieteellisen maailmankatsomuksen etevämmyyttä, mutta vain harvoin on perusteita väittää, että nykyisin vallitseva tieteellinen tieto olisi lopullinen totuus.

Toisen mielipiteitä ei tarvitse hyväksyä, mutta aina on mahdollista yrittää ymmärtää hänen näkökantansa taustat.

Kaikissa tapauksissa on hyvä pitää mielessä Bertrand Russellin aforismi, joka on sittemmin tullut tunnetuksi Dunning-Krugerin efektinä ”Maailman kiusana on se, että typerät ovat ehdottoman varmoja ja viisaat täynnä epäilystä”. Jos esiintyy kaikkitietävänä varman totuuden puolestapuhujana, ulkopuolisessa voi syntyä mielikuva yhteen totuuteen uskovasta fundamentalistista.

Jos ihmisellä on outoja mielipiteitä, siitä ei automaattisesti seuraa, että hän olisi tyhmä tai paha.