Ääriliikkeitä ja heräämisen aika *)

Kun sain käteeni Matti Virtasen kirjan, rupesin pohtimaan, mitä ”identiteettipolitiikka” tarkoittaa. Kuvittelen tietäväni suunnilleen, mitä tarkoitetaan identiteetillä ja kouluajoilta muistan, että politiikka voidaan määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun nämä kaksi asiaa pistetään yhteen, päässäni syntyy vain kysymysmerkkejä.

Kirjan luettuani olen edelleen ymmälläni, miksi politiikan kentän uudelleenorganisoitumista nimitetään identiteettipolitiikaksi, perustuvathan nykyisetkin puolueet samaistumiselle johonkin ryhmään eli identiteeteille. Asiaa ei yhtään selventänyt se, että myös monet Virtasen haastattelemista henkilöistä pitivät käsitettä hämäränä. Käsite ei avautunut myöskään sen kautta, että kirjoittaja itse toteaa identiteettipolitiikan olevan oikeastaan sama asia kuin heimopolitiikka. Sen ymmärrän, että on syntynyt heimoja, joilla on erilainen identiteetti kuin aikaisemmilla.

Kirjaa ei siis kannata lukea siksi, että ymmärtäisi, mitä identiteettipolitiikka on. Sen sijaan kirjan lukemiselle on monia muita hyviä syitä.

Ensinnäkin se tarjoaa mielenkiintoisen matkan ympäri Suomea sellaisten ihmisten pariin, joita ei yleensä näy etelän valtamedioissa. Uusia tuttavuuksia ainakin minulle olivat ”ylisaamelaistunut” Piritta Näkkäläjärvi, österbottenilaisen Småbonders Handelslagin isäntä Ulf Smeds ja miesasiamies Henry Laasonen. Virtanen antaa heidän ja monien muiden toisidenttisten ihmisten puhua rauhassa omalla äänellään. Tämä on ehkä sitä oikeaa tutkivaa journalismia, jota kaivataan päivämedialta. Maailmankuvamme avartuu, jos vaivaudumme ja uskaltaudumme yrittämään ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat täysin eri tavalla kuin me. Tätä taitoa tarvitaan nykyään usein, esimerkiksi kun koetamme selittää itsellemme, miksi Yhdysvalloissa asuu kymmeniä miljoonia Trumpin kannattajia ja miksi meillä on muutama tuhat rokotusvastaista.

Toinen syy lukea kirja voisi olla vaikkapa uusien käsitteiden oppiminen. Skeptikko-lehden lukijat ovat valveutuneita kansalaisia, joten voidaan olettaa, että kaikille ovat tuttuja käsitteet ”mikroaggressio”, ” harmaaseksuaali” ja ”cisgender” tai kirjainlyhenteet BLM, POC ja LGMT. Niille, jotka haluavat laajentaa sanavarastoaan lyödäkseen trendikkyydellään muut laudalta, kirja on oiva tietolähde. Lukija oppii tietämään, mitä tarkoittavat ”safyismi”, ”etnonationalistinen intersektionaalinen feminismi”, ”megalothymia” ja ”deplatforming”. Tai ehkä vain minä olen se kehityksestä jälkeenjäänyt maalaisjuntti, jonka arkipäivän puheeseen nuo sanat eivät ole vielä juurtuneet.

Kolmas syy lukea kirja on nasevaan muotoon puetut oivallukset. Tässä pari esimerkkiä: ”Haavisto pantiin 2019 vihreiden vaalivoiton jälkeen ulkoministeriksi kasvamaan korkoa, mutta valitettavasti elämme nollakorkojen aikaa.” Sekä: ”Tavallaan olen siis menossa ulkomaille. Inarihan on vähän kuin Sveitsi: jylhiä maisemia ja neljä eri kieltä.” Ja vielä inhorealistista tylytystä Jugoslavian hajoamissodista: ”Vuosikymmeniä toistensa naapureina eläneet serbit, kroaatit, muslimit ja muut pakotettiin omaksumaan vahva etnonationalistinen ryhmäidentiteetti, minkä jälkeen tappaminen oli helpompaa.”

Nykyään ollaan tarkkoja faktojen suhteen. Se on vaikeaa, koska faktoiksi lasketaan yleensä vain lukuihin perustuvat väitteet. Ikävä kyllä maailman kaikki tärkeät asiat eivät ole ilmaistavissa luotettavilla luvuilla ja lukujakin voidaan käyttää tarkoitushakuisesti, mistä on syytetty jopa tilastofaktojen mestaria Hans Roslingia. Havaitsin Virtasen kirjassa vain yhden epäilyttävän ”faktan”, eikä sekään ole oikea tosiasia vaan mielipide. Oli miten oli, mielestäni on vähintäänkin outoa väittää, että ”pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame ovat sukulaiskieliä, mutta aika kaukana toisistaan, kuten suomi, viro ja unkari”. On tietysti hyvä korostaa saamien eli saamen kielten erilaisuutta, mutta eihän sitä voida mitenkään verrata suomen ja unkarin väliseen etäisyyteen. Jopa kaikki saamen kielet ovat suomelle paljon läheisempää sukua kuin unkari.

Kun Virtanen on kirjan verran tarkastellut suomalaisia ääriliikkeitä, hän päästää lopuksi ääneen Teemu Keskisarjan, joka räväkkään tapaansa lyttää koko ajatuksen ääriliikkeistä. Hänen mukaansa nykypolitiikka on valjua, eikä mitään ääriliikkeitä ole olemassa, ”on vain äärimmäistä liikkumattomuutta”. Laidoista laitoihin kaikki palvovat ”yhtä ja samaa Molokia, internetin keinoelämää ja tekotodellisuutta. Se on se, joka nyt yhdistää ja mun mielestä pilaa kaiken.”

Yksi kirjan keskeisistä käsitteistä on ”awakening”. Mistä sitten pitäisi herätä ja mihin? Woke eli ”herännyt” tai ”herätyksen kokenut” ei ole uskoon tullut henkilö vaan sellainen, joka ”on herännyt ymmärtämään yhteiskunnan sortavat rakenteet ja toimii niiden purkamiseksi. Woke-ihmisellä on kriittinen tietoisuus, joka auttaa häntä näkemään sortoa silloinkin, kun muut eivät sitä huomaa.”

Seuraavaksi heräämisen ja silmien avautumisen voisi nostaa globaalille tasolle ja miettiä, miten syvälle meihin on juurrutettu ”the west and the rest” -ajattelu. Me länsimaiset ihmiset olemme järkyttävän itsekeskeisiä, meillä on vain oma egomme ja napamme. Olemme pikku hiljaa oppineet näkemään rasismia ja muita sorron tunnusmerkkejä ja piirteitä maittemme sisällä, mutta emme tajua, kuinka vääristynyt koko maailmankuvamme on. Hyväksymme huomaamattamme sen, että ihmiset jaetaan kasteihin, joilla on hyvin erilainen ihmisarvo.

Osmo A. Wiio määritteli aikoinaan, että uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen sen etäisyyden neliöön. Kyse ei ole kuitenkaan maantieteellisestä etäisyydestä vaan henkisestä, mikä syntyy kyvystä ja halusta samaistua muiden ihmisten asemaan. Kun Nigeriassa on kuollut ampumavälikohtauksessa 70 lasta, otsikot ovat laimeita verrattuna siihen, kun Australiassa on puukotettu kaksi koululaista. #metoo -liike on paljastunut järkyttäviä valtarakenteiden hyväksikäyttöä yhteiskuntamme sisälle. Mutta se on paljastanut myös rasistisen tapamme ajatella. Uutiskynnyksen ylittää se, että Ranskan entinen presidentti on naistoimittajan mukaan kosketellun valokuvaustilanteessa hänen takapuoltaan. Sen sijaan vaille huomiota jäävät sudanilaisten tyttöjen päivittäiset raiskaukset. Tämän asian näkeminen olisi kuitenkin aivan liian suuri ponnistus aivoillemme, koska se vaatisi omaksumiemme arvohierarkioiden täysremonttia – joten antaa olla.

Mutta jos Virtanen haluaa ottaa vastaan tämän ison haasteen ja tehdä asiasta uuden kirjan, tässä ehdotus työnimeksi ”Miten vapaa media kaventaa maailmankuvaamme”. Lopulliseksi nimeksi tulisi henkilökohtaisemmin ja raflaavammin: ”Tiesitkö että olet rasisti?”

*) Kirja-arvostelu on julkaistu Skeptikko-lehden numerossa 2021/2. Koska se on maksumuurin takana, julkaisen tekstin tässä lehden luvalla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.