Tieteen rahoitusleikkaukset

Pidin alla olevan alustuksen tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen järjestemässä pyöreän pöydän keskustelussa 23.6.

”Tieteen ja tutkimuksen rahoitus koostuu monesta lähteestä. Myös toimijoita on paljon: yliopistot, VTT ja muut valtion tutkimuslaitokset, Suomen Akatemia, Business Finland ja säätiöt. Lisäksi yrityksillä on tärkeä rooli tutkimusrahoituksessa. Oikeastaan Nokian kulta-aikana oltiin jopa huolissaan yritysrahoituksen suuresta osuudesta tutkimuksen tukemisessa. Nyt tilanne on päinvastainen. Yritysten tutkimus- ja innovaatiotoimintaan kohdistuvaan rahoitukseen on tullut satojen miljoonien vaje, jolla on tuntuva vaikutus tutkimuksen kokonaisrahoitukseen. Vaikka valtio ei voi pakottaa yrityksiä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan tehostamiseen, se voi verotuspolitiikallaan kannustaa siihen.

Parhaimmillaan tutkimus liittyy korkeimpaan opetukseen. Se lisää sen vaikuttavuutta, kun valmistuneet maisterit, insinöörit ja tohtorit vievät viimeisimmän tutkimustiedon yhteiskunnan käyttöön. Tästä hyötyvät yhteiskunnan kaikki sektorit, oikeastaan moderni yhteiskunta perustuu tiedon ja tutkimusten saavutusten hyödyntämiseen. Se maa joka osaa tehdä tämän parhaiten, on askeleen muita edellä. Koronapandemiaan ja ilmaston lämpenemiseen liittyvät ongelmat ovat entisestäänkin korostaneet tutkimustiedon merkitystä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tämä trendi jatkuu ja kiihtyy tulevaisuudessa. Jatkossa maailman ja jokaisen yksittäisen valtion kohtalot ovat entistä enemmän tutkimustoiminnan ja sen kautta syntyvän osaamisen varassa.

Perinteisesti on puhuttu perusrahoituksesta ja kilpaillusta rahoituksesta. Viimeisten 30 vuoden aikana valtiovalta on systemaattisesti nostanut kilpaillun rahoituksen osuutta uskoen siihen, että rahalle saadaan enemmän vastinetta, kun tutkijat pistetään siitä kilpasille. Tiettyyn rajaan asti tämä ajatustapa on aktivoinut tutkimustoimintaa, mutta sen negatiiviset seuraukset ovat käyneet entistä selvemmiksi. Kun ulkopuolisen rahoituksen osuus kasvaa, kaventuu myös tutkimuksen vapaus, koska tehdään vain sellaista tutkimusta, jonka rahoittaja on omilla kriteereillään hyväksynyt. Tutkimus on parhaimmillaan ja pitkän päälle myös tehokkainta silloin, kun tutkijoiden omalle luovuudelle ja innovatiivisuudelle on riittävästi tilaa. Ei ole järkevää, että tutkijoiden ajasta yhä suurempi osuus menee rahoitushakemusten valmisteluun ja rahoituksen hankkimiseen. Tämä aika on poissa itse tutkimuksesta ja opetuksesta. On huomattava, että tutkimuksen määrä ja laatu vaikuttavat jo suoraan yliopistojen perusrahoitukseen. Ulkopuolisen rahoituksen varassa toimiminen on merkinnyt myös määräaikaisten työsuhteiden voimakasta nousua.

Tutkimukseen on kohdistettu rahoitusleikkauksia eri aikoina eri syistä, ensimmäiset jo 90-luvun laman seurauksena. Ymmärrettävä syy on valtion menojen yleiset leikkaustarpeet. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkia leikkaustoimia. Niiden takana vaikuttaisi olevan myös väärä käsitys tutkimukseen ja korkeimpaan opetukseen kohdistuvan rahoituksen merkityksestä. Jos se koetaan vain menoeränä, leikkauksia on helppo perustella; jos se ymmärretään sijoittamiseksi tulevaisuuteen, leikkaukset vaikuttavat kovin lyhytnäköisiltä. Suomessa puhutaan paljon investointien tärkeydestä. Koulutuksen ja tutkimuksen tukeminen on investointitoiminnan tärkein muoto. Tämä ei ole vain asianomaisten tahojen oma näkemys, vaan sitä tukevat myös monet tutkimustulokset ja sitä mieltä ovat useimmat teollisuuden ja yritysten edustajat. Tällainen investointi sataa moneen laariin. Rahoituksen käyttäjät maksavat veronsa Suomeen, ja samalla kasvatetaan henkistä pääomaa, josta pääsee hyötymään koko Suomen kansa.

Viime vuosien suurimmat leikkaukset on tehnyt Sipilän hallitus. Sen avainministereitä kuunnellessa syntyi mielikuva, että heiltä puuttui ymmärrys siitä, mitä tutkimus ja korkein opetus merkitsevät kansakunnan hyvinvoinnille. Nykyisen hallituksen suunnittelemat leikkaukset ovat pieniä verrattuna edellisten hallitusten tekemiin, mutta ne herättävät sekä erityistä huolta että ihmetyttävät. Ne ihmetyttävät siksi, että nykyinen hallitus on ollut puheissaan hyvin tutkimus- ja koulutusmyönteinen. Huolta ne herättävät siksi, että ne tulevat aikaisempien leikkausten päälle. Yliopistoihin ja muihin tutkimuslaitoksiin kohdistuivat todella rajut leikkaukset Sipilän hallituksen aikana. Niiden johdosta jouduttiin turvautumaan jopa irtisanomisiin. Monessa yliopistossa leikkaukset kohdistettiin erityisesti hallintohenkilökuntaan, mikä tietysti olikin viisasta. Sen seurauksena on kuitenkin syntynyt tilanne, jossa professorit ja muu tutkija- ja opettajakunta tekevät töitä, jotka voitaisiin hoitaa tehokkaammin muulla tavalla.

Viime aikojen juhlapuheissa on korostettu tiedon merkitystä päätöksenteon perusteena. Tieto ei kuitenkaan siirry automaattisesti tutkijoilta päättäjille. Se ei myöskään siirry internetin välityksellä itsestään. Tiedon siirtymiseen tarvitaan aktiivista jalkatyötä, mikä puolestaan vaatii aikaa ja motivaatiota. Mitä suurempi osa tutkijoiden ajasta menee tutkimusrahoituksen etsimiseen ja hakemiseen, sitä vähemmän he ehtivät luoda suhteita tiedon käyttäjiin. Nämä toiminnot eivät sulje toisiaan pois, mutta tutkijankin vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Toiminnan tehostamiseksi ehdotetaan aika ajoin voimavarojen keskittämistä vain muutamalle tutkimusalalle. Se ei kuitenkaan ole järkevää. On selvää, että kansainvälistä huippututkimusta ei Suomen voimavaroilla voida tehdä kaikilla aloilla, mutta korkeatasoisia tutkijoita tarvitaan alalla kuin alalla. Heidän tehtävänään on kasvattaa Suomeen uusi pätevä tutkijasukupolvi ja rakentaa siten suomalaisen tieteen tulevaisuutta. Heidän tulee myös huolehtia siitä, että eri puolilla maailmaa tuotetut tutkimustulokset ovat kaikkien suomalaisten käytössä. Tiedon hyödyntäjän näkökulmasta ei ole olennaista, missä tieto on tuotettu; pääasia on, että tieto saavuttaa hänet ymmärrettävässä muodossa ja että hän osaa soveltaa sitä.

Tiedepolitiikka on monimutkainen palapeli, jossa päätöksillä on usein arvaamattomia ja kauaskantoisia seurauksia. Voitaisiinkin harkita, että perustettaisiin asiantuntijavetoinen tiedepolitiikan arviointineuvosto, joka pohtisi laaja-alaisesti alan kysymyksiä samaan tapaan kuin talouspolitiikan arviointineuvosto. Se ei olisi puolueeton, koska se olisi tieteen ja tutkimuksen puolella, mutta sen edustajat olisivat riippumattomia erilaisista intressitahoista.

Leikkaukset eivät olisi katastrofi. Yksikään yliopisto tai tutkimuslaitos ei tee niiden vuoksi konkurssia vaan jatkaa vastuullista toimintaansa. Vaikutukset näkyvät kuitenkin työn laadussa ja mahdollisuuksissa tehdä muutakin kuin taistella tutkimusrahoituksesta. Yliopisto ei ole auto- tai paperitehdas, jossa tulosta voidaan parantaa teknisillä innovaatioilla. Yliopiston tehtävänä on luoda ympäristö, jossa opiskelijat oppivat etsimään, yhdistämään ja käyttämään tietoa. Ennen kaikkea he oppivat ajattelemaan luovasti ja kriittisesti. Kun opettajilla ja tutkijoilla on aikaa ja resursseja vähemmän, opiskelijat oppivat vähemmän. Siitä kärsii koko suomalainen yhteiskunta.”

 

1 thought on “Tieteen rahoitusleikkaukset

  1. Tasapainoinen, kompakti yleiskatsaus. Juuri tällä tasolla päättäjältä on lupa odottaa perehtymistä alan kokonaiskenttään ja merkitykseen. Loppuyhteenveto on aivan erinomainen tiivistys, jossa myös yliopistoille osoitetaan niiden toiminnan lähtökohdat ja tehtävät, ajattelemisen arvo niin itsessään kuin välineenä ja yhteisenä varallisuutena ja virtana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.