Maailmankuvamme syntyy suurelta osin median luomien mielikuvien perusteella. Siksi on tärkeä pohtia, voimmeko luottaa mediaan? Heijastavatko sen eteemme heittämät uutiset luotettavasti ympäröivää maailmaa vai onko siinä vääristymiä? Pohdin näitä kysymyksin kolmessa peräkkäisessä podcastissa alan asiantuntijoiden kanssa. Vieraina olivat Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Ylen ulkomaantoimittaja Jyrki Saarikoski ja mediatutkimuksen professori Esa Väliverronen. Näiden – ja kymmenien muiden podcastien – kuuntelun voi aloittaa täältä.

Median luomat maailmankuvat vaikuttavat siihen, miten puhumme asioista. Jos keskustelijoiden mielikuvat eivät käy yksiin, heidän voi olla vaikea ymmärtää toisiaan. Jos heillä on muodostunut samanlainen käsitys asioiden tilasta, keskustelu voi sujua mutkattomasti, mutta saattaa olla, että kaikkien keskustelijoiden maailmankuva on vääristynyt tai yksipuolinen. Yleensä huomaamme tämän, kun jonkin toisen ryhmän tapa ajatella on erilainen kuin sen ryhmän, johon itse kuulumme.

Meihin on sisäänrakennettu mekanismi, jota kutsutaan episteemiseksi valppaudeksi. Sen avulla pyrimme seulomaan kuulemastamme valheet pois. Mekanismissa hyödynnetään kahta tekijää: kuka sanoo ja onko sanoman sisältö uskottava aikaisemman kokemuksemme perusteella. Tämä toimii melko hyvin arkipäivän tilanteissa, mutta journalistiseen mediaan meillä on usein liiankin luottavainen mieli, edustaahan se varmana pidettyä painettua sanaa.

Ei ole ihme, että kaikki asiantuntijat korostivat kriittisen suhtautumisen välttämättömyyttä. Vaikka suomalainen media pärjää kansainvälisessä vertailussa erinomaisesti, se ei tarkoita, että sen tarjontaan voisi aina luottaa. Olen koonnut tähän blogiin asioita, joita kannattaa tarkkailla. Lista voi toimia myös muistilappuna media-alan ammattilaisille, kun he pohtivat keskenään median kompastuskiviä.

Supistuva maailmankuva ja itsekeskeinen länsi

Tiedon oikeudellisuus on keskeinen medialle esitettävä vaatimus. Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta ja tahallisesta asioiden vääristelystä on kuitenkin hämärtänyt kuvaa median toiminnasta kokonaisuutena. Ei ole aina kovinkaan merkittävää, pitävätkö faktat paikkansa, esimerkiksi se, kuoliko lento-onnettomuudessa 85 tai 87 matkustajaa. Paljon suurempi vaikutus on sillä, mitä asioita nostetaan otsikoihin ja mitä jätetään taka-alalle tai mistä vaietaan kokonaan. Pertti Hemánus nosti tämän asian esille jo vuonna 1973 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Joukkotiedotus piilovaikuttajana.

Jos median meille välittämää maailmankuvaa tarkastellaan kokonaisuutena, on helppo havaita sen länsikeskeisyys. On ymmärrettävää, että media seuraa tiiviisti Suomen tapahtumia, mutta se miten muusta maailmasta kerrotaan, on tietoinen tai tiedostamaton arvovalinta. Tämän arvovalinnan seurauksena tiedämme varsin vähän Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sitä kautta meidän ymmärryksemme siitä, keitä tällä maapallo asuu, hämärtyy. Meille tulee usein yllätyksenä, kun jonkin yksittäisen uutisen yhteydessä mainitaan, että länsimaiden osuus maailman väestöstä on alle 20 %, eikä länsimaiden arvojenkaan kannatus ole paljon sitä suurempi.

Mikä sitten on yksipuolisen mediakattavuuden taustalla? Varmaan syitä on monia. Yksi seikka mihin vedotaan, on se, että toimituksissa ei ole resursseja eikä myös osaamista koko maailman tapahtumien seuraamiseen. Johonkin muuhun kuitenkin riittää resursseja ja osaamista; kyse on joko tietoisesta tai tiedostamattomasta valinnasta.

On myös totta, että uutisten sisällöt ja muu mediatarjonta heijastavat suoraan käyttäjien intresseistä. Kun lehdet ovat siirtyneet sähköiseen muotoon, tämän kertovat klikkausten määrät. Uutinen tai reportaasi Nigeriasta ei saa juuri yhtään lukijaa; kiinnostus on aivan toista luokkaa, jos tarjolla on kohu-uutinen tunnetusta yhdysvaltalaisesta näyttelijästä. Yksi Wiion laesta ”Uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön” näyttäisi toimivan. Tosin kyse ei ole maantieteellisestä etäisyydestä, vaan mentaalisesta, siitä missä määrin voimme samaistua kohdemaahan ja sen ihmisiin. Kolme kuollutta kouluampumisessa Australiassa on meille koskettavampi uutinen kuin 50 kuollutta nigerialaisessa koulussa.

Monet eivät varmaan näe tässä mitään ongelmaa, näinhän markkinatalouden sanotaan toimivan: kuluttajan mieltymykset ratkaiskoot. Voimme iloita, että uutisaiheitamme ei määrittele valtion johto, kuten totalitaarisissa yhteiskunnissa, vaan me itse. Mikä siis tässä oikein mättää? Median tarjoaman maailmankuvan seurauksena meidän on vaikea ymmärtää muita kansoja ja niiden kulttuureita. Asenteemme muuhun maailmaan näyttää suorastaan rasistiselta, kun muunuskoisten ja muunväristen ongelmat tai kuolemat eivät meitä kiinnosta. Riittää kun meillä on täällä omassa keskuudessamme hyvä meininki.

Ei ole ihme muu maailma näkee länsimaat itsekkäinä, ylimielisinä ja pöyhkeinä. Meidän puheemme tasa-arvosta ja ihmisarvon kunnioittamisesta on heidän silmissään epäuskottavaa politikointia, kun emme näe omia vääristyneitä ajatustottumuksiamme. Tämä ei ole hyvä lähtökohta globaalien ongelmien ratkaisemiselle. On mielenkiintoista, että kyseiseen asiaan ovat viime aikoina kiinnittäneet huomiota kokoomustaustaiset poliitikot. Alexander Stubb kirjoittaa diplomaattisin sanankääntein, että lännen täytyy alkaa harjoittaa kunnioittavampaa ulkopolitiikkaa. Sirpa Pietikäinen ilmaisee asian suorasukaisemmin: EU on tässä epäonnistunut. Itseensä käpertyminen on myös hyvä kasvualusta nationalistisille ja populistisille aatteille.

Pienen ihmisen asialla?

Muistan, kun joskus aikaisemmin puhuttiin siitä, että media on tai sen ainakin pitäisi olla pienen ihmisen asialla. On ollut tapana myös hokea, että media on vallan vahtikoira. Onko se kumpaakaan? Suhtautumisessa poliittisiin päättäjiin medialla on useimmiten jo lähtökohtaisesti melko kriittinen asenne. Sen voi katsoa edustavan kansan ääntä. Tämä pätee erityisesti hallitukseen ja sen ministereihin, koska media asettuu pikemminkin opposition asemaan kuin hallituksen tueksi. Tässä suhteessa suomalainen (ja länsimainen) media eroaa totalitaaristen valtioiden kontrolloidusta mediasta. Voidaan kuitenkin kysyä, hukkuuko kansalaisten tarve ymmärtää, mitä maassa tapahtuu, median päivittäin luomien poliittisten draamojen seurantaan.

Poliitikot eivät ole ainoita vallanpitäjiä Suomessa. On olemassa suuri joukko yhteiskunnallisia toimijoita, jotka haluavat vaikuttaa median tapaan tuoda esille erilaisia asioita. Heitä kohtaan media on useimmiten melko hampaaton niin, että ulkopuoliset vaikuttajatahot saavat sanomansa läpi sellaisenaan. Erilaiset lobbaustoimistot auttavat niitä hiomaan sanomansa niin vakuuttaviksi, että toimittajan on helppo kopioida ne suoraan omiin juttuihinsa. Tässä ei olla pienen ihmisen vaan valtaeliitin asialla. Median roolia vallan vahtikoirana laimentaa jo lähtökohtaisesti se, että se on osa hallitsevaa eliittiä.

Ei ole oikeastaan ihme, että niin sanotut kansan syvät rivit katsovat valtamedian edustavan jotakuta muuta kuin heitä itseään. Tämä on ollut yksi Trumpin suosion sytyke ja sama on nähtävissä muissakin maissa, jonkin verran myös meillä. Suuri osa kansansa kokee, että media katsoo asioita modernin urbaanin henkilön näkökulmasta. Heille syntyy mielikuva siitä, että ”etelän valtamedia”, on unohtanut heidät tyystin. Maaseudun tulevaisuus paikkaa jonkin verran tätä yksipuolista kuvaa.

Pienen ihmisen äänen kuulumista televisiossa vähentää myös studiokeskustelujen yleistyminen formaattina. On selvää, että niihin kutsutaan sanavalmiita asiantuntijoita tai muita puheammattilaisia. Joukossa ei voi olla kömpelöitä kansan syvien rivien edustajia. He saavat toki äänensä kuuluviin Kansan radiossa, mutta onko se riittävä vaikutuskanava?

Kun uutisoidaan erilaisista onnettomuuksissa ja katastrofeista, kuvausta tapahtumapaikalta elävöitetään satunnaisten kokijoiden tai silminnäkijöiden minihaastatteluilla. Tässä tavalliset ihmiset pääsevät ääneen ja samalla kylmät faktat saavat seurakseen inhimillisen näkökulman. Näissä tilanteissa toimittajalla on suuri vastuu, koska ihmiset saattavat shokkitilassa päästää suustaan kommentteja, joita he katuvat myöhemmin. Toimittajalla on muutenkin suuri valta valikoidessaan haastateltavia, koska median lukija tai katsoja tulkitsee yhden ihmisen mielipiteen edustavan kaikkia paikalla olijoita. Toimittajalla voi olla kiusaus valikoida tarjolla olevista mielipiteistä sen, minkä hän on jo etukäteen suunnitellut juttunsa otsikoksi.

Onko media pienen ihmisen asialla, kun se paljastaa valtaapitävien pikku rötöksiä ja mokia? Tavallaan on, koska tällaisia uutisia kansan enemmistö haluaa lukea. Heille uutisten synnyttämä paheksunta on jonkinlainen korvike sille, että he tuntevat olevansa voimattomia eliitin pyörittämän yhteiskunnan puristuksessa. Kohu-uutisissa on kuitenkin se huono puoli, että pikku rikkeet hautaavat alle paljon suuremmat rakenteelliset ongelmat, jotka oikeasti vaikuttavat kaikkien ihmisten elämään.

Median omat agendat ja narratiivit

Iso periaatteellinen kysymys: pitääkö median vain jakaa tietoa mahdollisimman neutraalisti ja tasapuolisesti vai saako sillä olla omia agendoja, asioita joita se ajaa? Agendoja, tärkeiksi koettuja teemoja on hyvin erilaisia, jotkut niistä voivat tuntua ilmiselviltä mutta ovatko kaikki?

Yksi agenda liittyy kansakunnan ja yksilön kannalta positiivisten asioiden esille tuomiseen – tätä kutsutaan valistukseksi. Kun varotetaan heikoista jäistä, liukkaista keleistä tai vaarallisesta tuulesta, tavoitteena on se, että ihmiset osaisivat käyttäytyä heidän itsensä kannalta viisaasti. Kansalaisten kehottaminen äänestämään voi tuntua yhtä perustellulta toiminnalta, kohdistuuhan se siihen joukkoon, jossa on paljon unohdetun kansan edustajia. Toisaalta suomalaiseen demokratiaan kuuluu, että voi olla myös äänestämättä. Kova kampanja äänestämisen puolesta voi myös ärsyttää joitakin niin, että se on syynä äänestämättä jättämiselle.

Korona-aika oli medialle lojaalisuustesti. Kuinka pitkään pitää seisoa hallituksen linjausten takana ja milloin saa ruveta tekemään epäileviä kysymyksiä toimenpiteiden onnistuneisuudesta? Alkuun voitti linjaus, jonka mukaan kriisiaikana pitää puhaltaa yhteen hiileen, kunnes kriittisen uutisoinnin määrä kasvoi. Kukaan ei voi tarkkaan osoittaa, säästettiinkö median lojaalisuuden ansiosta ihmishenkiä, mutta se tuntui siinä tilanteesta hyvin perustellulta ratkaisulta.

Monet lehdet ja yleisradio tarjosivat aikoinaan EU-kansanäänestyksen edellä yksipuolisia näkemyksiä joko tietoisen päätöksen perusteella tai spontaanisti ja  varmistivat näin esityksen läpimenon. Hyvin erilainen median voimannäyte on ollut seksuaalivähemmistöjen aseman nopea kohentuminen, mikä on ollut tulosta asiaa tukevan narratiivin jatkuvasta esille tuomisesta. Vastaavanlainen näkyvä median johtama tehokas mielipiteiden muokkausoperaatio on ollut Me Too -kampanja.

Median toimijat voivat siis halutessaan viedä eteenpäin tärkeitä asioita. Edellytyksenä on kuitenkin se, että niistä kerrotaan toistuvasti, jotta ne pysyvät ihmisten tietoisuudessa. Tässä ehdotuksia mahdollisiksi teemoiksi: huumekuolemat, verosuunnittelu / veronkierto, lukutaidon heikkeneminen ja syrjäytyminen. Nämä ovat kaikki suuria yhteiskunnan ongelmakohtia, jotka toki silloin tällöin näkyvät uutisissa mutta vain satunnaisesti ilman systemaattista kertomusta. Siksi kansa ja päättäjät voivat hyvin omintunnoin unohtaa ne heti luettuaan pienen maininnan niistä.

Mediapooli

Suurin osa suomalaisesta ei ole kuullut mitään mediapoolista – ja se varmaan on tarkoituskin. Se on yksi huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä toimivista pooleista, jonka jäseninä on keskeisten medioiden edustajia, sitä keitä he ovat, ei kerrota. Mediapoolin toiminnasta tiedetään vähemmän kuin Supon toiminnasta. Salamyhkäisyys lietsoo salaliittoteoreetikkoja, jotka uskovat, että kyseessä on vehkeilijöiden klubi, joka punoo juonia kansan kurissa pitämiseksi ja eliitin etujen ajamiseksi.

On hämmästyttävää, että suomalainen vapaa tutkiva journalismi on jättänyt mediapoolin rauhaan. Ajatellaanko, että on epäisänmaallista yrittää ottaa selvää, miten se toimii. Sen vaikutusmahdollisuuksia vähätellään myös sillä perusteella, että media toimii aina riippumattomasti – siihen ei voi vaikuttaa. Vaikuttaminen on kuitenkin tehokkainta kun sitä ei huomaa.

Uskon (eihän kukaan oikeasti tiedä), että mediapooli toimii vilpittömästi Suomen turvallisuuden ja huoltovarmuuden takaamiseksi. Selvää kuitenkin on, että se ei ole toiminnassaan läpinäkyvä – ominaisuus, joka katsotaan demokraattisen järjestelmän kulmakiveksi, sen järjestelmän, jota mediapoolikin haluaa toiminnallaan tukea.

Mediapooli ei tee päätöksiä, vaan siellä keskustellaan mediaa koskevista suurista linjauksista, näin on annettu ymmärtää. Mutta usein pelkkä keskustelu riittää antamaan vinkin siitä, mitä asioita pidetään esillä ja mistä suu pidetään supussa.

Koska mitään tietoa ei ole, esitän arvauksen yhdestä keskustelun tuloksesta. Olen hämmästellyt, että suomalainen media on pitänyt äärimmäisen matalaa profiilia kertoessaan länsimaiden ulkopuolella tapahtuvasta todella merkittävästä liikehdinnästä. Pari esimerkkiä. Vielä vuosi sitten pelättiin, että Lähi-Idän suurvallat Iran ja Saudi-Arabia saattavat ryhtyä sotaan toisiaan vastaan, mutta hiljattain ne solmivat diplomaattiset suhteet. BRICS-maiden ympärillä on myös jotakin tapahtumassa. Joukko maita haluaisi ulkomaisten lehtitietojen mukaan liittyä viisikkoon, muun muassa samaiset Saudi-Arabia ja Iran sekä Argentiina, Egypti, Indonesia ja Turkki. Kyseessä on vasta spekulaatio, mutta poliittinen keskustelu pyörii paljolti muutenkin mahdollisten tulevaisuusskenaarioiden ympärillä.

Kysymykseni kuuluu: onko sordiinosta tämän asian osalta ”sovittu” (siis keskusteltu) mediapoolissa koska nykyisessä tilanteessa ei haluta rikkoa illuusiota siitä, että maailma on menossa toiseen suuntaan? Kun kuulen vastauksen ”Ei tietenkään”, en voi uskoa sitä, koska ei ole mitään keinoa varmistaa vastauksen todenperäisyyttä. Näin harrastan kriittisyyttä, jota ilman median käyttäjää voidaan johtaa harhaan.