Äidinkieli on monella tapaa ihmiselle arvokas pääoma. Se on yleensä tärkein ja helpoin kommunikaatioväline, mutta se on myös olennainen osa ihmisten identiteettiä ja kansaa yhdistävä tekijä. Siksi kaikki siihen liittyvä herättää helposti voimakkaita tunteita. Podcast-jaksoissa #53-#55 pohdin kolmen asiantuntija kanssa suomen kielen nykyistä asemaa ja tilaa. Alla oleva kooste perustuu professori Tuula Onikkijääskön, tutkija Janne Saarikiven ja emeritaprofessori Hannele Dufvan kanssa käymiini keskusteluihin. Koska olen kielentutkija, olen ujuttanut tekstiin myös omia ajatuksiani. Kyseiset kolme jaksoa – ja kymmenet muut podcastit – ovat kuunneltavissa täältä.

Maailmassa on noin 7000 kieltä, joista kahdeksaa puhuu äidinkielenään vähintään sata miljoonaa ihmistä. Nämä kielet kattavat noin 40 % maapallon väestöstä. Kattavuus on noin 95 %, jos otetaan mukaan ne hieman yli 400 kieltä, joiden puhujia on vähintään miljoona. Käyttäjien määrän ohella kielen elinvoimaisuutta arvioidaan myös sen perusteella, millainen status sillä on yhteiskunnassa eli onko se koulutuksen, median ja hallinnon kieli. Suomi kuuluu elinvoimaisuudessa ”ykköskategoriaan” noin sadan muun kielen kanssa.

Mielestäni tärkeä elinvoimaisuuden osoitus on omakielinen rocklyriikka, mikä osoittaa, että laulajilla on tarvetta esiintyä suomeksi ja yleisöllä on halu kuunnella suomenkielistä musiikkia. Ja näyttää suomenkielinen musiikki toisinaan kelpaavan kansainvälisellekin yleisölle, kuten viimeksi Käärijä osoitti Euroviisuissa. Kielten tulevaisuuden ennusteita tehdään siis ennen kaikkea sillä perusteella, miten laajassa ja monipuolisessa käytössä kieli on. Kieltä ei suoraan uhkaa lainasanojen invaasio, josta tulee puhetta alempana.

Kielipolitiikka ja kansalliskielet

Kielen käyttölaajuuteen vaikuttavat sekä tietoiset poliittiset päätökset että ihmisten ja organisaatioiden tekemät ratkaisut. Juuri itsenäistyneessä Suomessa tehtiin tärkeä päätös, kun suomi ja ruotsi määriteltiin kansalliskieliksi. Sen perusteella suomen- ja ruotsinkielisillä on oikeus saada äidinkielellään viranomaispalveluja. Tällä periaatteellisella tasolla koko valtakunnan alue nähdään siis yhdeksi kokonaisuudeksi. Ratkaisu eroaa esimerkiksi Sveitsin kielipolitiikasta, jossa kullakin kantonilla on yksi tai useampi virallinen kieli.

Kolmella saamen kielen sekä romanikielen ja viittomakielen puhujilla on Suomessa myös tiettyjä kielellisiä oikeuksia, koska ne katsotaan alkuperäisväestön kieliksi. Venäjän-, viron-, arabian- ja englanninpuhujia on enemmän kuin kyseisten kielten puhujia mutta niillä ei ole erityisasemaa. Suomessa on noin 25 kuntaa, jossa väestön enemmistön kieli on ruotsi. Toiseksi puhutuin äidinkieli on kuitenkin paljon useammassa kunnassa venäjä kuin ruotsi. Närpiössä vietnam on ruotsin jälkeen eniten puhuttu äidinkieli, eikä suomi.

Virallisen kielen status sitoo viranomaisten toimintaa. Siksi lait säädetään ja presidentin uudenvuodenpuhe pidetään suomen- ja ruotsinkielellä. Kielivalinta ei heijasta kommunikaatiotarpeita, vaan kyseessä on lain asettama vaatimus ja symbolinen ele. Monessa tapauksessa informaation leviämisen kannalta tehokkaampia kieliä olisivat englanti ja venäjä, mutta kohdeyleisön maksimoinnin sijasta kielivalintaan vaikuttavat periaatteelliset syyt.

Silloin kun kyse ei ole virallisesta viestinnästä, näkeekin muunlaisia ratkaisuja. Ennen koronaa monessa helsinkiläisessä ravintolassa ruokalistat olivat kolmella kielellä: suomeksi, englanniksi ja venäjäksi. Näin tavoitellaan mahdollisimman suuri osa asiakaskunnasta. Joskus voi periaatteellinen ja käytännön tarpeista lähtevä kielivalinta toimia samaan aikaan. Yksikielisessä ruotsinkielisessä Åbo Akademissa järjestetään vuosittainen symposio, jonka nimenä on Språkets funktion ilman käännöstä muille kielille. Itse symposiossa esiintyjät voivat valita esitelmiensä kieleksi ruotsin, suomen tai englannin sen mukaan mikä on heille itselleen luontevin ja minkä kielen he arvioivat olevan helpoin yleisön näkökulmasta. Useimmat esitelmät ovat suomeksi. Muistan kun yövyin kerran Åbo Akademin vierashuoneella. Seinällä olivat ohjeet vieraille kolmella kielellä: ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi. Tässä toimi sekä periaate että käytäntö: jokainen suomenkielinen vieras osaa yhtä tai useampaa käytetyistä kielistä.

Tieteen kieli

Erilaiset kielilait ovat osa kielipolitiikkaa. Ne säätelevät sitä, mikä on kielten asema erilaisissa kielenkäyttöyhteyksissä eli sitä, mitä kieltä tai kieliä saa tai täytyy käyttää. Korkeakoulujen opetuskielestä on säädetty lailla, mutta kansainvälistymisen paine näyttää pistävän yliopistoja toimimaan vastoin lakia, minkä seurauksena kaikkea koulutusta ei ole mahdollista saada Suomen kansalliskielillä.

Tieteen ja tutkimuksen kieltä ei ole lailla määritelty eikä sitä olekaan mielekästä sanella ylhäältä päin. Välillisesti julkaisujen kieleen voidaan kuitenkin vaikuttaa rahoituksen ja muun arvotuksen kautta. Mielestäni tieteellisten julkaisujen kieli ei ole kovin ongelmallinen asia. Tiede on perusolemukseltaan kansainvälistä. Jos haluamme olla osa globaalia tiedeyhteisöä, meidän on julkaistava sillä kielellä, jota se ymmärtää. Melkein kaikilla tieteenaloilla kyseinen kieli on englanti. Suomi ei voi ylipäätään umpioitua ja sulkea rajojaan, vielä vähemmän se on mahdollista tehdä tieteen ja tutkimuksen alalla. Tai kyllä se voitaisiin, mutta pian meistä kehittyisi Pohjois-Korea.

Suomen tiedettä ei edistä, jos julkaisemme Parkinsonin taudin syntyä, Kantin filosofiaa tai ilmakehän aerosoleja käsittävät tutkimustuloksemme suomeksi. Vaatimus siitä, että tutkijoiden pitäisi julkaista myös suomen kielellä on kuitenkin myös oikeutettu. Mutta silloin meidän on nähtävä kaksi erillistä kohdeyleisöä: kansainvälinen tiedeyhteisö ja Suomen ”sisämarkkinat”. Tutkijoiden tehtävä on välittää ei vaan omat tieteelliset saavutuksensa vaan myös koko maailman tuottama tieteellinen tieto suomalaisten ulottuville. Tässä ei kuitenkaan riitä se, että julkaisemme tieteellisiä artikkeleja suomeksi, koska maallikon – oli hän sitten poliittinen päättäjä, tavallinen kansalainen tai toisen alan tutkija – on vaikea ja suorastaan mahdotonta ymmärtää tieteellistä tekstiä, jonka lukeminen edellyttää valtavat määrät pohjatietoa.

Tutkijan on näin ollen julkaistava erikseen kansainväliselle tiedeyhteisölle ja suomalaiselle yleisölle. Tarkkaan ottaen tähän on tehtävä pieni täsmennys: Suomen historiaan tai kieleen liittyvät suomenkieliset teokset voivat viedä alan tutkimusta eteenpäin ja samalla suuri yleisö voi nauttia niistä.

Kielen normit

Kaikkea inhimillisestä käyttäytymistä säätelevät ympäröivän yhteiskunnan asettamat normit. Lapsi oppii ne seuraamalla aikuisten elämää ja saamalla heiltä välillä neuvoja ja opastusta. Myöhemmin mallioppimista tapahtuu myös kaveriporukassa. Samalla tavalla lapsi oppii myös äidinkielensä normit, jotka koskevat sekä kielen rakennetta ja sanastoa että kielenkäytön sääntöjä. Tällainen normi on lapsen kasvuympäristön luoma. Siksi sitä voidaan kutsua kollektiiviseksi normiksi.

Kollektiivisen normin lisäksi ihmisiin vaikuttaa virallinen normi. Joissakin tärkeäksi katsotuiksi asioissa ne kirjataan lakeihin, asetuksiin ja virallisiin sääntöihin. Virallista normia edustavat esimerkiksi verolainsäädäntö ja liikennesäännöt. Kielelläkin on virallinen normi vaikka sitä ei olekaan kirjattu lakiin. Sitä kuitenkin opetetaan läpi koko koululaitoksen enemmän kuin mitään muuta sääntökokoelmaa. Opetus on niin tehokasta, että sen avulla muuttuu käsityksemme siitä, millainen äidinkielemme on. Varsinainen äidinkielemme on kotona opittu puhekieli, jonka imemme itseemme automaattisesti ilman tietoista ponnistelua. Koulussa tämän luontaisesti opitun suullisen äidinkielen rinnalle tulee pääasiassa kirjoitettuun kieleen keskittyvä äidinkielen normisto. Se ei ole kieliyhteisön oma luomus, vaan se annetaan meille ylhäältä päin. Näin opimme kirjakielen ja tavan kirjoittaa äidinkieltämme korrektisti.

Vain melko pienellä osalla maailman kieliä on kirjakieli. Se on historiallisestikin tarkasteltuna melko uusi ilmiö, muutama sata vuotta vanha. Kirjakieltä tarvitaan kansallisvaltioissa, jotta voitaisiin ohjata ja kouluttaa kansaa. Jos tarkastellaan kirjakieltä demokratian näkökulmasta, voidaan päätyä kahtalaiseen tulkintaan. Toisaalta kirjakielen voidaan katsoa olevan epädemokraattinen luomus, koska sen avulla eliitti tai sen valitsemat asiantuntijat määrittelevät, miten kaikkien kansalaisten tulee käyttää kieltä. Toisaalta kirjakieli lisää demokratiaa sillä perusteella, että se antaa kaikille kansalaisille koti- tai murretaustasta riippumatta mallin, jonka avulla jokaisen on mahdollista käyttää kieltä korrektisti.

Samaan tapaan kuin lakejakin muutetaan jatkuvasti, kun maailma muuttuu, myös kielen normistoa on huollettava. Suomessa kielenhuolto eli konkreettisemmin Kotimaisten kielten keskuksen kielitoimisto ei määrää, miten kieltä pitäisi käyttää vaan se antaa suosituksia. Vaikeisiin ja periaatteellisiin kysymyksiin ottaa kantaa myös alan asiantuntijoista koostuva Suomen kielen lautakunta. Ketään ei voi kuitenkaan pakottaa käyttämään kieltä ylhäältä päin tulevien normien mukaisesti. Esimerkiksi sopii vaikkapa verbi suosittaa, jota kielitoimisto suositti käytettäväksi muutamia vuosia sitten. Sitä käytetään jonkin verran virallisissa kirjallisissa teksteissä, mutta arkipuheessa mieluummin suosittelemme kuin suositamme esimerkiksi kun on kyse uudesta ruokareseptistä tai lomapaikan valinnasta. Erityisen huonosti suuhun sopii yksikön ensimmäisen persoonan muoto suositan.

Lainasanat  

Kielen rakenne muuttuu hyvin hitaasti, sanastoon sen sijaan tulee muutoksia lähes päivittäin. Uusista sanoista huomataan parhaiten lainasanat, mutta ne ovat vain yksi sanaston uudistumisen muoto. Suomen kieleen ilmaantuu jatkuvasti myös uusia kotoperäisiä yhdyssanoja. Suhteellisen tuoreita yhdyssanoja ovat esimerkiksi (huumeiden) käyttöhuone, muutosneuvottelut (aikaisemmin puhuttiin yt-neuvotteluista), pajupelto, ruokarobotti ja ydinasekortti. Uusien sanojen muodostamisessa käytetään hyväksi myös suomen kielen rikasta sananmuodostusjärjestelmää lisäämällä sanojen loppuun erilaisia johdoksia. Esimerkiksi kun blogeja alettiin kirjoittaa, oli ja on edelleen tarjolla useampia sanoja blogien kirjoittajille: bloggaaja, blogisti ja bloggari – Kielitoimiston sanakirja tunnistaa ne kaikki. Sanat voivat saada myös uusia merkityksiä, kuten hiiri, palomuuri, risuaita ja appi.

Kaikki edellä mainitut uudet sanat ja merkitykset ujuttautuvat kieleen melko huomaamattomasti, sen sijaan lainasanat saavat monissa suomalaisissa aikaan ärtymystä ja vihaisia kommentteja. Ilmiö on maailmanlaajuinen: vieraista aineksista ei pidetä juuri missään, koska niiden pelätään pilaavan ihmisten muuten niin ihanan ja mainion äidinkielen. Kiperiä kommentteja herättävät erityisesti englannista peräisin olevat lainasanat, jotka tuntuvat hienostelulta, kun tarjolla olisi suomalainenkin sana. Monia harmittaa, kun puhutaan influnserista vaikuttaja(persoona)n sijaan tai respektistä sen sijaan että kunnioitettaisiin omaa kaunista sanaa kunnioitus.

Kun paheksumme lainasanojen invaasiota (tai pitäisikö puhua maahantunkeutumisesta), on syytä pitää mielessä muutama asia. Ensinnäkin monet supisuomalaisista tuntuvat sanat ovat alun perin lainaa, kuten tuoli, kirves, hartia ja silta. Monet suhteellisen tuoreetkin lainasanat tuntuvat jo kovin suomalaisista, kuten meikki ja teippi. Toiseksi on hyvä muistaa, että tuo lainasanoja muihin kieliin tyrkyttävä englanti on itsessään erilaisten lainasanojen kyllästämä. Merkittävä, eräiden arvioiden mukaan yli puolet, on ranskan kielestä. Sanojaan ovat Brittein saarille vieneet myös Pohjolan kansat, joita kutsuttiin ensimmäisten valloitusretkien aikana viikingeiksi ja myöhemmin normanneiksi. Nämä lainasanakerrostumat eivät ole englantia pilanneet, onpa siitä tullut lainasanojen valtavasta määrästä huolimatta maailman kaikkien aikojen eniten puhuttu kieli.

Lisäksi meitä suojelee liialliselta lainasanatulvalta kielemme rakenne, joka vaatii taivuttamaan sanat. Muistan kun parikymmentä vuotta sitten suomalaiseen tiedepolitiikkaan ujutettiin käsite ”Centre of excellence”. Jonkin aikaa se oli käytössä virallisissa suunnittelupapereissa, mutta pian havaittiin, että eihän se sovi mitenkään suomen kieleen kun sitä ei voi taivuttaa järkevällä tavalla. Niin ruvettiin puhumaan huippuyksiköistä. Uusi sana tuntui aluksi kovin teennäiseltä ja lattealta. Ei kulunut kuin vuosi tai pari, kun se oli jo normaalissa käytössä eikä herättänyt minkäänlaista outuuden tunnetta.

Taivutuksen ohella uusien sanojen tunkeutumista suomen kieleen hidastaa meille vieraat äänneyhdistelmät. Suullisessa puheessa voi vielä jotenkin käyttää urgent-sanaa, mutta miten se pitäisi kirjoittaa: urgentti vai öödžentti. On myös helppo kertoa kärsineensä burnoutista, mutta  tekstissä se näyttää vähän oudolta, vaikka Kielitoimiston sanakirja sen hyväksyykin. On myös paljon tilanteita, joissa erikoisalojen terminologiaa ei maallikon tarvitsekaan hallita. Kun lumilautakisojen selostaja puhuu gräbistä ja olliesta, ei keskivertokatsojan tarvitsekaan tietää tarkkaan millaisesta tempusta on kyse. Vaikka nämä sanat korvattaisiin jollakin alkuperäisellä suomen kielen sanalla, tempun ymmärtäminen ei siitä helpottuisi. Sen sijaan en ymmärrä, miksei rania voi nimittää laskuksi.

Uudet sanat ovat kielessä tietynlaisia mutaatioita. Osa niistä on hyödyllisiä ja jäävät kieleen, osa käy tarpeettomaksi ja katoaa. Eliölajien kehittymisessä tapahtuu luonnonvalintaa, joka jättää jäljelle menestyvät yksilöt. Kielten kehittymisessä toimii siis sama, mutta valinnan tekevät ihmiset. Jos sana ei miellytä, oli se sitten kielitoimiston suosittama tai kaverin käyttämä sana, sitä ei ole pakko käyttää. Kielestä poistuneesta sanasta käy esimerkiksi twiipsi, jonka avulla kuvattiin kymmenisen vuotta sitten twitter-kavereita. Sana ei ilmeisesti tuntunut hyvältä tai se kävi muuten tarpeettomaksi, kun sitä ei enää käytetä. Mielenkiintoinen kadonnut sana on retronyymi. Sillä tarkoitetaan sellaisia yhdyssanoja, joilla täsmennetään poistuvan kulttuurin käsitteitä, kuten etanaposti.  printtimedia ja kivijalkakauppa. Itse ilmiö jatkaa olemassaoloaan, mutta käsitettä eivät käytä enää muut kuin kielentutkijat.

Koodinvaihto

Kun vieraskielisiä sanoja tai ilmauksia heitetään satunnaisesti puhuttavan kielen sekaan, on kyse koodinvaihdosta (code switching). Ilmiö on tavallinen ihmisillä, jotka käyttävät puheessaan laajasti kahta kieltä. Koodinvaihto helpottaa puheen tuottamista: aivojen kielivarastosta poimitaan se sana, joka löytyy nopeimmin, ja jos se on vierasta kieltä, ei haittaa, koska kuulijat kyllä ymmärtävät. Esimerkiksi monet tutkijat puhuvat journaleista eikä (tieteellisistä) aikakausilehdistä, koska lehden nimikin on todennäköisesti englanninkielinen. Kun puhutaan vaikeasti kääntyvästä käsitteestä, koodinvaihto täsmentää lauseen merkitystä. Tämä on tavallista, kun Suomessa asuvat ulkomaalaiset keskustelevat keskenään äidinkielellään. Ovatpa he venäläisiä, englantilaisia, intialaisia tai iranilaisia, heidän on mahdotonta tai vaikea käyttää omakielisiä käsitteitä, jos sellainen yksinkertaisesti puuttuu heidän äidinkielestään. Siksi he käyttävät omakielisessä puheessa sellaisia sanoja kuten verokortti, KELA, ruska, lenkkimakkara ja lakka.

Välillä on vaikea päätellä, onko kyseessä koodinvaihto ja suomen kieleen jo vakiintunut sana. Esimerkiksi sopii vaikkapa sana stage, jota käytetään laajasti puheessa kuvaamaan (esiintymis)lavaa. Sana on äänneasultaan suomen kielelle vieras, mikä ei ole kuitenkaan estänyt sen leviämistä puhtaasta ammattikäytöstä myös tavallisten ihmisten puheeseen. Sanan kotoutumisesta kertoo sen kyky saada suomen kielelle tyypillisiä johdoksia, kuten eräästä lehdestä poimittu näyte osoittaa ”Kuvassa stagellinen yhteiskunnalle eli meille kaikille töitä tekeviä”. On vain ajan kysymys, että sana stage otetaan mukaan Kielitoimiston sanakirjaan.

Mielenkiintoinen uusi sana on dumpling, jolla viitataan aasialaiseen, lähinnä kiinalaiseen keittiöön liittyvään, ruokaan. Sen suomenkieliseksi nimeksi on ehdotettu (taikina)nyytti. Sana herättää monenlaisia kysymyksiä. Ensinnäkin pitäisikö se ääntää kirjoituasun mukaan [dumpling] vai englantilaisittain [dampling]. Vastaava horjunta esiintyy esimerkiksi entisen presidentin Donald Trumpin sukunimen ääntämisessä. Jos sanaa käytetään, sen taivutus ei liene kovin suuri ongelma, koska vastaavia sanoja on jo suomen kielessä, eli on luontevaa syödä ja tehdä dumplingeja ja pitää dumplingeista.

Entä onko koko sana tarpeellinen suomen kielessä, kun ainakin joillakin murrealueilla on käytössä sana myky. Sekin viittaa liemessä valmistettavaan taikinanyyttiin, jonka sisään voi pistää erilaisia täytteitä. Mutta onko kyseessä sama ruoka? Ei varmaankaan. Mykytaikina valmistetaan ohrajauhoista, sipulista, ihrasta ja verestä. Eli aika lailla eri juttu kuin dumpling. Mutta jos stadilaiset ottaisivat myky-sanan käyttöön dumplingia syödessään, heidän tulisi ratkaista, miten sana taipuu, koska suomen murteissa käytetään kahtalaista muotoa: joko myky – mykyn tai myky – myvyn.