Ensin keskustelu kävi kuumana nollatoleranssista, nyt pohditaan mitä hallituksen rasisminvastainen tiedonanto oikeasti tarkoittaa. Ehkä olisi hyvä pysähtyä miettimään, mistä rasismissa on pohjimmaltaan kyse. Hallitus määrittelee sen suunnilleen samaan tapaan kuin Suomen Punainen Risti: ”Rasismi perustuu yksilöiden tai ihmisryhmien määrittelyyn alempiarvoisiksi esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella.” Mutta miten ”alempiarvoiseksi määrittely” tapahtuu käytännössä. Sitä yritän selventää.

Pääsemme rasismikeskustelussa yhden askeleen eteenpäin, kun määrittelemme neljä sen muotoa: julkirasismi, epäsuora rasismi, piilorasismi ja rakenteellinen rasismi.

Keskustelun polttopisteessä on ollut julkirasismi. Se näkyy rasistisena kielenkäyttönä. Tunnettu tosiasia on, että sanat ovat usein tärkeimpiä kuin teot. Niin on tässäkin. Se että joku antaa sanoilla ymmärtää, että jokin ihmisryhmä on muita huonompi, on erityisen loukkaavaa. Jos ja kun tätä esiintyy poliitikkojen tai muiden päättäjien kielenkäytössä, sitä pidetään julkeana, sellaista ei yksinkertaisesti saa tapahtua. Kun puhutaan nollatoleranssista, tarkoitetaan tätä rasismin ilmentymää, ja juuri tästä koko rasismikohu sai alkunsa. Julkirasismiin voivat puuttua kaikki kansalaiset ja myös media. Suomen laissa eräät sen muodot on määritelty myös rangaistavaksi teoksi. Voimme puhua rasistisesti myös yksityisesti omassa perhe- tai kaveripiirissämme. Tällaiseen puheeseen eivät voi puuttua muut kuin paikalla olevat – ja puuttumisen kynnys on korkea. Jos yksityinen puhe vuotaa julkiseksi, kohu on valmis.

Edellä kuvattu rasismi liittyy siihen, miten puhumme. Ihmisryhmien arvottamista teemme myös teoillamme. Se on epäsuoraa rasismia. Se ei kohdistu suoraan johonkin ihmisryhmään eikä ole siinä mielessä loukkaavaa, mutta se voi vaikuttaa heidän elämäänsä paljon enemmän kuin julkirasismi. Epäsuoraa rasismia on esimerkiksi se, että Ahmed Muhammed ja Tamara Volkova eivät pääse työnhaussa edes haastatteluun, vaikka heillä on yhtä hyvä koulutus kuin haastatteluun kutsutuilla Heikki Kiihtelysvaaralla ja Anna Björnillä. Hallitus ilmoittaa kehittämänsä toimia tällaisen epäsuoran rasismin kitkemiseksi. Hyvä jos jotakin yritetään tehdä, mutta tässä asiassa nollatoleranssi on kaukainen haave. Yksittäistapauksiin törmätään työelämässä päivittäin. Syrjintä voi olla tietoista, mutta paljon useammin se on tiedostamatonta. Hallituksen julkilausuma voi nostaa asian hetkeksi agendalle, mutta kohta taas kaikki tapahtuu kuten ennenkin. Epäsuorassa rasismissa näkyy meidän arvostuksemme, joita on vaikea muuttaa ylhäältä tulevilla määräyksillä.

Myös piilorasismi heijastaa sitä, miten ajattelemme joistakin ihmisryhmistä, mutta se ei vaikuta suoraan heidän elämäänsä. Piilorasismia on esimerkiksi se, että emme juurikaan välitä, kun muun värisiä, muun uskoisia tai muuten ei-meikäläisiä ihmisiä kuolee. Tästä saamme päivittäin esimerkkejä median uutisoinnissa. Yksi uhri kouluampumisessa Kanadassa poikii isomman otsikon mediassa kuin 30 kuollutta nigerialaisessa koulussa. Sata kuollutta Sudanin sodassa on mielessämme mitätön uutinen verrattuna kuuteen kuolonuhriin Kiovassa. Koska media kilpailee asiakkaista, se pyrkii kirjoittamaan ihmisiä kiinnostavista asioista. Toisin ilmaistuna: uutisten priorisointi heijastaa ihmisten piilorasistisia asenteita. Tähän ei hallituksen tiedonanto voi vaikuttaa. Tuskin tätä rasismin muotoa hallituksessa edes ymmärretään.

Edellä esitetyt rasismin muodot koskettavat ihmisten arvomaailmaa ja siitä seuraavia puheita ja tekoja. Sen ohella yhteiskunnissa voi olla rakenteellista rasismia, jolla tarkoitetaan ihmisryhmien erilaisia mahdollisuuksia pärjätä elämässään. Se näkyy lasikattoina ja prosentteina erilaisilla opiskelu- ja työpaikoilla. Tätä on paljon tutkittu Yhdysvalloissa, mutta ilmiö on tuttu myös Suomessa. Voimme toki lohduttautua sillä, että meillä asiat ovat paremmin kuin monissa muissa maissa. Ilmiöön puuttuminen on melko vaikeaa, koska rakenteellinen rasismi on osa vakiintunutta tapaa toimia ja siksi sitä ei edes havaita. Yhteiskunta voi sortaa myös enemmistöä. Suomessa suomenkielisen väestön mahdollisuudet saada opiskelupaikka korkeakoulussa ovat perinteisesti olleet huonommat kuin ruotsinkielisillä. Voiko tällaista enemmistöön kohdistuvaa syrjintää kutsua rakenteelliseksi rasismiksi? En tiedä.

Nollatoleranssi koskee siis vain yhtä julkirasismin muotoa. Siinä ollaan tarkkoja ja ehdottomia. Muita rasismin muotoja katsomme voimattomina läpi sormien. Niille emme mahda mitään. Vai mahdammeko? Ainakin voisimme tiedostaa niiden olemassaolo. Samalla voisimme lopettaa puheet siitä, että me länsimaalaiset suhtaudumme tasapuolisesti ja kunnioittavasti kaikkiin ihmisiin riippumatta heidän etnisestä alkuperästään, ihonväristään, kulttuuristaan tai uskonnostaan. Meillä on vaikeuksia suhtautua kunnioittavasti suomalaisiinkin, joilla on erilainen puoluekanta kuin meillä.