Suullinen kasvokkainen dialogi on kielenkäytön alkuperäinen muoto. Se on myös se käyttöympäristö, jossa kieli lapsena opitaan ja jossa sitä aikuisiällä eniten käytetään. Moderni yhteiskunta perustuu kuitenkin paljon myös kirjoitetun kielen varaan. Tieto siirtyy sukupolvelta toiselle suusta suuhun -menetelmän ohella myös teksteinä. Lait ja säädökset julkaistaan kirjallisessa muodossa. Keskustelemme työpaikoilla ja arkielämässä muiden ihmisten kanssa muutoinkin kuin kasvotusten lähettämällä erilaisia viestejä, jotka nykyään ovat melkein yksinomaan sähköisessä muodossa olevia tekstejä. Tekstin kirjoittaminen ja lukeminen on siis osa meidän jokapäiväistä kommunikaatiotamme. Podcast-jaksot #59- #61 on omistettu näille kysymyksille. Asiantuntijoina ovat professorit Pirjo Hiidenmaa, Hanna Meretoja ja Jukka Hyönä.
Monenlaisia asiatekstejä
Pirjo Hiidenmaa on tietokirjallisuuden professori, tosin tällä hetkellä hän toimii Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanina. Suomessa on ainakin parikymmentä professoria, joiden alana on kaunokirjallisuus. Hiidenmaan professuuri on Suomen ensimmäinen ja ainoa tietokirjallisuuden tutkimukseen keskittyvä akateeminen tehtävä, jonka perustamisen teki mahdolliseksi eri tahoilta saadut lahjoitukset. Suomessa julkaistaan noin 10 000 nimikettä erilaisia kirjoja, niistä arviolta 80 % on tietokirjoja.
Ennen valintaa professoriksi Hiidenmaa on toiminut monissa akateemisen hallinnon johtotehtävissä, muun muassa Kotimaisten kielten keskuksessa, Suomen Akatemiassa, avoimessa yliopistossa ja Helsingin yliopiston täydennyskoulutusorganisaatiossa. Hän toimi pitkään myös Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtajana. Hänellä on paitsi laaja kokemus myös kyky kertoa selkeästi tietokirjan asemasta nyky-yhteiskunnassa.
Hiidenmaa jakaa tietokirjat kahteen ryhmään. Toisen niistä muodostavat funktionaaliset tietokirjat, joilla on etukäteen suunniteltu tiedollinen tavoite ja selkeä kohderyhmä. Niihin kuuluvat esimerkiksi käsikirjat, keittokirjat ja tietosanakirjat. Erilaiset oppi- ja kurssikirjat ovat tämän kategorian yksi alalaji. Tällaisissa kirjoissa kirjoittajalla on melko tiukka formaatti, joka määrittelee sen, miten asiat tulee järjestellä ja esittää. Lukijakin odottaa selkeää ja systemaattista esitystapaa. Funktionaalinen tietokirjallisuus on siirtynyt yhä enemmän nettiin.
Toisen ryhmän muodostaa kirjallinen tietokirjallisuus, joka on tutkijalähtöistä ja jossa kirjoittaja-minä näkyy ja kuuluu. Tällaisissa kirjoissa tutkija tai tutkimuksia hyödyntävä toimittaja yleistajuistaa jonkin tieteenalan viimeisimpiä tutkimuksia. Aiheena voi olla mikä tahansa kysymys, josta on tarjolla tutkimustietoa: edesmenneen poliitikon henkilökuva, solujen välinen kommunikaatio, jonkin paikkakunnan historia, mustat aukot ja pimeä energia tai sukupuuttoon kuolevat kielet.
Kirjailijalähtöisissä kirjoissa on loputon variaatio erilaisia tyylikeinoja. Myös kirjoittajan persoona näyttäytyy niissä eri tavoin. Mukana voi olla havaintoesimerkkejä kirjoittajan omasta elämästä tai poimintoja julkisesta keskustelusta. Puhtaan faktatiedon ohella tekstissä voi olla sepitteellisiä tarinallisia jaksoja, joiden avulla kirjoittaja havainnollistaa ja elävöittää asiatiedosta syntyvää kuvaa. Mukana voi olla myös kirjoittajan kannanottoja ja mielipiteitä. Hiidenmaa ottaa esimerkiksi Morten Strøksnesin Merikirjan, joka kertoo ihmisen ja luonnon suhteesta. ”Se on suolanmakuinen seikkailukertomus mutta sitäkin enemmän faktantäyteinen rakkauslaulu majesteetilliselle merelle, jota kirjan jälkeen katsoo uusin silmin.”
Tietokirjan ja tiedekirjan ero ei ole aina selvä. Erityisesti kotimaisen historian alalla voidaan julkaista kirjoja, jotka vievät tiedettä eteenpäin, mutta jotka ovat samalla tarkoitettu laajalle akateemisen maailman ulkopuoliselle yleisölle. Useimmiten kohdeyleisö kuitenkin ratkaisee sen, miten kirjoitetaan ja millä foorumilla julkaistaan. Tiedeyhteisön sisäisessä julkaisemisessa lukijan voidaan olettaa tietävän tieteenalan terminologian ja kirjoittamisen konventiot. Siksi maallikon on usein mahdotonta ymmärtää tieteen sisällä tapahtuvaa kirjoittelua.
Hiidenmaa on kirjoittanut ja puhunut paljon myös viranomaisten käyttämästä kielestä, josta keskustelin myös podcast-jaksossa #32 Aino Piehlin kanssa. Hiidenmaa korostaa viranomaisviestinnässä kohdeyleisön tiedostamisen tärkeyttä. Monia kuntasuunnitteluun ja strategioihin liittyviä tekstejä ei ole suunnattukaan keskivertokuntalaisille, vaan ne ovat asioista vastaavien henkilöiden välistä kommunikaatiota. Kun kuntalaisille kerrotaan niistä, tekstit on laadittava aivan toisella tavalla ottamalla huomioon lukijoiden tietotaso.
Hiidenmaa ottaa kantaa myös strategiatekstien pöhösanaisuuteen. Tekstien ongelmana on se, että niillä on kaksi hyvin erilaista yleisöä. Sisäpiiriläiset ovat ehkä itse olleet laatimassa tekstejä ja heidän tiedossaan on erilaisten lausevalintojen taustat. Oikeastaan heidän kannaltaan vähintään yhtä tärkeää kuin itse teksti on se keskustelu, jota sitä laadittaessa on käyty. Kokonaan toinen kohdeyleisö on tekstin ulkopuoliset lukijat. Heitä varten tekstissä on ylisanoja ja yleviä tavoitteita, joita todellisuudessa on ehkä mahdoton saavuttaa, mutta joita itseensä kunnioittavalla organisaatiolla on oltava.
Kaunokirjallisuuden rooli ja vaikeista asioista kertominen
Hanna Meretoja on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori ja kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hän on tutkinut muun muassa kirjallisuuden merkitystä kulttuurisen muistin kantajana, kertomusten ja elämän hiertymäpintoja sekä trauman ja sairauden tarinnallistamista. Keskustelimme Meretojan kanssa kaunokirjallisuuden yleisestä merkityksestä ja hänen romaaninsa Elotulet herättämistä ajatuksista.
Meretojan mukaan kaunokirjallisuus on ajattelun muoto, tapa jäsentää todellisuutta. Se auttaa ymmärtämään, keitä me olemme yksilöinä ja ryhmän jäseninä. Kaunokirjallisuus piirtää eteemme erilaisia tiloja ja ympäristöjä, jotka voivat olla meille uusia, mutta jotka ovat mahdollisia. Romaanien lukeminen haastaa katselemaan maailmaa uusista näkökulmista. Se tutustuttaa meidät ihmisiin, joita emme ehkä muuten tapaisi, ja antaa samalla mahdollisuuden pohtia, mikä heissä on samaa kuin meissä itsessämme ja mikä erilaista. Näkökulmien laajentuminen auttaa meitä ymmärtämään paremmin muita ihmisiä ja heidän taustojaan, sitä miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Kyky tarkastella maailmaa muiden ihmisten silmin on edellytys aidolle dialogille, jota ilman demokratia ei voi toimia tyydyttävällä tavalla.
Suomessa on rikas kirjallinen kulttuuri. Se on elinvoimaisen kulttuurin merkki. Kirjallisuus ei tarjoa pelkästään aineksia jäsentää ja ymmärtää maailmaa, vaan se samalla kehittää kieltä tuomalla puheeseemme uusia keinoja löytää sanoja ja ilmauksia kuvaamaan sisäistä maailmaamme ja elämäämme. Samalla opimme uusia tapoja kertoa meille tärkeistä aiheista. Voi sillä olla vaikutusta myös siihen, kuinka hyvin osaamme pohtia asioita mielessämme.
Meretojan kirjoittaman romaanin Elotulet keskeinen teema on päähenkilön Elean saama rintasyöpädiagnoosi, josta hän kertoo ystävien kanssa saaristossa vietetyn illan alkupuolella. Syöpä on tavallista aggressiivisempaa laatua, minkä vuoksi ennuste on huonompi kuin rintasyövässä keskimäärin. Päähenkilön elämäntilanteen osalta romaani on vahvasti omaelämänkerrallinen.
Romaanissa pohditaan eri roolihenkilöiden suulla asiasta puhumisen vaikeutta. Syövällä on edelleen vaikean sairauden leima. Sen saajat ajattelevat helposti, että ovat itse jollakin tavalla syypäitä tilanteeseen. Toki ihmisen elintavoilla on tilastollisesti tarkasteltuna vaikutusta riskeihin saada syöpä, mutta yksilötasolla kyse on aina kuitenkin sattumasta, siitä että solut ovat syystä tai toisesta ruvenneet jakautumaan hallitsemattomasti.
Sattuman hyväksyminen on yksi iso pohdinnan teema illan kuluessa. Meillä ihmisillä on harhakuva siitä, että pystymme hallitsemaan elämäämme. Kuitenkin juuri kaikkein tärkeimmät elämän tapahtumat, syntymä, rakastuminen sekä sairastuminen ja kuolema, ovat meistä itsestämme riippumattomia. Tämä tekee meidät nöyräksi, koska haluaisimme uskoa siihen, että olemme itse autonomisia elämämme valtiaita. On vaikeaa hyväksyä oma heikkous ja se, että tarvitsee muiden apua.
Ihmiset ovat erilaisia siinä, kenelle, missä tilanteessa ja miten he haluavat kertoa syövästään. Jotkut voivat ajatella, että eivät halua sysätä omia murheita toisten kannettavaksi. Joidenkin mielestä asian salaaminen taas on epärehellistä ja osoittaa epäluottamusta muita kohtaan. Syövästä kertominen ei ole kuitenkaan ongelma vain potilaalle itselleen vaan kaikille niille, joille hän kertoo siitä. Uutisen kuultuaan ihmiset miettivät, miten asiaan tulisi suhtautua. Kuinka monisanaisesti olisi hyvä lohduttaa ja surra vai pitäisikö keskittyä luomaan uskoa ja toivoa.
Pohtiessaan tapoja kertoa vakavista sairauksista Elea sanoo vierastavansa niihin perinteisesti liittyvää taistelumetaforaa. Samaan tapaan kuin sodasta kerrotaan voittajien ja sankarien näkökulmasta, vakavista sairauksistakin haluamme lukea niiden potilaiden kautta, jotka ovat sinnikkäällä taistelulla nitistäneet pelottavan vihollisen. Ne jotka kuolevat syöpään, ovat antisankareita, jotka eivät ole pärjänneet taistelussa.
Romaanin Elea kapinoi myös normatiivista optimismia vastaan. Hyvää tarkoittavat ”Varmasti kaikki menee hyvin” -kommentit vievät tilaa syövän saaneen henkilön surulta ja pelolta, jotka nekin ovat oikeutettuja tunteita. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä oikeaa tapaa reagoida tällaiseen uutiseen. Olennaista on, että ei pakene vaan jää tilanteeseen eikä myöhemminkään rupea karttamaan sairasta siitä pelosta, että ei osaa löytää oikeita sanoja.
Meretoja kertoo, että kuoleman läheisyys tihentää elämää, luo siihen aivan uutta syvyyttä. Se saa ihmiset kertomaan asioista, jotka ovat olleet pinnan alla. Voimakas kokemus auttaa saamaan uudenlaisen yhteyden muihin. Se myös paljastaan kielen vajavuuden. Uusi pelottava kokemus ei mahdu kokemuksen muotteihin ja siihen kieleen, jota on oppinut käyttämään. Kaikkea kokemaansa ei voi ilmaista kielen avulla, sen voi vain tuntea.
Vaikka Meretoja on sitä mieltä, että romaanilla ja kirjallisuudella laajasti otettuna ei ole valmista merkitystä, hän sanoo, että lukeminen auttaa meitä sietämään epämukavuutta ja hallitsemattomuutta. Riittää kun on omana itsenään eikä pakene tunteitaan ja on armollinen itseään ja muita kohtaan.
Mitä silmänliikkeet kertovat lukuprosessista
Kun luemme, siirrämme paperilla tai kuvaruudulla olevia tekstijonoja silmiemme avulla aivojemme prosessoitaviksi. Aivoissamme kirjainjonot sitten muuttuvat teksteiksi, joiden merkityksen yritämme ymmärtää. Mutta miten lukeminen sitten tapahtuu teknisenä suorituksena? Tätä on tutkinut turkulainen psykologi Jukka Hyönä.
Hyönä kollegoineen käyttää tutkimuksissaan menetelmää, jossa koehenkilön tarkkaavaisuutta seurataan silmänliikkeiden avulla. Tutkimusmetodia on käytetty viime vuosina enenevässä määrin, koska se antaa arvokasta tietoa ihmisen toiminnan perusteista. Näköaistilla on ratkaiseva merkitys sille, mitä ajattelemme ja teemme. Menetelmän käyttökelpoisuutta lisää siinä tarvittavan laitteiston kehittyminen entistä pienemmäksi ja huomaamattomammaksi. Teknologia on myös merkittävästi halvempi kuin aivojen kuvantamisessa tarvittavat kojeet.
Silmänliikkeitä seuraamalla voidaan esimerkiksi selvittää autonkuljettajien kykyä seurata liikennettä. Hyönä kertoo myös tutkimuksista, joissa pyritään selvittämään, onko huippujalkapalloilijoilla jokin erityinen kyky nähdä pelikentän tapahtumat. Yksi ilmeinen tutkimuskohde on se, mihin katsoja kiinnittää huomiota katsellessaan elokuvia ja mainoksia.
Hyönä on itse tutkinut paljon lukemisprosessia. Silmänliikkeitä tarkkailemalla voidaan seurata, miten tarkan näön alue eli fovea siirtyy, kun lukija menee tekstissä eteenpäin. Katse etenee pieninä hyppäyksinä, joita on kolmesta viiteen sekunnissa. Yhdellä kertaa nähdään noin kymmenen kirjainta. Pysähdysten aikana otetaan haltuun näkökentän kattama visuaalinen tieto.
Lukunopeuteen vaikuttaa ennakointi. Jos aihe on lukijalle tuttu, hän voi mennä nopeammin eteenpäin, koska hän arvaa, mitä tekstissä lukee. Yllätykset tekstin sisällössä aiheuttavat pysähdyksen. Jos tekstissä sanotaan ”Matti grillasi eilen makkaroita”, ennakointi toimii, mutta jos tekstissä lukeekin ”Matti grillasi eilen makrilleja”, lukemisessa tapahtuu pieni viive, koska lauseen alku ”Matti grillasi eilen ma…” ehtii tuottaa oletuksen, että Matti grillasi makkaroita. Ennakointi aiheuttaa pienen viiveen tekstin ymmärtämisessä, koska lukija joutuu pyyhkimään ensin mielestään pois väärän tulkinnan.
Teksteissä on yleensä paljon redundanssia eli sellaista ainesta, joka on turhaa ymmärtämisen kannalta. Suomen kieliopin mukaan sanojen linkittyminen toisiinsa varmistetaan päätteiden toistamisen avulla. Ilmauksessa ”suuressa keltaisessa omakotitalossa” sama pääte esiintyy kolme kertaa. Tällaisen sinänsä turhalta tuntuvan toiston avulla varmistetaan lauseen ymmärrettävyys.
Hyönä antaa seuraavat ohjeet kirjoittamiseen: Asetu potentiaalisen lukijan asemaan. Mieti, mitä hän tietää. Erityisesti jos olet kertomassa jotakin, josta lukija on eri mieltä tai tietää vähän, käytä hyväksesi sitä tietoa, joka hänellä jo on. Tältä pohjalta määräytyy se, mitä pitää selittää ja mitä jättää selittämättä. Ei pidä kertoa liikaa, koska silloin lukija passivoituu.
Lukemiseen Hyönä antaa vinkin: Taitava lukija tarkkailee, onko hän ymmärtänyt riittävästi. Jos on pudonnut kelkasta, kannattaa palata tekstissä taaksepäin ja paikata puuttuvat aukot muuten ymmärtämättömyystaakka kasvaa.