Bensan ja sähkön hinta puhuttavat. Korkojen nousu huolestuttaa. Inflaatio pistää miettimään, mihin rahat riittävät. Monet pohtivat, miten yhteiskunnan rahat riittävät tulevaisuudessa eläkkeisiin, kun väestö vanhenee ja syntyvyys pienenee. Omien rahojemme käytöstä päätämme me itse, mutta taloutemme liikkumavaran säätelevät meitä suuremmat voimat. Näihin aiheisiin johdattelevat podcastien #62-#64 asiantuntijavieraat Sixten Korkman, Jari Elovaara ja Mikko Kuusela. Jari Elovaara toimii professorina Helsingin yliopistossa, jossa Mikko Kuusela on paraikaa työelämäprofessorina; Sixten Korkman on ollut työelämäprofessorina Aalto-yliopistossa.

Sixten Korkman – kapitalismin perimmäisten kysymysten äärellä

Sixten Korkman nauttii laajaa arvostusta yhteiskunnallisena keskustelijana ja talouselämän asiantuntijana. Hänen suosionsa perustuu paljolti siihen, että hän osaa selittää asiat kansantajuisesti ja hänestä tulee sellainen mielikuva, että hän puhuu, mitä ajattelee. Korkmanin suosiota lisää hänen ihmiskeskeinen maailmankuvansa, joka on kiteytetty vuonna 2022 ilmestyneeseen kirjaan Talous ja humanismi. Korkmanin syvälliseen ajatteluun vaikuttaa myös hänen laaja kokemuksensa. Teini-ikäisenä hän oli töissä valtamerilaivalla ja näki maailmassa vallitsevan epätasa-arvon. Työuransa aikana hän on tarkastellut ja tutkinut yhteiskuntaa ja taloutta monista eri näkökulmista työskennellessään asiantuntijana eri ministeriöissä ja talouden tutkimuslaitoksissa.

Puhuessaan länsimaisesta talousjärjestelmästä Korkman käyttää rinnakkain sanoja kapitalismi ja markkinatalous. Hän ei lämpene ajatukselle, että niiden välille voitaisiin tehdä esimerkiksi seuraavanlainen ero: kapitalismi ajaa omistajien etua, kun taas markkinatalous toimii kuluttajien ehdoilla. Käytännön tasolla eroa on ehkä vaikea nähdä, mutta jos kapitalismin antaa jyllätä ilman suitsia, syntyy väistämättä valtavia tuloeroja ja epätasa-arvoa. Markkinatalous merkitsee parhaimmillaan rehtiä kilpailua, josta kuluttajat hyötyvät parempina tuotteina ja palveluina.

Kapitalismi on syntynyt kristinuskon piirissä. Siksi voidaan kysyä, miten on mahdollista, että se on saanut kirkon siunauksen. Raamatussa puhutaan rahasta sadoissa eri kohdissa. Viesti ei ole aina selvä, mutta joitakin linjauksia Raamattu tekee: rahaa pitää ihmisellä olla, mutta ahneus ja ”koronkiskonta” on pahasta.

Raamatussa annetaan vaatimattoman elämän malli, ahneus on syntiä ja yltäkylläisyys rapauttaa helposti ihmisen moraalin. Tämä oli pitkään katolisen kirkon oppi. Parhaiten jumalayhteyteen pääsi, kun meni luostariin. Protestantismi muutti ratkaisevasti tätä perinnettä. Sen meille tutuin haara luterilaisuus nosti työnteon ja ahkeruuden keskeisiksi ihmiselämän arvoiksi. Tämän ajatuksen papit iskostivat myös suomalaisten mieliin, niin että ihmiset olivat (ja ovat?) valmiita uurastamaan ”otsansa hiessä”. Ajatus työnteon ja ahkeruuden tärkeydestä ei kuitenkaan vielä ollut riittävä pohja kapitalistisen ajattelun synnylle. Sitä että ihminen saa elantonsa myymällä tuotteita muille ihmisille, ei voida pitää oikeana työntekona. Vielä arveluttavampaa oli rikastuminen sillä, että lainaa kalliilla korolla rahaa muille – mikä on pankkitoiminnan perusta.

Korkmanin mukaan kirkon oppien ja porvariston tavoitteiden yhteensovittamiseen tarvittiin toista protestanttisuuden haaraa, kalvinismia. Uskonhaaran perustaja Jean Calvin oli ranskalainen, mutta suurimman levinneisyytensä kalvinismi sai Sveitsissä ja myöhemmin Yhdysvalloissa. Jäljet ulottuvat meidän päiviimme asti. Sveitsi on tunnettu pankeistaan, joissa liikkuu paljon myös kyseenalaista rahaa. Yhdysvalloista uusliberalismin ja pidäkkeettömän markkinatalouden aatteet ovat hivuttautumassa ja osin jo hivuttautuneet kaikkialle maailmaan. Presidentti Ronald Reagania ja brittipääministeri Margaret Thatcheriä pidetään yleisesti aatteen tärkeimpinä vauhdittajina.

Kalvinismin oppiin on sisäänrakennettu kapitalismin mahdollisuus. Tämän ajattelutavan tueksi sopi erinomaisesti kirkon ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan ”taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa, mutta maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon”, kuten Aki Lintunen kirjoitti vuonna 2010.

Ihmisen taivasosuus näkyy siis hänen menestymisessään maallisessa elämässä ja sitä mitataan vauraudella. Tästä seuraa, että rikastuneet eivät olekaan kirkon silmissä syntisiä, vaan pikemminkin päinvastoin: heidän taloutensa kukoistus kertoo siitä, että heille on varattu paikka tuonpuoleisen elämän taivaassa. Mikä voisikaan olla parempi kiihoke taloudelliselle menestykselle!

Vaikka Korkman liputtaa vahvasti kapitalismin nimiin, hän näkee siinä vakavia ongelmia, joita hän kutsuu valuvioiksi. Valuvikojen korjaamiseen tarvitaan hänen mukaansa humanismia, ihmisten tarpeiden ymmärtämistä ja huomioon ottamista. Konkreettisena toimenpiteenä hän tarjoaa useaan ongelmaan EU:n tarkempaa kontrollia ja valvontaa. Mutta auttavatko nämä keinot korjaamaan megaluokan valuviat tämän päivän kapitalismissa?

Pari esimerkkiä. Nykyteknologia on luonut aivan uudenlaiset markkinat, joilla perinteinen kilpailu ei enää toimi. Suuret teknologiajätit pystyvät tekemään ihmiset riippuvaisiksi tuotteistaan, minkä jälkeen ne pääsevät helposti monopoliasemaan. Perinteisistä tuotteista poiketen yritykset myyvät aineettomia palveluita, joiden tuottamiseen kuuluu tuottoihin nähden vain vähän ”raaka-ainetta”. Sen vuoksi kate on aivan eri luokkaa kuin perinteisillä teollisuudenaloilla ja tämän seurauksena voitot voivat kasvaa tähtitieteellisiksi. Todelliselle kilpailulle ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Samalla teknologiajäteistä kasvaa valtioita voimakkaampia toimijoita, jotka omistavat enemmän tietoa ihmisistä kuin yhdenkään suurvallan turvallisuuspalvelu.

Toinen hälyttävä osoitus kapitalistisen järjestelmän heikkouksista on pankkitoiminta, joka mahdollistaa laittomasti hankitun rahan pimittämisen ja epäeettisen verokeinottelun. Aika ajoin asia nousee otsikoihin ja siihen ollaan puuttuvinaan, mutta hetken päästä keinottelijat löytävät uusia porsaanreikiä massiivisen liiketoimintansa pyörittämiseen. Taustalla on toisaalta ihmisten ahneus, toisaalta pankkien haluttomuus oikeasti suitsia toimintaa, jolla ne itse tekevät suuret voitot. Kansainvälinen yhteisö ei uskalla astua isojen toimijoiden varpaille, koska se vaatisi yhtä suuren lakimiesten armeijan kuin on vastapuolella. Joillakin voi olla myös omia intressejä olla puuttumatta väärinkäytöksiin.

Korkmanin mukaan globaali kaupankäynti auttaa ihmisiä monella tavoin ja se pakottaa kaikki valtiot ainakin jonkintasoiseen yhteistyöhön. Siksi kaupankäynnin rajoittaminen eettisin perustein on ongelmallista. Tässä hän luottaa kuluttajiin, jotka ovat entistä tarkempia sen suhteen, missä ja miten tuotteet on valmistettu. Tuotteiden alkuperää ei ole kuitenkaan aina helppoa selvittää. Suuryrityksillä on myös taipumusta vakuuttaa vastuullisuuttaan ilman että puheitten takana olisi konkreettisia toimenpiteitä.

Jari Elovaara – miten yhdistää kauppa ja politiikka?

Jari Elorannalla on laaja näkökulma kaupan ja politiikan suhteisiin. Hän on toiminut eri maiden yliopistoissa ja tutkinut muun muassa sanktioiden tehokkuutta painostuskeinona historiallisena ilmiönä. Oikeastaan kauppasuhteet ovat määritelleet kansojen välisiä suhteita iät ajat. Kun entiset suurvallat ovat alistaneet muita kansoja alleen, tavoitteena ei ole ollut pelkästään hegemonia ja tarve hallita, vaan myös yritys rikastua muiden avulla. Taloudelliset intressit ovat taustalla myös useimmissa oman aikamme sodissa ja konflikteissa.

Ensimmäisiä löytöretkiä väritti puhdas uteliaisuus, mutta pian tuli mukaan kuvaan emämaiden halu päästä käsiksi kohdemaiden rikkauksiin. Jotta niitä voitiin kuljettaa pitkiä matkoja, kilohinnan tuli olla korkea. Siksi jalometallit ja mausteet olivat haluttuja tuontitavaroita. Kun varsinainen kolonialismi alkoi 1800-luvulla, Euroopan mahtimaat, Englanti, Ranska, Portugali, Hollanti ja Belgia etunenässä, jakoivat Afrikan ja osin Aasian maat omiksi reviireikseen, jotka ne valtasivat ja joita ne sitten hallitsivat omien tarkoitusperiensä mukaisesti.

Siirtomaapolitiikkaa puolustettiin ideologisilla ja uskonnollisilla syillä. Kohdemaihin vietiin länsimaista sivistystä ja kristillistä etiikkaa. Näin osittain tapahtuikin. Kuitenkin perimmäisenä lähtökohtana oli valloittajamaiden oma taloudellinen etu. Siirtomaa-aikana syntynyt auttamisretoriikka on säilynyt meidän päiviimme asti. Kun nykyiset suurvallat katsovat tarpeelliseksi hyökätä vieraiden valtioiden kimppuun, ne perustelevat toimenpiteitään sillä, että ne menevät ”auttamaan näitä kansoja vapauttamalla ne jonkin pahan voiman kynsistä”. Vietnamissa paha voima oli kommunismi ja Irakissa hirmuhallitsija. Kaikkein räikeimmin auttamisargumenttia on käyttänyt Venäjä, kun se hyökkäsi Ukrainaan ”pelastaakseen ukrainalaiset fasistien käsistä”. Suurvalloilla ja osin pienemmilläkin toimijoilla on suuri selittäjien armeija, jonka tehtävänä on kehittää hyväksyttäviä selityksiä motiiveiltaan kyseenalaisille teoille.

Tämän päivän taitavin maailmanvalloittaja on Kiina. Se valtaa Afrikan ja muiden maanosien markkinoita rakentamalla niihin kaivoksia, tehtaita ja satamia. Kiinakin menee auttamaan vieraita valtioita näiden pyrkimyksissään modernisoida talouttaan. Samalla nämä maat sidotaan Kiinan intressipiiriin. Vaikuttaa win-win eli molemmat voittaa -tilanteelta. Pitkän päälle seurauksena on kuitenkin Kiinan vaikutusvallan vähittäinen kasvu. Tätä pelätään erityisesti Washingtonissa, jossa ykkösprioriteettina on tämän kehityksen pysäyttäminen.

Kaupankäynti on lähtökohtaisesti aina vapaaehtoista. Länsimaissa joissa ulkomaankauppaakin käyvät pääasiassa yksityiset yritykset, vannotaan globaalin kaupan nimiin ja ainakin retorisella tasolla vältetään kaikkia yksipuolisia rajoituksia. Aika ajoin kaupankäyntiä halutaan kuitenkin käyttää painostuskeinona väärin toimivia valtioita kohtaan. Elovaara suhtautuu varsin skeptisesti tällaisten sanktioiden tehoon.

Tämä on nähty myös Venäjään kohdistettujen pakotteiden vaikutuksia arvioitaessa. Venäjän johto on käyttänyt sanktioita esimerkkinä länsimaiden vihamielisyydestä Venäjää kohtaan. Tällainen propaganda on uponnut hyvin osaan väestöä. Pakotteita asettaneissa maissa on ollut tarvetta osoittaa niiden teho. Annettu kuva on perustunut enemmän toiveisiin kuin todelliseen tilannearvioon. Vaikutus Venäjän talouteen on ollut melko pieni osin sen vuoksi, että yritykset ja valtiot ovat kehittäneet erilaisia keinoja kiertää pakotteita. Ongelmana on myös pakotteiden negatiivinen vaikutus niitä asettaneiden valtioiden omaan talouteen. Tämä näkyy erityisesti Suomessa, jolla on ollut Venäjän kanssa melko vilkasta kauppaa ja joka perinteisesti noudattaa yhdessä sovittuja sopimuksia. Esimerkiksi suomalaisen metsäteollisuuden vaikeudet on arvioitu johtuvan osin siitä, että halvan puun saanti Venäjältä on tyrehtynyt.

Mikko Kuusela – eläkevarat eivät lopu kesken jos vain veronmaksajia riittää

Tavallisen ihmisen on vaikea saada kattavaa kuvaa maailmankaupan ja sanktiopolitiikan koukeroista. Oma talous on paljon kouriintuntuvampi asia. Päällimmäisenä on kysymys siitä, miten rahat riittävät tässä kuussa, mutta työikäistä väestöä pohdituttaa aika ajoin myös se, riittävätkö rahat tulevaisuudessa eläkkeisiin. Välillä asiaa puidaan mediassakin. Vaikka tämä asia on paljon yksinkertaisempi kuin maailmankauppa ja sanktiot, sekään ei tahdo oikein mahtua matti meikäläisen päähän. Eläkkeiden riittävyyden takeena on yli 200 miljardin arvoinen sijoituspääoma. Summa on niin valtava, että se ei kerro enää mitään muuta, kuin että ”onpas valtava määrä rahaa”. Se ei poista kysymystä, riittääkö sieltä myös minun eläkkeeseeni.

Mikko Kuusela on oikea henkilö auttamaan ymmärtämään eläkerahastojen päälle. Vaikka Kuuselan väitöskirja liittyy soveltavaan matematiikkaan, se kuulostaa pelottavan teoreettiselta, vain mitä: Large deviations of zeroes and fixed points of random maps with applications to equilibrium economics. Uransa Kuusela on kuitenkin tehnyt hyvin konkreettisten soveltavan matematiikan kysymysten parissa. Hän on ollut erilaisissa valvonta- ja asiantuntijatehtävissä vakuutus- ja eläkesektoreilla. Näin hän on oppinut pohtimaan asioita miljardin tarkkuudella.

Kuusela on tällä hetkellä työeläkeasioista vastaavana johtajana Finanssiala ry:ssä. Kyseinen järjestö on pankki- ja vakuutusalan lobbausorganisaatio, kuten hän asian ilmaisee. Sen tavoitteena on vaikuttaa poliittisiin päättäjiin, jotta Suomessa tehtäisiin finanssialan kannalta edullisia päätöksiä. Se on myös talousgurukilpailun sponsori. Toimintansa rahoituksen yhdistys kerää jäsenmaksuina 300 jäsenjärjestöltä. Finanssiala ry:ssä on töissä 50 asiantuntijaa ja muuta toimihenkilöä. Kyse on siis varsin merkittävästä mielipidevaikuttajasta.

Kuusela on vakuuttunut, että kun finanssiala pärjää hyvin, siitä hyötyy koko yhteiskunta. Yhdistyksen jäsenistöön eivät kuitenkaan kuulu pikavippiyritykset eikä se muutenkaan suoraan ota kantaa niiden toimintaperiaatteisiin. Harmi, koska monien mielestä niiden toiminta ei ole eettisesti kestävällä pohjalla. Niiden bisnesidea perustuu taitamattomien ja epätoivoisten ihmisten hyväksi käyttöön.

Eläkerahastojen varat on hajasijoitettu erilaisiin luotettaviin kohteisiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Noin puolet on kiinni osakkeissa, parikymmentä prosenttia korkosijoituksissa, kymmenisen prosenttia kiinteistöissä. Sijoitukset ovat niin turvassa kuin vain voivat nykymaailmassa olla.

Varojen riittävyyden yllä on vain yksi iso pilvi: riittääkö tulevaisuudessa työssä käyviä suomalaisia, jotka maksavat veronsa ja muut maksunsa Suomeen. Järjestelmän toimivuuden kannalta ei ole merkitystä, ovatko he syntyneet Suomessa tai jossakin muualla. Syntyvyys on Suomessa niin alhaisella tasolla, että tarvitsemme kipeästi maahanmuuttajia paikkaamaan työvoimavajetta. Samalla kun he tuovat vauhtia talouden rattaisiin, he kartuttavat myös eläkerahastoja.

Eläkekertymään vaikuttaa toki myös eläkeikä, mutta sen osalta lainsäädännöllä on taattu oikea suhde työssä käyvien ja eläkkeellä olevien välillä. Periaatteena on, että ihmisen aikuisiästä ollaan kolmannes eläkkeellä. Toisin sanoen ihmisten tulisi joko opiskella tai tehdä töitä kaksi kertaa pitempään kuin he ovat eläkkeellä. Jos siis eliniänodote nousee, eläkeikä nousee automaattisesti samassa suhteessa.

Tämä on siis valtion taholta luotu järjestelmä, jota kaikki työnantajat noudattavat. Vastalahjaksi valtio antaa eläketakuun. Sen mukaan työeläkettä kertyy 1,5 % joka vuosi. Inflaation vaikutus korjataan indeksikorotuksella. Pieni ihminen voi ajatella, että 240 miljardin eläkepotissa on varattuna minullekin se osuus, mikä minulle kuuluu. Tästä osuudesta ovat päättäneet minun valitsemat kansanedustajat.