Lapsi oppii äidinkielensä hämmästyttävän helposti. Mutta oppinen ei ole suoraviivaista. Lapsi käyttää pitkään sanoja ja kieliopillisia muotoja, jotka aikuisten oppiman kirjakielen näkökulmasta ovat vääriä. Kaiken takana on ihmisaivojen tehokas toiminta. Näitä kysymyksiä pohdin podcast-jaksoissa #65, #66 ja #67 yhdessä kolmen huippuasiantuntijan kanssa. He ovat emeritaprofessori Anneli Kauppinen jolta tuli vuonna 2020 kirja Mistä kieli meihin tulee, professori Klaus Laalo joka on tutkinut paljon lapsen sanaston ja kieliopin kehitystä sekä tutkija Anni Nora joka tutkii aivojen toiminnasta aiheutuvia ongelmia lapsen kielen kehityksessä.
Ympäristö aktivoi mahtavan kapasiteetin
Ihmisaivoilla on uskomaton kyky oppia kieliä, mutta sillä ei ole todellista merkitystä, jos tätä kykyä ei aktivoida. Äidinkieli tai mikään muukaan kieli ei periydy seuraavalle sukupolvelle automaattisesti geenien kautta. Lapsen kielitaito on täysin sen varassa, mitä hän kuulee ja näkee. Jos ihmiset hänen ympärillään puhuvat kiinaa, lapsi oppii kiinaa, ja jos he puhuvat suomea, lapsi oppii suomea.
Lapsi tutustuu äidinkieleensä jo ollessaan äitinsä kohdussa. Sanoja tai lauseita lapsi ei erota, mutta kielen rytmi käy tutuksi. Vastasyntynyt lapsi jatkaa herkeämättä ympärillä olevan kielen oppimista. Ensimmäinen tehtävä on oppia erottamaan siinä erilaisia äänteitä. Aluksi lapsen aivot rekisteröivät niitä ilman minkäänlaista kaavaa, näin äidinkielen äänteet ovat samanarvoisia kuin muidenkin kielten. Puolen vuoden jälkeen aivot alkavat kuitenkin erikoistua äidinkielen äänteiden tunnistamiseen. Lapsi tajuaa, että kukka ja kakka, ranta ja panta ovat eri sanoja.
Kaikissa kielissä jokainen äänne muodostaa omanlaisensa jatkumon. Suomen kielen i:llä se on erilainen kuin muissa kielissä. I-äänne on sanassa rima erilainen kuin sanassa sima, mutta aivomme rekisteröivät sen samaksi äänteeksi eli foneemiksi. Kun lapsen korva (käytännössä aivot) on oppinut tunnistamaan oman äidinkielensä äänteet, muiden kielten äänteiden tunnistaminen vaikeutuu. Siksi suomalaisen on vaikea tunnistaa viron kielen õ-äännettä, koska sille ei löydy valmista lokeroa aivoistamme. Mietimme, onko se e vai ö.
Lapsi oppii tunnistamaan myös äänteiden muodostamia kombinaatioita. Nekin ovat hyvin kielikohtaisia. Esimerkiksi suomen kielelle ovat tyypillisiä pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit. Niiden ääntäminen voi suomen kieltä opettelevalle maahanmuuttajalle vaikeaa, jos hänen äidinkielestään nämä puuttuvat tai niillä ei ainakaan ole sanoja erottavaa tehtävää, kuten suomessa (lima, liima, limaa, liimaa; kuka, kukka; karta, kartta). Suomen kielessä tavujako on melko selvä ja lapsikin vaistoaa nopeasti, millaiset tavut ovat mahdollisia. Hän saattaa toistella ikään kuin harjoittelumielessä niitä ääneen.
Kun varsinainen verbaali kielenkehitys ei ole edennyt vielä sanojen tasolle, osoittaminen on helppo ja tehokas tapa kertoa, mistä on kyse. Usein aikuiset kysyvät katsellessaan kuvakirjoja lapsen kanssa ”Missä kissa on?”, ”Missä Mato Matala luuraa?”. Näin lapsi pääsee osoittamalla näyttämään ymmärtämisen taitojaan, vaikka hänen aivonsa ei vielä tarjoa sanoja käytettäväksi. Koko kehon käyttö kommunikaatiovälineenä onkin tehokkaimmillaan lapsilla. He tanssivat ja hyppelehtivät luovasti ilmaisten liikeratojen hallitsemisen riemua.
Puheen tuottamisessa voidaan erottaa kaksi päävaihetta, jotka limittyvät toisiinsa mutta ovat kuitenkin erillisiä toimenpiteitä. Ensin tuotetaan puheen sisällön esiaste, mitä seuraa motorinen vaihe, jossa sisältö saatetaan kuultavaan muotoon. Ihmisellä voi olla ongelmia, jotka kohdistuvat vain jompaa kumpaan vaiheeseen. Vaikka motorinen puoli takkuaa, ymmärtämiskyky ja puheen sisällöntuotanto voi olla kunnossa. Voi olla myös toisin päin: motoriikka pelaa normaalisti, mutta näin syntyvässä puheessa ei ole paljon järkeä. Taustalla voi olla perinnöllinen taipumus tai myöhemmin koettu vamma.
Tärkeä kommunikaatioväline on alusta alkaen eleet ja ilmeet. Noin kolmen kuukauden ikäisenä lapsi kykenee pitämään yllä katsekontaktia aikuiseen, joka tarkkailee häntä. Tämä vahvistaa henkistä sidettä lapsen ja vanhempien välillä. Katsekontaktin saamisen jälkeen lapsi alkaa tarkkailla pään liikkeitä ja myöhemmin käsiä. Lapsi oppii varhain myös hymyn voiman. Vanhemman hänelle osoittama hymy luo hyvän olon tunnetta, ja kun lapsi itse hymyilee, hän vähitellen vaistoaa, että se kannattaa, koska aikuinen saa siitä puhtia pitää lapsesta huolta.
Lapset keskustelevat paljon nukkien ja pehmolelujen kanssa. Keskustelukumppanina voi olla myös mielikuvitushahmo, joka ei ole fyysisesti paikalla. Tutkijat ovat huomanneet, että lapset saattavat tietynikäisinä jutella myös yksikseen sängyssä. Tällaisessa ”pinnasänkypuheessa” lapset kertailevat päivän tapahtumia. Kyseessä on erinomainen kielitaidon treenaamismuoto, kun lapsen sisäinen tarve pistää hänet harjoittelemaan kieltä omatoimisesti ilman muiden läsnäoloa. Näissä tilanteissa lapsi uskaltautuu muodostamaan pitempiä lauseita kuin päiväsaikaan ihmisten kuullen. Hän ikään kuin testaa omaa kielitaitoaan. Samalla hänen muistinsa kehittyy, kun hän kertaa mielessään päivän tapahtumia. Lapsen itsekseen puhuminen ei muuta sitä tosiasiaa, että hänen kielellisen kehityksensä kannalta ensiarvoisen tärkeää on se, että aikuiset juttelevat hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Jos vanhempi on nenä kiinni kännykässä eikä vastaa lapsen esittämiin kysymyksiin, tarjolla oleva oppimishetki jää hyödyntämättä.
Aikuisten ihmisten kielitaitoon kuuluu kyky puhua lapselle eri tavalla kuin aikuiselle. Se näkyy selkeämpänä ääntämyksenä ja outojen sanojen välttämisenä. Mutta kuinka pitkälle tässä pitäisi mennä? Pitääkö lapselle puhua ammusta lehmän sijaan ja huomisen sijasta sitten kun on nukuttu yksi yö? Oikeastaan tällä ei ole paljon väliä. Tärkeintä on puhua lapselle. Lapset joutuvat joka tapauksessa kuulemaan paljon puhetta, josta he eivät ymmärrä ainakaan kaikkia sanoja. Emme me aina aikuisenakaan ymmärrä kaikkea ja silti kommunikaatio sujuu. Toki silloin kun on kyse jostakin tärkeästä, pitää varmistaa, että lapsi on ymmärtänyt.
Kielioppitaidot rakentuvat asteittain
Kun lapsi oppii ensimmäisiä sanoja, niiden merkitykset ovat usein hyvin laajoja. Lintu voi olla mikä tahansa lentävä eläin tai esinekin (lentokone). Setä voi olla aluksi kuka tahansa vanhempi henkilö tai sitten minkäikäinen mies tahansa. Erilaisten objektien luokittelu sopiviksi kokonaisuuksiksi on tärkeä osa kielen kehitystä, koska muuten maailmasta on vaikea saada otetta. Suuri harppaus eteenpäin tapahtuu, kun lapsi oppii näkemään ylä- ja alakäsitteen eron: on olemassa erilaisia lintuja ja ihmisiä. Yläkäsite voi tulla käyttöön paljon myöhemmin kuin alakäsitteet. Lautanen, kuppi ja lasi on lapselle tuttuja sanoja jo pitkään ennen kuin käsite astia tulee tutuksi.
Ensimmäiset sanat muodostavat myös tietynlaisen esikieliopin. Opittu muoto käy sellaisenaan eri käyttötarkoituksiin. Yleensä ensimmäiseksi opittu sijamuoto on substantiiveilla nominatiivi: äiti, isi, auto, nalle. Muoto on monikäyttöinen ja siksi voidaan sanoa äiti syli (’haluan äidin syliin’) tai nalle käsi. Ainesanoista lapsen kieleen tarttuu aluksi usein partitiivi, joka on yleisin niistä käytetty sijamuoto, esimerkiksi vettä, lunta, ruokaa. Esikieliopin sana voi syntyä myös jostakin muusta taivutusmuodosta, esimerkiksi töi (’työpaikka’, vrt. mennä töihin).
Seuraava vaihe lapsen kielioppitajun kehittymisessä on opittuihin taivutusmalleihin perustuva varhaiskielioppi. Tämä analogiaa hyödyntävä oppimisvaihe tuottaa kielen systeemin mukaisia muotoja, jotka saattavat kuitenkin olla kielen normin vastaisia, kuten audon (vrt. mato – madon), maaloi (maalasi; vrt. laulaa – laulaa, kaataa – kaatoi). Tällaiset muodot todistavat, että lapsella on jo päässään oma kielioppi. Sen avulla hän voi muodostaa sellaisia taivutusmuotoja, joita hän ei ole koskaan kuullut aikuisten puheessa. Lapsi ei yhdistä sanoja sanaluokiksi samalla tavalla kuin kieliopit. Siksi hän voi näppärästi muodostaa substantiiveja verbimuodoista. Uima on looginen ilmaus paikalle, missä voi uida (vrt. saunassa => sauna, uimassa => uima).
Kun lapsi sujauttaa puheeseensa sen kummemmin asiaa miettimättä sellaisia sanoja kuten hiihtimet, soutimet ja siivotin (tuulilasinpyyhin), vanhemmat voivat ihastella luovaa kielenkäyttöä. He voivat olla varmoja, että lapsi ei ole napannut sanoja heidän omasta puheestaan, vaan keksinyt itse tai kuullut jonkun samanikäisen puheessa. Lapsi käyttää hyväkseen suomen kielen rikasta sanamuodostussysteemiä, jossa verbeistä muodostetaan toiminnan välinettä kuvaava sana, esimerkiksi tuuletin, lämmitin, soitin, puhelin, housunkannattimet tai hoksottimet. Lapsella on omat sääntönsä tämän järjestelmän käytössä.
Yhdyssanojakin putkahtaa lapsen kieleen omia aikojaan. Kun lapsi näkee ensimmäistä kertaa, kun ruokaa syödään puikoilla, ne saavat helposti nimen syömiskepit. Oikeassa pelissä käytettävä pallo on pelaamuspallo. Hiihtämään lapsi oppii yleensä tasaisella, minkä johdosta tutustuminen laskettelukeskuksen pujottelurinteeseen on suuri elämys. Sitä varten on tietysti keksittävä heti jokin nimitys, jollaiseksi sopii mainiosti alamäkihiihto tai mutkamäkihiihto. Taisivat jossakin välissä puhua mutkamäkihiihdosta myös aikuiset, jotka eivät sitä itse harrastaneet. Lapsen logiikka on usein vakuuttava, kun hän kyseenalaistaa käytössä olevat sanat. Meillä on iltapala ja välipala, siis jälkiruuan pitäisi olla jälkipala.
Komparatiivimuodot tulevat lapsen puheeseen melko varhain, koska niille on selvästikin käyttöä. Pitää osata sanoa leikkitovereille, että mun nukke on kauniimpi kuin sun tai että toi auto menee kovempaa kuin muut. Kun komparatiivin muodostamismalli on opittu, lapsi rupeaa käyttämään sitä tarpeittensa mukaisesti. Näin hän kehittelee omaperäisiä muotoja, kuten mä olin sua ennempi (edellä, aikaisemmin), täällä on valompaa.
Lapsi ei arastele puhuessaan vaan pistää aina peliin kaiken osaamisensa. Hän ei pysäytä puhettaan ja rupea miettimään, miten jonkin asian voisi sanoa, vaan käyttää niitä resursseja, joita hänellä on. Näin hän kehittää kielen muodoille uusia tehtäviä. Esimerkiksi konditionaalin käyttöalue on laajempi kuin aikuisten standardikielessä. Kun sovitaan leikin osallistujista, voidaan ehdottaa Mä olisin isä tai Tää olis pöytä. Konditionaalilla voidaan ilmaista myös paheksuntaa, kuten Olisit juustoa ostanut tai Et olisit piirtänyt.
Lapsi voi laajentaa sanojen merkityksiä silloin kuin muuta sopivaa sanaa ei löydy. Esimerkiksi sopii avata-verbi, joka on suomen kielessä laajakäyttöisempi kuin monissa muissa kielissä. Sen lisäksi, että voimme avata paketin, pullon, kirjan ja sateenvarjon, voimme avata myös television. Lapsi voi nähdä avaamisen vielä laajemmin ja sanoa avaavansa appelsiinin kuorimisen sijasta. Oikeastaan samasta asiastahan on kysymys: saattaa esine siihen tilaan, että sitä voi käyttää.
Aikuinen kielenpuhuja törmää ongelmiin taivutusmuotojen käytössä, koska uudet sanat noudattavat tuttuja taivutuskaavoja. Kuultuamme ensimmäisen kerran sanan blogi, osaamme taivuttaa sanan kaikissa tarvittavissa muodoissa: blogin, blogia, blogissa jne. Sen sijaan meillä voi olla tarvetta kehitellä sellaisia uusia sanoja, joita sanakirjat eivät tunne. Meteorologit näyttävät olevan hyvin luovia kuvatessaan erilaisia sääilmiöitä. Niinpä he voivat kertoa, että iltapäivällä voi vähän hiutaloida, sadeskella tai ukkostella. Tai jos mennään kohti poutaa, niin iltaa kohden sää aurinkoistuu. Sanat istuvat niin hyvin suomen kieleen, että katsojalle ne kelpaavat aivan yhtä hyvin kuin vakiintuneet säätermit.