Viimeisinä presidenttikuukausinaan Sauli Niinistön patisti suomalaisia suhtautumaan uudella tavalla ”globaalin etelän” maihin. ”Meidän” eli länsimaalaisten olisi opittava näkemään maailma myös muiden silmin. Median mukaan hän totesi muun muassa ”Nyt on tarve keskustella erityisesti niiden kanssa, joiden näkemykset eivät ole samanlaisia kuin meidän. Enää ei voi olla opettajamaista karttakeppi-puuhaa.” Uusi presidentti Alexander Stubb on sivumennen viitannut samaan asiaan. Toisenlaisen ajattelumallin opettelu on vaativa tehtävä. Harjoitteluksi käy Ukrainan sodan näkeminen niiden toisten silmin.
Niinistön esille ottama näkökulman muutos on enemmän kuin tervetullut. Meitä länsimaisia ei mairittele se, että tällainen ajatus pitää esittää uutena avauksena. Mutta karu totuus on: olemme omahyväisiä ja itsekeskeisiä, meillä ei ole halua eikä kykyä ottaa muuta maailmaa todesta. Vaikka emme itse tällaista asennetta huomaa, ne jotka tarkkailevat meitä sivusta, näkevät tämän sitäkin selvemmin.
Kyseessä on psykologien aika päiviä sitten kuvaama ”me – muut” -asetelma. Me olemme oikeissa, muut väärässä. Vain sillä on merkitystä, mitä meille tapahtuu, muitten ongelmat eivät meitä tosiasiassa liikuta. Voimme toki joskus kommentoida niitä muodon vuoksi muutamalla sanalla, mutta oikeasti ne eivät meitä kiinnosta. Vaikka meitä länsimaalaisia on alle 15 % maailman väestöstä, katsomme oikeudeksi ja melkeinpä velvollisuudeksi määritellä, miten ”niiden muiden” eli maapallon enemmistön pitäisi mistäkin asiasta ajatella.
Uudenlaista ajattelua tarjoaa meille globaalin maailman ja Afrikan tuntija ja tutkija Risto Marjomaa ”Epävarmuuksien aika”-kirjassa julkaistussa artikkelissa. Hän toteaa, että puheet länsimaisten arvojen, vapauden ja demokratian puolustamisesta vaikuttavat ”tekopyhiltä ja halventavilta” niiden korvissa, joille länsimaat edustavat ”lähinnä väkivaltaista nöyryyttämistä ja taloudellista alistamista”. Meidän on helppo leimata tällainen puhe propagandaksi, mutta länsimaat ovat huolehtineet siitä, että tällaiselle ajattelulle on pätevät syyt.
Artikkelissaan Marjomaa tarkastelee erityisesti Ukrainan sodan aiheuttamia reaktioita. Yhtenä esimerkkinä länsimaiden ylimielisyydestä Marjomaa antaa Bidenin ja suomalaistenkin poliitikkojenkin suosiman lausahduksen ”Koko maailma tuomitsee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan”. Mikä on tämä ”koko maailma”? Länsimaiden ulkopuolella oltiin varsin hyvin tietoisia siitä, että väite ei pidä paikkaansa. Tällaiset lausunnot koetaan siellä muun maailman vähättelynä: ei ole merkitystä sillä, mitä me ajattelemme.
Marjomaa toteaa myös, että Venäjän hyökkäyksen leimaaminen erityisen brutaaliksi nähdään muualla maailmassa Lähi-Idän ja Afrikan sotien ja konfliktien vähättelynä. Eihän sillä ole niin väliä kun ei-länsimaalaisia tapetaan. Kaksi kuollutta Euroopassa tai Yhdysvalloissa on isompi uutinen kuin sata arabimaissa tai Afrikassa. Onko tämä sitä ihmisten välistä tasa-arvoa, mistä länsimaat jatkuvasti puhuvat. Ukrainalaisten pakolaisten erityisasema Euroopan maissa on sekin nähty epätasa-arvon osoituksena, ovathan samat maat olleet hyvin haluttomia ottamaan vastaan pakolaisia Euroopan ulkopuolelta. Eurooppalaisten asenne ukrainalaisia kohtaan on ymmärrettävä ja oikeutettu. Mutta voidaanko tämän jälkeen kehuskella, että keskeinen arvo länsimaissa on kaikkien ihmisten tasa-arvo – näin kysyvät erityisaseman ulkopuolelle jäävät.
Euroopan ulkopuolella Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei ole niinkään moraalinen kysymys vaan se projisoituu pohdinnaksi: ”Miten tämä vaikuttaa minun elämääni”. Tässäkin Marjomaa erottaa kaksi erilaista diskurssia. Lännessä sekä media että poliitikot näkevät energia- ja viljakriisin suorana seurauksena Venäjän aloittamasta sodasta. Kun asiaa tarkastellaan kauempaa, syyksi nähdään länsimaisten asettamat pakotteet.
On tärkeää huomata, että Niinistö ei suinkaan kehota meitä luopumaan arvoistamme. Sen sijaan hän patistaa meitä kuuntelemaan muita ja asettumaan heidän asemaansa. Miksi heillä on erilainen käsitys demokratiasta kuin meillä? Miksi he ajattelevat, että mekin olemme propagandan uhreja? Mikä saa heidät pitämään meitä omahyväisinä?
Jos jatkamme samalla linjalla kuin tähän asti ja jätämme huomiotta muiden ihmisarvon ja mielipiteet, annamme vain lisää pontta siirtomaavallan ajoilta periytyvälle ylivertaisuussyndroomalle. Se ei ole hyvä lähtökohta yhteistyölle, sen seurauksista me itse kärsimme.
Asennettamme on vaikea muuttaa, koska se on syvällä mielessämme. Sitä paitsi saamme tukea tälle ajatusmallille kaiken aikaa ympäristöstämme. Media myötäilee sitä, koska vallitsevien ennakkoluulojen pönkittäminen takaa sille suuret lukija- ja katsojamäärät. Poliitikot tekevät samoin taatakseen laajan kannatuksen. Näin kierre jatkuu ja asenteet sen kun kärjistyvät. Kansalaiset ja media tuskin pystyvät ainakaan nopealla aikavälillä muuttamaan tapaansa nähdä maailma. Sen sijaan uskottavalla poliitikolla on mahdollisuus vaikuttaa mielipiteisiimme. Olisiko Stubbista siihen? Aika näyttää.