Tiivistelmä Satu Venäläisen, Sanna Aaltosen ja Ann Phoenixin artikkelista ”Making Sense of
Sexual Harassment Over Time: Young Women’s and Nonbinary People’s Accounts in 2000
and 2021.” (An English summary below)
Kirjoittanut Mariannette Maalouf
Puhe seksuaalisesta häirinnästä on huomattavasti muuttunut viime vuosikymmenien aikana,
erityisesti vuoden 2017 suositun #metoo-liikkeen myötä. Siksi Satu Venäläisen, Sanna
Aaltosen ja Ann Phoenixin (2023) tekemä tutkimus pyrkii analysoimaan nuorten naisten ja
muunsukupuolisten nuorten kuvauksia seksuaalisesta häirinnästä vuosina 2000 ja 2021.
Heidän lähestymistapansa perustuu aiempaan tutkimukseen, josta on käynyt ilmi, että
seksuaalinen häirintä tunnistetaan todennäköisemmin, kun uhri on keskiluokkainen valkoinen
nainen. Tästä syystä kirjoittajat ovat valinneet intersektionaalisen lähestymistavan, joka
tunnustaa yksilöiden samanaikaisen sijoittumisen erilaisiin sosiaalisiin kategorioihin ja niihin
liittyvät eriarvoisuudet.
Lisäksi kirjoittajat hyödyntävät analyysissään jälkistrukturalistista teoreettista linssiä, jonka he liittävät intersektionaaliseen lähestymistapaan subjektipositioiden eli erilaisten asemoitumisten analyysin avulla. Tämän kautta he tunnistavat, miten eri aikakausien, kuten vuosien 2000 ja 2021, diskurssit eli puhetavat voivat johtaa erilaisten asemoitumisten omaksumiseen suhteessa seksuaaliseen häirintään. Toisin sanoin kirjoittajat näkevät, että nuorten ymmärrystavat ja näkemykset aiheesta muokkautuvat heidän saatavilla
olevien diskurssien ja heitä ympäröivien valtasuhteiden vaikutuksesta.
Kolmantena lähestymistapanaan Venäläinen ja kollegat (2023) ammentavat Sarah Ahmedin
teoretisoinnista, jossa Ahmed on kehitellyt näkökulmaa eriarvoisuuksien ja häirinnän
kritisoimisen mahdollisuuksien ja niiden rajojen kollektiiviseen muodostumiseen. Ahmedin
mukaan seksuaaliseen häirintään kohdistuva kritiikki ja sen esiin tuominen (eng. complaint)
voivat ottaa oikeudenmukaisuuden puolesta käydyn taistelun muodon rikkomalla aiheen
ympärillä vallitsevan normatiivisen hiljaisuuden.
Analyysissä käytetään kahta aineistoa, jotka ovat kahden tämän tutkimuksen tekijän
keräämiä. Vuoden 2000 aineisto (Aaltosen tuottama) sisältää 15-16-vuotiaiden tyttöjen
näkemyksiä ja kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Vuoden 2021 aineisto (Venäläisen
tuottama) puolestaan sisältää vastaavantyyppisiä näkemyksiä 15-16-vuotiaiden tyttöjen ja
muunsukupuolisten nuorten keskuudessa. Aineisto koostuu kirjoituksista, jotka on kirjoitettu
vastauksena hieman toisistaan eroaviin ohjeistuksiin. Selkeä aineistoja ja osittain myös niiden
tuottamiseen hyödynnettyjä ohjeistuksia erotteleva tekijä on se, että vuoden 2021 aineistossa
seksuaalista häirintää lähestytään selvärajaisena ongelmana, joka on yleinen nuorten
keskuudessa, kun taas vuoden 2000 aineistossa sitä usein lähestytään pohtimalla eroa halutun
ja ei-toivotun seksuaalisen huomion välillä, jolloin seksuaalisen häirinnän rajat eivät
näyttäydy yhtä selkeinä. Lisäksi vuoden 2021 aineistossa vastataan kysymykseen
sosiaalisesta mediasta, jolla ei ollut merkitystä vielä vuonna 2000. Kirjoitusten
analysoimiseksi tutkimuksen tekijät käyttivät kahta analyyttistä kysymystä: miten nuoret
naiset ja muunsukupuoliset nuoret tekevät selkoa seksuaalisesta häirinnästä näissä kahdessa
aineistossa ja miten he asemoituvat suhteessa siihen?
Vuoden 2000 kirjoitusten yksi huomattavimmista piirteistä oli se, etteivät osallistujat kovin
usein käyttäneet termiä ”seksuaalinen häirintä” kuvaamaan ei-toivottua ja epämiellyttävää
seksuaalista huomiota. Sen sijaan he käyttivät ilmaisuja ”todellinen” tai ”oikea” kuvaamaan
väkivaltaisempaa ja poikkeavaa häirintää. Siten heidän kirjoituksissaan seksuaaline hirintä
nähtiin usein verrattain etäisenä ja harvinaisena ilmiönä. Venäläinen ja hänen kollegansa
(2023) selittävät tätä sillä, että osallistujat tekevät selkoa häirinnästä pragmaattisesta asemasta
käsin, jolloin se näyttäytyy väistämättömänä osana jokapäiväistä elämää, josta ei tehdä suurta
numeroa. Tämä näkyy osallistujien näkemyksissä siitä, ettei poikien ja miesten käytöstä voi
kontrolloida heidän seksuaalisen viettinsä ja kypsymättömyytensä vuoksi. Osallistujat myös
viittasivat suomalaiseen juomakulttuurin ja sen avulla oikeuttivat sopimatonta käytöstä
humalassa olevilta ikäisiltään pojilta sekä ei-toivottuja lähestymisyrityksiä vanhemmilta
miehiltä.
Nämä puhetavat asettavat vastuuta naisille seksuaaliselta häirinnältä välttyäkseen.
Osallistujat myös asemoivat itsensä yksilön omaa toimintaa ja neuvokkuutta ilmentävään
”katuviisaan” asemaan, johon liittyi pyrkimys osoittaa pärjäävänsä häirinnän uhan kanssa
välttämään uhriutumista. Tämä asemointi on linjassa 90-luvulla ja 2000-luvun vaihteessa
vallinneiden naisten voimaantuneisuutta korostavien puhetapojen kanssa. Näissä
asemoinneissa korostui keskiluokkainen kunnollisuuden ihanne, johon kuuluu ajatus naisten
vastuusta häirinnän torjunnassa ja siten heidän seksuaalisen maineensa turvaamisesta.
Häiritsijöiksi nimettiin puolestaan usein ”ulkomaalaiset”, tavalla jossa on läsnä
intersektionaalinen rodullistamisen, maahanmuuttaneisuuden ja sukupuolen kietoutuminen.
Vuoden 2021 kirjoituksissa oli useita eroja suhteessa vuoden 2000 aineistoon. Toisin kuin
vuoden 2000 aineistossa, vuoden 2021 osallistujat ymmärsivät seksuaalisen häirinnän
väkivaltaisina tekoina, joilla on vakavia seurauksia. Häirinnän kohteena olevat yksilöt nähtiin
uhreina, korostaen heidän haavoittuvuuttaan ja epätasa-arvoisia valtasuhteita. Osallistujat
myös toivat esiin kykynsä erottaa seksuaalinen häirintä muusta ei-häiritsevästä käytöksestä.
Heidän kuvatessaan omia häirinnän kokemuksiaan he usein toivat esiin kokevansa häpeää
siitä huolimatta, että tietävät etteivät itse ole vastuussa tapahtuneesta. Osallistujat usein
asemoituivat selviytyjiksi, jotka vahvasti kritisoivat uhrien vaientamista ja asettamista
vastuuseen häirinnästä. He myös esimerkiksi hyödynsivät käsitettä normalisaatio
seksuaalisen häirinnän kritiikissään, ja siten ammensivat feministisistä diskursseista, joissa on
nostettu esiin heteroseksistinen kulttuuri, joka normalisoi ja ylläpitää seksuaalista häirintää ja
väkivaltaa. Yksilöiden vastuun sijaan osallistujat usein korostivat yhteiskunnan puutteellista
häirinnän torjumista, ja tunnistivat myös intersektionaalisia eriarvoisuuksia. Tämä näkyi
esimerkiksi siinä, että vastuuta häirinnän torjumisesta peräänkuulutettiin asetettavaksi
”valkoisille cis-hetero miehille”. Siten kirjoituksissa on vaikutteita feministisestä
digitaalisesta aktivismista ja 2000-luvulla laajentuneista intersektionaalisista feministisistä
näkökulmista. Osallistujat korostivatkin kokemusten jakamisen tärkeyttä digitaalisissa
ympäristöissä, kuten osana #metoo-liikettä. Tämä on yhteneväistä Ahmedin teoretisoinnin
kanssa siitä, kuinka yksittäiset häirinnän kokemukset ja niiden jakaminen esimerkiksi
verkossa voi muuntua kollektiiviseksi toiminnaksi joka vastustaa seksistisiä ja rasistisia
sortorakenteita.
Tutkijat esittävät analyysinsa viittaavan siihen, että feministiset ymmärrystavat ja
kollektiivinen vastarinta ovat tulleet nuorille helpommin saataville viimeisten kahden
vuosikymmenen aikana. On kuitenkin oleellista huomioida, että intersektionaalisten
näkökulmien omaksumista on yhä tarve vahvistaa ja tukea, ja tunnistaa risteävien
eriarvoisuuksien läsnäolo niin seksuaalisen häirinnän kokemuksissa kuin sitä koskevissa
puhetavoissa.
A Summary of “”Making Sense of Sexual Harassment Over Time: Young Women’s and
Nonbinary People’s Accounts in 2000 and 2021.” By Satu Venäläinen, Sanna Aaltonen, And
Ann Phoenix
Written by Mariannette Maalouf
The conceptualization of sexual harassment has noticeably changed in the past couple of
decades, especially since the popularity of the online #metoo movement in 2017. Hence, the
current study by Satu Venäläinen, Sanna Aaltonen, and Ann Phoenix (2023) aims to analyze
women’s and nonbinary individuals’ accounts of sexual harassment in the years of 2000 and
2021. Their approaches to such analysis are based on previous research, some of which have
shown how sexual harassment is more likely to be recognized when the victim is a middleclass white woman. Based on this, the authors have taken an intersectional approach that
acknowledges the different social categories that individuals are placed in simultaneously.
Moreover, the authors also conduct their analysis through a post-structuralist theoretical lens.
This means that they view the distinct time periods of 2000 and 2021 as characterized by
different discourses that shape the understandings of people and their behavior. To link the
aforementioned intersectional and post-structuralist approaches, the authors rely on the
concept of subject position. Through this, they recognize how discourses in different time
frames may lead to the adoption of various positions when it comes to sexual harassment, and
that young individual’s views and understandings of this topic are shaped by the discourses
that are available to them, in addition to the power relations surrounding them. For their third
approach, Venäläinen and colleagues (2023) adopt Sara Ahmed’s theorization of complaint
for their analysis, which states that complaints regarding sexual harassment can take the form
of fights for justice through breaking the normative silence surrounding this issue.
Two datasets are used for the analysis; each produced by one of the authors of the current
study. The 2000 dataset (produced by Aaltonen) includes the perceptions and experiences of
15–16-year-old girls regarding sexual harassment. As for the 2021 dataset (by Venäläinen), it
consists of similar perceptions of 15-16-year-old girls and non-binary individuals. When
comparing the instructions of the essays and forms given to the participants of each dataset,
certain differences are noticed in the ways that the forms predefine sexual harassment and
how this is reflected on the participants’ responses. For instance, the 2021 dataset showcases
sexual harassment as a clear problem with a high prevalence rate among youth, meanwhile
the 2000 dataset describes it as spectrum between wanted and unwanted sexual attention. In
addition, the 2021 dataset includes a question about social media, which was irrelevant in
2000. To analyze the answers that were provided, the authors of this study used two guiding
questions: how do young women and nonbinary people make sense of sexual harassment in
the two datasets, and how do they position themselves in relation to it in their written
responses?
One of the most prominent aspects of the texts written in 2000 was the participants’ lack of
usage of the term “sexual harassment” in labeling unwanted and unpleasant sexual attention.
Instead, they used “real” or “proper” to label harassment that was more violent and deviant.
The young women also discussed harassment as a spectrum that includes a grey area of
attention that is not considered serious enough to matter, which displayed a general view that
harassment is a distant and rare phenomenon. Venäläinen and colleagues (2023) explain this
by proposing that the participants view harassment from a pragmatic position, meaning that
they view it as an unavoidable part of daily life. This is shown through the participants’ most
common belief that boys’ and men’s behavior cannot be controlled because of their sexual
drive, instincts, and immaturity with respect to women their age. The participants also
referred to Finnish drinking culture to excuse inappropriate drunk behavior from boys their
age, as well as unwanted advances from older men. Such discourses attempt to justify the
behavior of boys and men, while laying the burden of responsibility on the women.
As for the participants’ personal experiences with harassment, an individualistic street-smart position
was adopted, which aimed to showcase them as fully capable of handling harassment and,
consequently, avoiding victimization—a stance that was popular among feminist discourses
in the 90s. Speaking up about harassment experiences was also seen as difficult on the
individual level, with participants emphasizing how being in a group facilitated confrontation
in situations of harassment. In addition to the street-smart position, the authors emphasize the
middle-class ideals that were present in the young women’s explanations of their responsible
roles in deterring harassment. The potential perpetrators were, in turn, frequently described as
“foreigners”, highlighting how the participants made sense of this labeling by intersecting
racialization, migration status, and gender identities. Finally, when discussing sources of
support in dealing with harassment or avoiding it, the participants mention their female
friends as the individuals they rely on.
Regarding the responses and discussions given by the young women and non-binary
individuals in 2021, the authors highlight various noticeable differences in their
understanding of sexual harassment. In contrast to the 2000 dataset, the 2021 individuals
referred to sexual harassment as violent actions with severe consequences. As a result,
individuals subjected to these actions were considered victims instead of targets, emphasizing
their vulnerability and the unequal power dynamics at play. Participants also illuminated their
ability to distinguish between sexual harassment and non-harassment behavior, while
emphasizing the vast prevalence of the former. When discussing the reality of victims,
participants referred to feelings of illegitimate shame as a consequence of being subjected to
harassment, in addition to a survivor position that included having to deal with secondary
victimization in the form of victim blaming and silencing. A key concept that was brought up
by the participants was normalization—specifically criticism of patterns of normalization.
Such criticism illustrates the participants’ ability to connect their understandings of
harassment to feminist critiques of heterosexist cultures that normalize and sustain sexual
harassment and violence. Furthermore, the participants of 2021 are able to highlight the
commonality of sexual harassment while maintaining the severity of it as a legitimate
problem. This is also shown through their criticism of society’s lack of response to the
widespread nature of harassment, and the holding of victims as responsible.
From an intersectional point of view, 2021 participants were more likely to acknowledge white
middle-class privilege when discussing justice in cases of sexual harassment. In addition,
responsibility was often put on “white cis hetero men”. The authors view this as an awareness
of intersectional privilege relative to normative positions, similar to contemporary feminist
digital activism and Nordic feminist models of the 21st century. As for the role of social
media, which was only seen in the responses in the 2021 dataset, participants emphasized the
importance of sharing experiences online (such as in the #metoo movement). This aligns with
Ahmed’s theorization of complaint, which showcases the power of individual complaints in
transforming into collective action against sexist and racist oppressive structures.
The authors conclude their study by stating that their analysis, which highlights the temporal
changes in understanding sexual harassment and in the positions taken in relation to it,
suggests that feminist discourse and collective resistance may have become more accessible
to youth in the past 20 years. However, it is crucial to acknowledge that the positions relevant
to feminist discourses remain unequally available to all young people, which calls for
strengthening intersectional awareness of sexual harassment and consequential collective
resistance