Author: Outi J Hakola

Modernilla ajalla länsimainen kulttuuri on korostanut kuoleman henkilökohtaisuutta ja yksityisyyttä. Kuoleman hetken visuaalinen kuvittaminen on elokuvissakin kurkistus yksityiseen hetkeen. Visuaalisissa ratkaisuissa intiimiyttä on haettu kuvaamalla kuolevien kasvoja ja katseita. Puolilähikuvat, lähikuvat ja erityislähikuvat kiinnittävät katsojan huomion ihmisen ilmeisiin, tunteisiin ja kokemuksiin. Silmien ja katseen korostuminen puolestaan luovat vuorovaikutussuhteita katsojan ja kuolevan välille.

Esimerkiksi Alejandro Amenábarin ohjaama elokuva Meri sisälläni (2004) kertoo halvaantuneesta Ramónista, joka kamppaili 28 vuotta saadakseen oikeuden kuolla valitsemallaan tavalla. Koko elokuva suuntautuu Ramónin kuolinhetkeen, jota huolella valmistellaan. Varsinainen kuolinkohtaus keskittyy lähikuvaan miehen kasvoista, ja erityisesti hänen katseeseensa. Nieltyään myrkyn Ramón katsoo suoraan kameraan ja katsojaan.  Myrkyn alettua vaikuttaa kipu vääristää kasvoja ja Ramón kääntelee päätään puolelta toiselle myrkyn levitessä hänen elimistöönsä. Katsoja on pakotettu katsomaan kuoleman etenemistä, mutta hetkittäin tarjotaan helpotusta leikkaamalla vedenalaiseen kuvaan, jossa sukeltava Ramón nuorena ja vapaana katsoo suoraan kameraan. Vapauden kokemus yhdistyy kuolemisen kokemukseen. Kuolinhetken paljastaa pään ja katseen liikkumattomuus. Ramónin kasvot jäävät aavistuksen sivulle käännetyksi ja silmät puoliumpeen. Hänen katseensa ei enää kohdistu sängyn vierellä olevaan kameraan, saati katsojaan. Yhteys on katkennut ja mitään näkemättömät silmät kertovat hänen siirtyneen seuraavaan olotilaan. Kuolinhetken intiimiys jättää kuitenkin jälkensä katsojaan.

Elokuvateoriassa (esim. screen-teoria) kameran ajatellaan luovan ne mahdolliset asemat, joista katsoja pääsee sisälle tarinan maailmaan. Tyypillisesti tarinamaailmassa henkilöhahmot toimivat ikään kuin tietämättöminä katsojan olemassa olosta. Toisinaan tämä illuusio rikotaan, ja henkilöhahmo katsookin suoraan kameraan ja siten katsojaan. Tällaiset hetket, joissa hahmo ja elokuva palauttaa tietoisesti kameran ja katsojan katseen, ovat tyypillisiä kuolinkohtauksille. Korostamalla katseita ja silmiä kuolinkohtauksissa katsoja kutsutaankin osalliseksi kokemukseen.

Turismille kuolemalla ja kärsimyksellä on merkitystä – muutenkin kuin matkavakuutus- ja ripulilääkemainoksissa. Useat suositut matkakohteet liittyvät tavalla tai toisella kuolemaan. Vierailijat voivat tutustua holokaustiin museoiksi muutetuissa keskitysleireissä, tai heittäytyä ihmiskunnan makaaberiin historiaan viihteellisissä The Dungeon -elämyskohteissa. Elämyksiä voi hakea myös katastrofiturismista, jossa luonnonmullistusten voima nousee esille – joko matkustamalla paikan päälle tai lähtemällä nojatuolimatkalle.

New Orleansin hurrikaanituhoja kuvannutta Treme-televisiosarjaa (HBO 2010-2013) kiiteltiin siitä, että se huomioi kaupungin kohtalon, mutta myös syytettiin sen turistisesta katseesta. Jotkut paikallisista ihmisistä ja sarjan katsojista kokivat, että sarjassa ulkopuoliset päästetään pällistelemään traagisia paikalliskohtaloita, joissa ihmiset menettivät omaisiaan, kotejaan ja työpaikkojaan, ja että sarjan avulla ulkopuoliset televisiotuottajat tahkoivat rahaa sekä katsojat saivat mielihyvää paikallisten koettelemuksista.

Sarjan kolmannessa jaksossa ”Right Place, Wrong Time” aihe otetaan avoimesti esille. Mardi Gras Indians -muusikot ovat löytäneet ystävänsä ruumiin hautautuneena veneen alle, ja he järjestävät hänelle muistohetken etupihalla. Laulaessaan ja soittaessaan kuolleen ystävänsä muistolle Katariinan katastrofikierroksella oleva turistibussi saapuu paikalle. Turistit ottavat innoissaan kuvia ja bussinkuljettaja yrittää udella, mitä on tapahtunut. Albert “Big Chief” Lambreaux, yksi sarjan päähenkilöistä, kimmastuu kuskille siitä, että nämä tunkeutuvat hartaaseen ja yksityiseen hetkeen vain mässäilläkseen heidän menetyksellään ja surullaan. Hetki kuvastaa turhautumista siihen, miten kaupungin vankka turismikulttuuri hyödynsi myös koetun kärsimyksen.

Treme tuo esille myös turistisen katseen toisen puolen. Ilman turismia ja sen tuomaa rahaa, ja ilman New Orleansia esille tuovia kulttuurituotteita, kuten televisiosarjoja, kaupungin nouseminen takaisin jaloilleen olisi ollut lähes mahdotonta. Televisiosarjan muodossa tapahtunut katastrofiturismi synnytti katsojissaan myötätuntoa, ja tämä myötätunto loi sekä taloudellista että henkistä tukea uudelleen rakentamiseen.

Katastrofiturismi, sekä paikan päällä että televisiossa, on siten kaksiteräinen miekka. Yhtä lailla kyseessä voi olla tirkistelyä kuin sympatian luomista uhreja kohtaan. Merkittävää onkin kunkin oma asenne – onko turisti läsnä kunnioittaakseen tapahtunutta vai mässäilläkseen inhimillisellä kärsimyksellä.

Elokuvissa kuollaan tuon tuosta, joskin eri tyylilajeilla on omat sopivuussääntönsä kuolinkohtauksille. Kauhussa ihmisen ruumis voi hajota verisiksi kappaleiksi, mutta draamat ja dokumentit ovat usein pidättyväisempiä kerronnassaan.

Hienovaraiseen ilmaisuun kuuluvat erilaiset kuvalliset kiertoilmaukset. Esimerkiksi kotimaisissa kuolemiseen keskittyvissä dokumenteissa, kuten Viimeiset sanani -televisiosarjassa (YLE 2014), luonnon hyödyntäminen on isossa roolissa. Kuolemaa odoteltaessa ruudun täyttävät metsät, puut, kasvit, linnut, meri, joet ja järvet.

Erityisen iso osa materiaalista on kuvattu syksyn ja talven aikana, jolloin horroksessa oleva luonto vertaa kuolemaa unenkaltaiseen tilaan. Kuvitus on kaunista ja rauhoittavaa, ja samalla näiden elementtien käyttö luonnollistaa kuolemaa. Kuolemasta tulee osa elämänkiertokulkua, johon myös ihmisen kuolevaisuus sitoutuu.

Itse kuolemaa harvoin näytetään ruudulla – mielenkiintoisena poikkeuksena toimii Edgar Barensin saattohoitodokumentti Prison Terminal (2013), jossa katsoja yhdessä kuolevan miehen pojan kanssa todistaa viimeistä hengenvetoa. Tarinankerronnalle kuolinhetki on kuitenkin aina olennainen käännekohta, joka usein merkitään kuvallisina kiertoilmauksina.

Esimerkiksi pöydälle asetettu kynttilä muistuttaa hautakynttilöistä, ja efektiä usein korostetaan puhaltamalla liekki sammuksiin. Myös tyhjän vuoteen tai vaikkapa lempinojatuolin kuvaaminen tyhjänä on tehokas keino ilmaista toiseen olotilaan siirtymisestä. Toisinaan kotimaiset dokumentit hyödyntävät valolla leikittelyä. Kamera voi siirtyä kuolevasta ihmisestä kuvaamaan valoa, joka täyttää kuvaruudun.

Vaikkakin tarinankerrontaa pitkälti määrittelee se, mitä dokumentissa puhutaan, on mielenkiintoista huomioida, että samat käännetapahtumat merkitään myös visuaalisesti. Luodut vertauskuvat kytkeytyvät tuttuihin tapoihin puhua kuolemasta: näissä kuvissa elämän liekki hiipuu, ihminen nukkuu pois ja astuu valoon. Lusikan heittämistä nurkkaan ei ole ollut juurikaan tarjolla, mutta lepotilassa oleva luonto vertautuu mielenkiintoisesti kuolemaa ilmaisevaan marras-sanaan (esim. marraskuisten maisemien kautta). Dokumentit toistavat niinkin tunnistettavia elementtejä kulttuurisesti totutusta tavasta esittää kuolemaa, ettemme aina edes kiinnitä huomiota siihen, miksi juuri nämä elementit on valittu mukaan myös elokuvan maailmaan.

Olen tutkinut kuolemaa eri medioissa useiden vuosien ajan. Olen tutustunut, miten zombit valloittavat maailman yksi purema kerrallaan. Miettinyt, miten yhteisesti jaettua surua, kuten vaikkapa AIDS-epidemiaa tai hurrikaani Katrinan tuhoja on käsitelty televisiosarjoissa. Tällä hetkellä pohdin, miten hyvän kuoleman käsityksiä luodaan dokumenteissa, joissa käsitellään muun muassa saattohoidon ja eutanasian kysymyksiä. Jos nämä vuodet ovat jotain opettaneet, niin sen miten kuolema koskettaa meitä kaikkia. Ja miten eri mediatuotteiden kautta kuoleman koskettavuutta voidaan käsitellä loputtomilla tavoilla. Komedioissa sille nauretaan, kauhuelokuvissa kuvataan toisinaan hyvinkin väkivaltaisilla tavoilla ruumiin ja ihmisyyden rajallisuutta, ja dokumenteissa kuvataan ihmisiä menetyksen, luopumisen ja surun keskellä. Jokainen näistä kuvauksista on omalla tavallaan osana siinä monien merkitysten kentässä, joita liitämme kuolemaan ja kuolemiseen. Ne testaavat rajoja, joilla kuolemasta on hyväksyttyä puhua ja miten sitä saa kuvata missäkin yhteydessä. Tämä blogi on omistettu näiden lukuisten kuvausten eri merkitysten esille tuomiseen ja sen miettimiseen, miksi kuolema on niin tärkeä osa mediakuvastoamme ja miten nämä kuvaukset liittyvät meidän käsityksiimme kuolemasta.