Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Lähtöpäivä (Wollongongista): 27.6.2016
Paluupäivä (Suomeen): 21.3.2017
Usein käy niin, että ulkomailta palatessa tulee suurempia sopeutumisvaikeuksia kuin ulkomaille lähtiessä. Mielestäni näitä kahta prosessia on kuitenkin vaikea verrata. Ulkomaille lähtiessä kaikki on uutta ja siksi jännittävää, eikä elämässä ole käytännöllisiä kiinnekohtia, mikä voi hermostuttaa. Sen sijaan palatessa osa vanhoista kiinnekohdista on vielä jäljellä, vaikka muuttuneinakin (kuten ystävyyssuhteet ja käytännön tieto siitä, miten HSL, Kela ja vaalit toimivat). Sen sijaan huolena on, muuttuuko elämä tylsemmäksi ja onko sitä loppujen lopuksi onnellinen vanhassa paikassa.
Vaihtoni päättyi kesäkuussa 2016. Saatat muistaa, että kesäkuussa kirjoitin jääväni Australiaan vielä noin viideksi kuukaudeksi vaihtoni jälkeen. Olen kuitenkin vasta nyt palannut Suomeen, vajaa kuukausi sitten. Olin Australiassa vielä seitsemän kuukautta, minkä jälkeen palasin Suomeen Uuden-Seelannin ja Thaimaan kautta. Olin ollut ulkomailla yli vuoden, noin 14 kuukautta.
Omituinen olo
Paluulentoni oli Oslon kautta. Jo Oslon lentokentällä oloni oli epätodellinen. Ihmiset ympärilläni puhuivat norjaa, monet myös suomea. Ostaessani kahvia ja pullaa puhuin henkilökunnalle ruotsia, he vastasivat norjaksi. Lentokentän ikkunoista näkyi lunta ja havupuita. Olin tullut trooppisesta Thaimaasta ja lumen näkeminen teki oloni hyvin omalaatuiseksi. Se oli sekoitus yllätystä, haikeutta ja turvallista tuttuuden tunnetta, myös ripaus innostusta tulevaisuudessa kohdalleni tulevista asioista.
Lentoni saapui Helsinkiin hyvin myöhään, joten yövyin lentokentän läheisessä hostellissa. Toisaalta en halunnut häiritä ystäviäni tai sukulaisiani keskellä yötä, toisaalta en halunnut myöskään kohdata heitä heti palattuani ja keskellä yötä. Hostellissa yöpyminen oli hassua. Vastaani tulevat ihmiset puhuivat minulle englantia vahvalla suomalaisella korostuksella. Pohdin hetken, vastaisinko suomeksi, mutta tulin siihen tulokseen, että voisin mielessäni olla ulkomailla vielä yhden yön.
Olen aiemminkin palannut pitkältä ulkomaan reissulta ja tiedän, miltä se tuntuu. Ajattelin, että viettäisin viikon (tai ehkä muutaman päivän) uudessa kämpässäni sopeuttamassa ajatuksiani Suomessa oloon ja suremassa ihmisiä, jotka olin jättänyt taakseni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kävellessäni hostellilta lentokenttäjunalle tätini ajoi ohitseni ja huusi minulle ikkunasta. Menimme yhdessä lounaalle. Huomasin, että olikin aika helppoa olla vielä innostunut omasta reissustaan. Olin pelännyt, että kaikki ympärilläni olisivat innoissaan paluustani, mutta olisin itse surullinen. Silloin olisi vaikea tavata ihmisiä, kun pitäisi koko ajan puhua asioista, joiden muisteleminen tekee haikeaksi. Kun muutamaa päivää myöhemmin, perjantai-iltana, menin baariin tapaamaan vanhoja aikidoystäviäni, huomasin olevani innostunut heidän näkemisestään ja kokemukseni jakamisesta. Koska olin kokenut niin monenlaista monessa paikassa, oli helppo valita joka kerta eri tarina kerrottavaksi. En joutunut toistelemaan tylsistymiseen asti samaa tarinaa. Puhuessani edellisen vuoden tapahtumista muistin, kuinka monta hienoa kokemusta minulla oli ollut. Toisaalta oli myös hauskaa kuulla, mitä kaikkea muille oli tapahtunut minun poissaollessani.
Olin myös jo etukäteen kasannut itselleni tekemistä. Olin esimerkiksi ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Varjovalmennuksen oikeustieteen valmennuskurssille. Varjovalmennuksen kautta pääsin tapaamaan oikkareita ja jo valmistuneitakin, joita en ollut ennen tavannut. He eivät tienneet vaihdostani mitään, ja puheenaiheet liittyivät muutenkin luontevasti Varjovalmennukseen ja oikeustieteeseen. Vaikka oli mukavaa palata vanhojen ystävien ja harrastusten pariin, oli myös innostavaa päästä tekemään jotain uutta ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Se piti ajatukset poissa jatkuvasta ulkomaiden ja Suomen, menneisyyden ja nykyisyyden vertaamisesta.
Kaikkea käytännöllistä ja epäkäytännöllistä
Yli vuoden ulkomaillaolo aiheutti ja aiheuttaa tiettyjä byrokraattisia erikoisuuksia. En esimerkiksi enää kuulunut Suomen sosiaaliturvaan. Minun oli ensin pitänyt ilmoittaa Kelalle ulkomailla olon jatkumisesta ja muutamaa kuukautta myöhemmin hakea Suomen sosiaaliturvaan kuulumista. Postissa saapui pian veroilmoitus, jonka täyttämistä hankaloittavat Australiassa tienaamani tulot. Australian verovuosi on nimittäin heinäkuusta kesäkuuhun, joten en ole vielä tehnyt australialaista veroilmoitusta tai saanut australialaista verotuspäätöstä heinäkuusta 2016 eteenpäin tienaamistani tuloista. Jos Suomi päättää verottaa tulojani täysimääräisesti sillä perusteella, etten ole maksanut veroja Australiaan, joudun myöhemmin hakemaan verotuksen oikaisua, kun saan australialaisen verotuspäätöksen. Kaiketi. En ole vielä ehtinyt perehtyä asiaan kunnolla.
Olin myös saanut ilmoituksen äänioikeudesta kunnallisvaaleissa. Ensin jo luulin, ettei minulla ollut äänioikeutta, koska olin ollut yli vuoden ulkomailla. Asiaa tutkittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kotikuntani oli säilynyt Suomessa, koska minulle ei ollut muodostunut parempaa sidettä ja siten kotikuntaa mihinkään tiettyyn paikkaan Australiassa. Se tarkoitti sitä, että äänestääkseni minun piti perehtyä Helsingin paikallispolitiikkaan, jota en ollut millään lailla, edes passiivisesti, seurannut yli vuoteen.
Asunnon kanssa minulla kävi tuuri. Sain asunnon suhteiden kautta. Mutta kämppä oli kalustamaton ja sähkötkin oli katkaistu. Sain tädiltäni ja sedältäni lainaan patjan jo ensimmäisenä iltana, mutta sähkösopimuksen tekemisessä meni muutama päivä. Halusin nimittäin kilpailuttaa muutamaa sähköyhtiötä ja tarjousten saamisessa meni aikaa. Sinä aikana elelin kynttilän ja taskulampun valossa ja keitin teetä retkikeittimellä, johon ostin kaasua Partioaitasta. Kun olin solminut sähkösopimuksen Ekoenergiasta, sähköjen päällekytkeminen olikin helppoa: Helen lähetti minulle ohjeet tekstiviestillä, ja sain sähköt päälle lähettämällä vastausviestin. Nykyään minulla on myös oma sänkyni (ainoa huonekalu, jonka omistin ennen ulkomaille lähtöäni), joka oli jäänyt seuraavan vuokralaisen käyttöön minun lähtiessäni. Samalla hain myös veljeni varastossa olleet pahvilaatikot, joista suurimman osan kannoin suoraan omaan varastooni. Olin pärjännyt yli vuoden ilman näitä tavaroita. Pärjäisin varmasti vielä jonkin aikaa ilman niitä.
Suurin haaste nyt on löytää jotain tekemistä, joka edistäisi uraani tai osaamistani. Tekemistähän aina riittää. Nyt pitäisi kuitenkin saada kesätöitä tai muita töitä, joita oli mahdoton saada ulkomailta käsin (lähetin jo ulkomailta työhakemuksia, mutta työnantajat eivät näyttäneet olleen kiinnostuneita Skype-haastattelua pyytävästä työntekijästä). Jos työtä ei löydy, pitäisi suorittaa jotain opintoja, ja jossain vaiheessa pitäisi myös hakea graduprojektiin.
Yksi asia, yksi työhakemus, yksi Varjovalmennuksen tehtävä, yksi aikidotreeni kerrallaan, ja pian elämäni kulkee taas jossain uomassa, jonka olen luonut itselleni. Se ei ole sama uoma, jota pitkin kuljin ennen Australiaan lähtöäni, mutten ole myöskään joutunut aloittamaan kokonaan alusta. Siksi Suomeen paluu oli jollain lailla helpompaa kuin ulkomaille lähtö: minulla oli valmiiksi kiinnekohtia, joihin tukea elämäni. Emotionaaliselta kannalta se ei ole ollut koko ajan helppoa – joskus tulee ikävä muualle. Yleisesti ottaen olen kuitenkin innoissani tulevaisuudestani ja arvostan Suomea, suomalaista kulttuuria ja Suomen lainsäädäntöä taas uudella tavalla.
