Month: June 2016

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Viimeinen tentti: 22.6.2016

Joskus itselle tapahtuu elämää mullistavia asioita ulkomailla. Toisinaan taas muille tapahtuu maailmaa mullistavia asioita, kun on itse poissa. Molemmissa tapauksissa huomaa, miten kaukana tukiverkot ovat, kun on maailman toisella puolella. Oman vaihtoni aikana koin kaksi maailmaa mullistavaa tapahtumaa.

Kutsun tapahtumia ‘maailmaa mullistaviksi’ vaikka tosiasiassa kyse on korkeintaan Eurooppaa mullistavista tapahtumista, mahdollisesti vain omaa ja lähipiirini tai viiteryhmäni maailmaa mullistavista tapahtumista.

Ensimmäinen tapahtuma oli Brysselin lentokentän ja metroaseman pommi-isku, 22.3.2016. Minulla on ystäviä ja sukulaisia Brysselissä, mistä syystä pommi-iskut järkyttivät maailmaani. Eräs tuttavani loukkaantui metroiskussa. Oli iltapäivä, kun tulin kotiin ja kämppikseni sanoi minulle Brysselissä tapahtuneen pommi-iskun muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei tajunnut, että minulla oli sukulaisia siellä, kunhan kertoi tuoreesta uutisesta. Ryntäsin huoneeseeni ja soitin heti sukulaisilleni varmistaakseni, että heillä oli kaikki hyvin.

Pommi-isku pani miettimään. Mitä, jos joku heistä kuolisi minun ollessani maailmalla? Katuisinko, etten ollut viettänyt heidän kanssaan enempää aikaa? Potisinko huonoa omatuntoa, kun olin lähtenyt maailmalle seikkailemaan vaikka elämässä on tärkeämpiäkin asioita? Mitä pitäisi tapahtua, että palaisin Eurooppaan ennen aikojaan?

Se on tietenkin selvä, että jos ei haluaisi lähteä maailmalle siinä pelossa, että joku läheinen sukulainen tai ystävä kuolee sillä välin, ei koskaan lähtisi minnekään. On paljon todennäköisempää, että joku kuolee liikenneonnettomuudessa – ihan yhtä äkillisesti ja varoittamatta – kuin pommi-iskussa. Rationaalisesti ottaen on turha jossitella. Jossittelu lamauttaa.

Toinen mullistava tapahtuma oli Brexit-kansanäänestys, tulokset 24.6.2016. Olin kaverin kanssa teellä, kun tuli mieleen tarkistaa äänestystulos. Kaverini puhui jostain – en muista, mistä. Meni monta sekuntia, ennen kuin sain järkytykseltäni sanotuksi, mitä olin juuri lukenut. Elämäntyylini ja identiteettini on vahvasti kytköksissä EU:hun. Olen asunut Englannissa ja minulla on siellä ystäviä. Onko tämä nyt lopun alku? Hajoaako EU? Olisiko minun pitänyt olla Euroopassa tänä historiallisena aikana sen sijaan, että huitelen maailmalla huvittelemassa? Kun palaan, onko EU:ta enää?

Viimeinen kysymys on tietenkin symbolinen. Kestää joka tapauksessa vuosia, ennen kuin Iso-Britannian eroprosessi on valmis, jos se nyt ylipäätään aloitetaan (tosin on vaikea kuvitella, ettei sitä aloitettaisi). Kestää vielä kauemmin, ennen kuin EU poliittisena organisaationa hajoaa niin, että Suomeen palatessani en palaisi enää EU:hun. Mutta hetki on silti historiallinen.

Kumpikin tapahtuma on Euroopalle merkittävä, enkä minä ole Euroopassa kokemassa niitä. Tukiverkostoni ovat kaukana. Täällä ei podeta sellaista kollektiivista surua, mitä Euroopassa kokisin lähipiirissäni. Ainoa tapa kokea nämä tapahtumat kollektiivisesti on Facebookissa. Täällä ei ole ketään, joka ymmärtäisi kysymättä, mitä nämä tapahtumat merkitsevät minulle, tunnetasolla. Ne tuntuvat kaukaisilta ja läheisiltä yhtä aikaa. Tuntuu, että olen jäänyt ulkopuolelle, vaikka tapahtumat koskettavat elämääni.

Rationaalisesti ottaen en tietenkään ole jäänyt mistään paitsi. En olisi voinut muuttaa mitään. Brexitin suhteen mitään konkreettista ei ole vielä edes tapahtunut. Silti tapahtumat herättävät tunteita, jotka joudun puimaan yksin tai näin elektroniikan välityksellä, esimerkiksi tässä blogissa.

Jos minulle tapahtuu vaihdossa jotain suurta, tilanne on vaikea, koska olen yksin. Jos muille tapahtuu minun vaihdossa ollessani jotain suurta, tilanne on vaikea, koska jään ulkopuolelle. Molemmat ovat tilanteita, joihin pitää varautua ulkomaille lähtiessä.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Viimeinen tentti: 22.6.2016

(Julkaisua Tentit 1/3 ei ole.)

Kaksi tenttiä takana, yksi vielä edessä.

Koulumainen, mutta tehokas organisaatio

Suomessa kävellessäni PI-saliin tenttejäni varten en koskaan voi olla ihan varma, mihin aikaan tentti alkaa ja päättyy ja riittääkö kaikille tenttipapereita. Wollongongissa tenttitilaisuuksien organisaatio on uskomatonta. Ensimmäinen tenttini oli yliopiston liikuntasalissa, Australian oikeuden perusteet, perjantaina klo 9-12. Ovet avattiin varmaankin parikymmentä minuuttia ennen tentin alkua. Opiskelijakortti piti näyttää ovella. Tenttijöitä oli lähemmäs tuhat, eri oppiaineista. Tentti alkoi klo 9.01.

Laukut ja muut tavarat jätettiin toiseen rakennukseen, tätä tarkoitusta varten varattuun huoneeseen. Tenttiin sai ottaa mukaan kirjoitusvälineiden lisäksi arvotavarat, mutta nämä piti laittaa läpinäkyvään minigrip-pussiin, joita jaettiin tenttisalin ulkopuolella. Pussi laitettiin oman pöydän alle, missä se oli valvojien näkyvillä. Myös rannekellot, sekä analogiset että digitaaliset, piti laittaa pussiin. Vettä sai tuoda läpinäkyvässä, etikettömässä pullossa. Ainoa sallittu ruoka oli karkit, mutta näidenkin piti olla paperittomia ja ne piti laittaa läpinäkyvään minigrip-pussiin.

Vastaukset kirjoitettiin tenttivihkosiin, jotka olivat valmiina pöydillä odottamassa. Vihkosista ei saanut repiä sivuja, eikä niitä jaettu ylimääräisiä, joten ne toimivat myös suttupapereina. Hetki ennen tentin alkua valvojat jakoivat kysymyspaperit, jotka sai kääntää ja lukea, kun tentti julistettiin alkaneeksi. Valvojia oli suurin piirtein yksi 50 opiskelijaa kohti, joten papereiden jako hoitui sutjakasti.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana salista ei saanut poistua, jotta myöhästyjät voisivat osallistua tenttiin. Vessaan pääsi nostamalla kätensä ja pyytämällä luvan valvojalta. Valvojilta sai nenäliinoja, mutta ei kyniä tai muita kirjoitusvälineitä – jälkimmäinen sääntö “tasapuolisuuden” nimissä. Kirjoitusvälineitä ei myöskään saanut lainata muilta tenttijöiltä (oletettavasti tätä sääntöä sovellettiin vasta tentin alettua). En ole ihan varma, miten tasapuolisuutta tai erityisesti oikeudenmukaisuutta edistää se, että kynänsä bussiin kadottanut tai kesken tentin kynänsä rikkonut ei voi osallistua tenttiin. Rangaistus hajamielisyydestä (jota tenttistressi pahentaa) tai huonosta kirjoitusvälinevalmistautumisesta on kohtuuttoman ankara, kun ottaa huomioon, ettei tenttejä voi uusia – kertaakaan. Kurssi on suoritettava kokonaisuudessaan uudestaan, todennäköisesti vuoden päästä, koska useimmat kurssit järjestetään joko syys- tai kevätlukukaudella, ei molemmilla. Lisäksi kurssista on tietenkin maksettava uudestaan, ensimmäisten vuosien kursseista n. 500-2000 dollaria per kurssi.

10 minuuttia ennen tentin loppua asiasta kuulutettiin. Viimeisen 10 minuutin aikana salista ei saanut poistua. Tätä ennen tentistä sai poistua nostamalla kätensä, jolloin valvoja tuli hakemaan tenttipaperit pois. Kysymyspaperia ei saanut viedä pois salista. Jos jäi tentin loppuun asti, oli odotettava paikoillaan, kunnes kaikki tenttipaperit oli kerätty. Poistua sai vasta luvan saatuaan.

Kaiken kaikkiaan tenttijärjestely tuntui hyvin koulumaiselta (kuten yliopisto täällä muutenkin monilta osin). Tuntui, että olin taas kirjoittamassa ylioppilaskokeitani kouluni liikuntasalissa (suoritin EB:n, eurooppalaisen ylioppilastutkinnon, joten kokemus oli todellakin hyvin samankaltainen).

3,5 km sateessa

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole opiskellut viikonloppuisin. Lauantaina minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa: toinen tenttini oli lauantaiaamuna klo 9-11. Olin valittanut lauantaitentistä kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Kuulin myös iltatenteistä klo 18-20 ja jopa lauantaisesta iltatentistä ja valitin myös niiden puolesta, jotka joutuivat suorittamaan nämä tentit. Valitukseni oli kuitenkin kevyttä, humoristista, kunnes lauantaiaamuna tajusin, että minulla oli oikeasti ongelma.

Lähdin aamulla bussipysäkille hyvissä ajoin, tähtäimessäni klo 8.06 lähtevä yliopiston ilmainen bussi (tarkoitettu vain opiskelijoille ja yliopiston työntekijöille). Olisin kampuksella n. klo 8.20, joten ehtisin vielä lukea muistiinpanoni läpi ennen tentin alkua. Puolivälissä bussipysäkille tajusin, ettei yliopiston bussi kulje lauantaisin. “Ei hätää”, ajattelin, “kävelen kaupungin ilmaisbussin pysäkille ja menen sillä”. Ehdin ottaa kymmenisen askelta ennen kuin tajusin, että viikonloppuisin kaupungin ilmaisbussi aloittaa liikennöinnin klo 8 yliopistolta, joten kestäisi n. 40 minuuttia ennen kuin bussi ehtisi minun pysäkilleni. Jos bussi olisi ajoissa, ehtisin tenttiin. Jos bussi olisi myöhässä, myöhästyisin.

Totesin, että yliopistolle on vain 3,5 kilometriä, joten kävelin. Olin ajoissa liikkeellä, joten ehdin mainiosti. Muistiinpanojani en kuitenkaan ehtinyt lukea.

Kaiken lisäksi satoi. Onneksi oli vedenpitävä takki.

Tentti alkoi prikulleen klo 9.00.

Lauantaitentin ongelmia

Tenttitilaisuuksien organisaatio on ihailtavaa, mutta tämä lauantaitenttihomma on huonosti suunniteltu. Minun ongelmani ei ollut mitään verrattuna siihen, että jotkut asuvat Sydneyssä tai muutoin kaukana. Viikonloppuisin junia ja busseja kulkee harvemmin ja ne ovat hitaampia. Kaiken lisäksi viikonloppuisin radoilla tehdä korjaustöitä ja junat myöhästelevät. Näin oli myös tänä viikonloppuna. Yksi kurssikaverini kertoi, että ratatöiden takia hänen olisi pitänyt lähteä kotoaan Sydneystä puolenyön aikaan ehtiäkseen ajoissa tenttiin. Onneksi hän oli tarkistanut asian etukäteen ja yöpyi ystävänsä luona Nowrassa. Sieltä hänen piti lähteä vasta klo 6.30 aikoihin.

Kun tentti alkoi klo 9.00, edessäni oleva pulpetti oli tyhjä. Mietin, mahtoiko opiskelija odottaa ilmaisbussia voi oliko hän tulossa kauempaa ja joutunut ongelmiin junien kanssa. Tai mahdollisesti hän oli etsimässä parkkipaikkaa, vaikka tenttien aikaan ja viikonloppuna ei luulisi parkkipaikan löytämisen olevan kovin vaikeaa. Muina aikoina yliopiston parkkitilanne on kaaos, koska monet asuvat kauempana ja tulevat yliopistolle autolla. UOW Students Buy and Sell -Facebook-ryhmä on täynnä parkkipaikkavalituksia (myynti-ilmoituksia on hyvin vähän). Onneton opiskelija tuli lopulta tenttiin klo 9.06. En saanut selville hänen myöhästymisensä syytä.

Jos yliopisto ehdoin tahdoin haluaa pitää tentin viikonloppuna, pitäisi sen huolehtia, että ainakin Wollongongissa yliopiston asuntoloissa asuvat opiskelijat myös pääsevät paikalle.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016

Edellisestä julkaisusta on ehtinyt vierähtää melkein kuukausi. Lukukausi lähenee loppuaan, joten tapahtumien tahti kiihtyy ja blogin kirjoittaminen hidastuu.

Mikä täällä on yllättänyt?

Kiire yllättää aina. Viimeiset 1,5 viikkoa ennen tenttejä edeltävän lukuviikon alkamista kirjoitin kuumeisesti kolmea tehtävää loppuun. Yksi oli psykologian peruskurssin tehtäväkirja (workbook), jota olin kirjoitellut lukukauden mittaan, mutta muutamat tehtävät olivat jääneet tekemättä. Forensisen psykologian kurssille piti kirjoittaa tutkimussuunnitelma. Olimme jo kehittäneet tutkimusidean ryhmätyönä, mutta kun rupesin kirjoittamaan työtä, huomasin kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, epämääräisyyksiä ja mahdottomuuksia suunnitelmassamme. En alunperinkään pitänyt aiheestamme ja pidin tutkimustamme liian monimutkaisena, mutta kovin suuriin muutoksiin minulla ei ollut aikaa. Kolmas työ oli essee ihmisoikeusteemasta. Olin valinnut aiheekseni Euroopan pakolaiskriisin. Kärsin pahasta saamattomuudesta monta päivää, ennen kuin löysin näkökulmani tekstiin ja pystyin kirjoittamaan.

Monet vaihto-opiskelijat eivät juuri välitä opintomenestyksestään vaihdossa, koska arvosanat muunnetaan kuitenkin asteikolle hyväksytty-hylätty. Alunperin minäkin ajattelin, ettei opintojen sisältö ole pääasia. Hyvin pian kuitenkin huomasin valinneeni mielenkiintoisia kursseja. Arvosanoista en minäkään ole niin huolissani, kunhan tunnen oppineeni itse asian. Toki oppiminen ja arvosana usein korreloivat, mutta eivät aina. Useat ovat myös valittaneet opetuksen heikkoa tasoa. Ilmeisesti opetuksen taso vaihtelee tiedekuntien välillä merkittävästi. Kuten kirjoitin aiemmassa julkaisussa, olen itse ollut yllättynyt siitä, miten hyvää opetusta olen saanut.

Oikkari ymmällään

Myös osa oppimistani asioista on yllättänyt. Australialla ei esim. ole perustuslain tasoista perusoikeussäännöstöä. Australian perustuslaki on vuodelta 1901 ja liittyy entisten siirtomaiden yhdentymiseen liittovaltioksi ja Australian itsehallintoon, ei niinkään valtion ja kansalaisten välisen suhteen määrittämiseen. Perustuslakia voi muuttaa vain kansanäänestyksellä, ja sitä on muutettu vain 8 kertaa voimaantulonsa jälkeen. Muuttamisyrityksiä on ollut 44. Osalla osavaltioista on tavallisen lain tasoisia perusoikeuslakeja, mutta ne väistyvät, jos kyseisen lain ja liittovaltiotasoisen lain välillä on ristiriita. Liittovaltion parlamenttikin on säätänyt tiettyjä asioita koskevia lakeja, esim. syrjinnän kieltäviä lakeja, mutta tämäkin on ollut mahdollista vain perustuslain joustavalla tulkinnalla. Perustuslaki ei nimittäin sisällä säännöstä, jonka perusteella liittovaltion parlamentti voi säätää lakeja perusoikeuksista. Sen sijaan se voi säätää lakeja ulkopolitiikkaan (external affairs) liittyen. Syrjimisen kieltävät lait perustuvat tuon pykälän joustavaan tulkintaan. Vuonna 1983 Australian korkein oikeus (High Court) päätti, että ulkopolitiikan alaan kuului mikä tahansa asia, josta Australia oli allekirjoittanut kansainvälisen sopimuksen (päätös nk. Tasmanian Dam -tapauksessa). Australia on allekirjoittanut mm. YK:n naisten oikeuksia koskevan sopimuksen, millä perusteella liittovaltion parlamentti sääti naisten syrjinnän kieltävän lain. Australia ei kuitenkaan pidä kansainvälistä oikeutta sinänsä itseään sitovana, joten pelkästään kansallisen lain muutoksella Australia voisi riistää naisilta äänioikeuden tai tehdä kansanmurhasta laillista.

Olen yllättynyt, miten vähän yhdenvertaisuuteen ja johdonmukaisuuteen kiinnitetään huomiota rikosoikeudessa. New South Walesin parlamentti sääti vuonna 2014 One punch law’na tunnetun lain. Kyse on taposta / kuolemantuottamuksesta tilanteessa, jossa kuolema on aiheutunut vaikka yhden ainoan päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Jos pahoinpitelijä oli humalassa, minimirangaistus on 8 vuotta, maksimirangaistus 25 vuotta vankeutta. Yksi lain kiistanalaisista piirteistä on juurikin tämä: siinä säädetään minimirangaistuksesta humalassa olleelle pahoinpitelijälle. Yleensä tuomarin harkintavalta ulottuu rankaisematta jättämisestä maksimirangaistukseen. Tuomari voi huomioida myös sellaisia seikkoja kuin tuomittavan kotiolot, sillä huono-osaisuuden katsotaan vaikuttavan itsenäiseen tahdonmuodostuksen erityisesti nuorten kohdalla. Australialaiset eivät siis näe ongelmaa siinä, että samasta teosta voidaan antaa toisistaan villisti poikkeavia rangaistuksia epäyhtenäisin perustein.

Toinen täysin käsittämätön käytäntö on ns. huumetuomioistuinten (drug court) tuomiopiirit. Huumetuomioistuimissa voidaan käsitellä tapauksia, joissa syytetty on huume- tai alkoholiriippuvainen ja rikos ei ole väkivalta- tai seksuaalirikos. Prosessi on pitkäaikainen, tuettu kuntoutusprosessi, ja se on vapaaehtoinen. Syytetty voi myös valita tavallisen oikeusprosessin ja siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. Huumetuomioistuimista saadut tulokset ovat yleensä huomattavasti parempia kuin tavallisessa rikosprosessissa ja rangaistuksessa saavutetut tulokset. Vaikuttaa siltä, että huumetuomioistuimia pitäisi olla kaikkialla. New South Walesin osavaltiossa niitä on kuitenkin vain kolme. Wollongongissa ei ole huumetuomioistuinta, joten Wollongongissa rettelöivä ei saa hyväkseen huumetuomioistuimen prosessia. Sen sijaan Sydneyssä asuva voi päästä huumetuomioistuimeen. Lisäksi huumetuomioistuimissa on vain rajallinen määrä paikkoja, ja jos tuomioistuimeen pyrkijöitä on enemmän kuin resursseja, valitaan pääsijät sattumanvaraisesti. Saman osavaltion sisällä samasta teosta syytettyjä voidaan siis kohdella todella eri tavalla. Se on suomalaisesta perspektiivistä käsittämätöntä.

Paljon muutakin uutta ja yllättävää olen oppinut, mutta tässä olivat päällimmäiset.

Yksinäinen matkailija

Opintojen ulkopuolella yllättävää on ollut, miten vähän yliopistolla on urheiluseuroja ja miten kallista niissä harjoittelu on. Ylipäätään tuntuu, että opiskelijaseurat ja -kerhot eivät juurikaan pidä huolta uusista jäsenistään. Esim. retkeilyseura lähetti ensimmäisen sähköpostinsa 3 kuukauden kuluttua orientaation esittäytymispäivästä (Clubs’ Day). Hapkido-seura oli kyllä aktiivisesti yhteydessä, mutta harjoittelu maksaa 48$ (30€) kahden viikon jaksolta. Liittymismaksu on 50$.

Ehkä tästä syystä ystävien saaminen on ollut hankalampaa kuin odotin. Parhaat ystäväni ovat kämppikseni, joiden kanssa tulee väkisin vietettyä aikaa. Keskustelut, jotka toisinaan äityvät väittelyksi, ovat usein hedelmällisiä, joskus raivostuttavia. Olen yllättänyt itseni omaksumalla sangen aggressiivisen väittelytyylin. Keskeytän, ja korotan ääntäni, jos minut yritetään keskeyttää. Tämä johtuu siitä, että väittelykumppanini keskeyttävät usein. Suomalainen tyyli, jossa odotetaan kohteliaasti toisen lopettavan puheenvuoronsa, johtaisi siihen, etten saisi sanottua kokonaista virkettä missään vaiheessa. En erityisesti pidä tällaisesta väittelytyylistä, mutta se on ainoa, jolla saa äänensä kuuluviin tässä porukassa. Toisaalta kuitenkin jää tunne, ettei saanut viestiään läpi.

Tiesin Australian olevan autoilun luvattu maa, mutta siihen en ollut varautunut, että autot eivät väistä jalankulkijaa. Vain merkityillä suojateillä, joita on koko Wollongongissa ehkä 2, autot pysähtyvät. Muissa tapauksissa eli liikennevalottomissa risteyksissä, joihin ei ole maalattu raitoja, autot eivät pysähdy, vaikka olisit jo ylittämässä, siis keskellä tietä.

Viimeisimpänä yllätyksenä oli, ettei minulle ole tullut tunnetta, että haluaisin jäädä tänne. Vain kiertäessäni länsirannikkoa tällä viikolla tuli tunne, etten haluaisi lähteä vaan kierrellä Länsi-Australiaa loputtomiin, asua jossain keskellä ei-mitään luonnonvoimien ehdoilla. Positiivista tässä on se, että kotiinpaluu – kun sen aika koittaa – on helpompaa.