Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Edellisestä julkaisusta on ehtinyt vierähtää melkein kuukausi. Lukukausi lähenee loppuaan, joten tapahtumien tahti kiihtyy ja blogin kirjoittaminen hidastuu.
Mikä täällä on yllättänyt?
Kiire yllättää aina. Viimeiset 1,5 viikkoa ennen tenttejä edeltävän lukuviikon alkamista kirjoitin kuumeisesti kolmea tehtävää loppuun. Yksi oli psykologian peruskurssin tehtäväkirja (workbook), jota olin kirjoitellut lukukauden mittaan, mutta muutamat tehtävät olivat jääneet tekemättä. Forensisen psykologian kurssille piti kirjoittaa tutkimussuunnitelma. Olimme jo kehittäneet tutkimusidean ryhmätyönä, mutta kun rupesin kirjoittamaan työtä, huomasin kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, epämääräisyyksiä ja mahdottomuuksia suunnitelmassamme. En alunperinkään pitänyt aiheestamme ja pidin tutkimustamme liian monimutkaisena, mutta kovin suuriin muutoksiin minulla ei ollut aikaa. Kolmas työ oli essee ihmisoikeusteemasta. Olin valinnut aiheekseni Euroopan pakolaiskriisin. Kärsin pahasta saamattomuudesta monta päivää, ennen kuin löysin näkökulmani tekstiin ja pystyin kirjoittamaan.
Monet vaihto-opiskelijat eivät juuri välitä opintomenestyksestään vaihdossa, koska arvosanat muunnetaan kuitenkin asteikolle hyväksytty-hylätty. Alunperin minäkin ajattelin, ettei opintojen sisältö ole pääasia. Hyvin pian kuitenkin huomasin valinneeni mielenkiintoisia kursseja. Arvosanoista en minäkään ole niin huolissani, kunhan tunnen oppineeni itse asian. Toki oppiminen ja arvosana usein korreloivat, mutta eivät aina. Useat ovat myös valittaneet opetuksen heikkoa tasoa. Ilmeisesti opetuksen taso vaihtelee tiedekuntien välillä merkittävästi. Kuten kirjoitin aiemmassa julkaisussa, olen itse ollut yllättynyt siitä, miten hyvää opetusta olen saanut.
Oikkari ymmällään
Myös osa oppimistani asioista on yllättänyt. Australialla ei esim. ole perustuslain tasoista perusoikeussäännöstöä. Australian perustuslaki on vuodelta 1901 ja liittyy entisten siirtomaiden yhdentymiseen liittovaltioksi ja Australian itsehallintoon, ei niinkään valtion ja kansalaisten välisen suhteen määrittämiseen. Perustuslakia voi muuttaa vain kansanäänestyksellä, ja sitä on muutettu vain 8 kertaa voimaantulonsa jälkeen. Muuttamisyrityksiä on ollut 44. Osalla osavaltioista on tavallisen lain tasoisia perusoikeuslakeja, mutta ne väistyvät, jos kyseisen lain ja liittovaltiotasoisen lain välillä on ristiriita. Liittovaltion parlamenttikin on säätänyt tiettyjä asioita koskevia lakeja, esim. syrjinnän kieltäviä lakeja, mutta tämäkin on ollut mahdollista vain perustuslain joustavalla tulkinnalla. Perustuslaki ei nimittäin sisällä säännöstä, jonka perusteella liittovaltion parlamentti voi säätää lakeja perusoikeuksista. Sen sijaan se voi säätää lakeja ulkopolitiikkaan (external affairs) liittyen. Syrjimisen kieltävät lait perustuvat tuon pykälän joustavaan tulkintaan. Vuonna 1983 Australian korkein oikeus (High Court) päätti, että ulkopolitiikan alaan kuului mikä tahansa asia, josta Australia oli allekirjoittanut kansainvälisen sopimuksen (päätös nk. Tasmanian Dam -tapauksessa). Australia on allekirjoittanut mm. YK:n naisten oikeuksia koskevan sopimuksen, millä perusteella liittovaltion parlamentti sääti naisten syrjinnän kieltävän lain. Australia ei kuitenkaan pidä kansainvälistä oikeutta sinänsä itseään sitovana, joten pelkästään kansallisen lain muutoksella Australia voisi riistää naisilta äänioikeuden tai tehdä kansanmurhasta laillista.
Olen yllättynyt, miten vähän yhdenvertaisuuteen ja johdonmukaisuuteen kiinnitetään huomiota rikosoikeudessa. New South Walesin parlamentti sääti vuonna 2014 One punch law’na tunnetun lain. Kyse on taposta / kuolemantuottamuksesta tilanteessa, jossa kuolema on aiheutunut vaikka yhden ainoan päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Jos pahoinpitelijä oli humalassa, minimirangaistus on 8 vuotta, maksimirangaistus 25 vuotta vankeutta. Yksi lain kiistanalaisista piirteistä on juurikin tämä: siinä säädetään minimirangaistuksesta humalassa olleelle pahoinpitelijälle. Yleensä tuomarin harkintavalta ulottuu rankaisematta jättämisestä maksimirangaistukseen. Tuomari voi huomioida myös sellaisia seikkoja kuin tuomittavan kotiolot, sillä huono-osaisuuden katsotaan vaikuttavan itsenäiseen tahdonmuodostuksen erityisesti nuorten kohdalla. Australialaiset eivät siis näe ongelmaa siinä, että samasta teosta voidaan antaa toisistaan villisti poikkeavia rangaistuksia epäyhtenäisin perustein.
Toinen täysin käsittämätön käytäntö on ns. huumetuomioistuinten (drug court) tuomiopiirit. Huumetuomioistuimissa voidaan käsitellä tapauksia, joissa syytetty on huume- tai alkoholiriippuvainen ja rikos ei ole väkivalta- tai seksuaalirikos. Prosessi on pitkäaikainen, tuettu kuntoutusprosessi, ja se on vapaaehtoinen. Syytetty voi myös valita tavallisen oikeusprosessin ja siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. Huumetuomioistuimista saadut tulokset ovat yleensä huomattavasti parempia kuin tavallisessa rikosprosessissa ja rangaistuksessa saavutetut tulokset. Vaikuttaa siltä, että huumetuomioistuimia pitäisi olla kaikkialla. New South Walesin osavaltiossa niitä on kuitenkin vain kolme. Wollongongissa ei ole huumetuomioistuinta, joten Wollongongissa rettelöivä ei saa hyväkseen huumetuomioistuimen prosessia. Sen sijaan Sydneyssä asuva voi päästä huumetuomioistuimeen. Lisäksi huumetuomioistuimissa on vain rajallinen määrä paikkoja, ja jos tuomioistuimeen pyrkijöitä on enemmän kuin resursseja, valitaan pääsijät sattumanvaraisesti. Saman osavaltion sisällä samasta teosta syytettyjä voidaan siis kohdella todella eri tavalla. Se on suomalaisesta perspektiivistä käsittämätöntä.
Paljon muutakin uutta ja yllättävää olen oppinut, mutta tässä olivat päällimmäiset.
Yksinäinen matkailija
Opintojen ulkopuolella yllättävää on ollut, miten vähän yliopistolla on urheiluseuroja ja miten kallista niissä harjoittelu on. Ylipäätään tuntuu, että opiskelijaseurat ja -kerhot eivät juurikaan pidä huolta uusista jäsenistään. Esim. retkeilyseura lähetti ensimmäisen sähköpostinsa 3 kuukauden kuluttua orientaation esittäytymispäivästä (Clubs’ Day). Hapkido-seura oli kyllä aktiivisesti yhteydessä, mutta harjoittelu maksaa 48$ (30€) kahden viikon jaksolta. Liittymismaksu on 50$.
Ehkä tästä syystä ystävien saaminen on ollut hankalampaa kuin odotin. Parhaat ystäväni ovat kämppikseni, joiden kanssa tulee väkisin vietettyä aikaa. Keskustelut, jotka toisinaan äityvät väittelyksi, ovat usein hedelmällisiä, joskus raivostuttavia. Olen yllättänyt itseni omaksumalla sangen aggressiivisen väittelytyylin. Keskeytän, ja korotan ääntäni, jos minut yritetään keskeyttää. Tämä johtuu siitä, että väittelykumppanini keskeyttävät usein. Suomalainen tyyli, jossa odotetaan kohteliaasti toisen lopettavan puheenvuoronsa, johtaisi siihen, etten saisi sanottua kokonaista virkettä missään vaiheessa. En erityisesti pidä tällaisesta väittelytyylistä, mutta se on ainoa, jolla saa äänensä kuuluviin tässä porukassa. Toisaalta kuitenkin jää tunne, ettei saanut viestiään läpi.
Tiesin Australian olevan autoilun luvattu maa, mutta siihen en ollut varautunut, että autot eivät väistä jalankulkijaa. Vain merkityillä suojateillä, joita on koko Wollongongissa ehkä 2, autot pysähtyvät. Muissa tapauksissa eli liikennevalottomissa risteyksissä, joihin ei ole maalattu raitoja, autot eivät pysähdy, vaikka olisit jo ylittämässä, siis keskellä tietä.
Viimeisimpänä yllätyksenä oli, ettei minulle ole tullut tunnetta, että haluaisin jäädä tänne. Vain kiertäessäni länsirannikkoa tällä viikolla tuli tunne, etten haluaisi lähteä vaan kierrellä Länsi-Australiaa loputtomiin, asua jossain keskellä ei-mitään luonnonvoimien ehdoilla. Positiivista tässä on se, että kotiinpaluu – kun sen aika koittaa – on helpompaa.
