Author: Otava Piha

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Lähtöpäivä (Wollongongista): 27.6.2016
Paluupäivä (Suomeen): 21.3.2017

Usein käy niin, että ulkomailta palatessa tulee suurempia sopeutumisvaikeuksia kuin ulkomaille lähtiessä. Mielestäni näitä kahta prosessia on kuitenkin vaikea verrata. Ulkomaille lähtiessä kaikki on uutta ja siksi jännittävää, eikä elämässä ole käytännöllisiä kiinnekohtia, mikä voi hermostuttaa. Sen sijaan palatessa osa vanhoista kiinnekohdista on vielä jäljellä, vaikka muuttuneinakin (kuten ystävyyssuhteet ja käytännön tieto siitä, miten HSL, Kela ja vaalit toimivat). Sen sijaan huolena on, muuttuuko elämä tylsemmäksi ja onko sitä loppujen lopuksi onnellinen vanhassa paikassa.

Vaihtoni päättyi kesäkuussa 2016. Saatat muistaa, että kesäkuussa kirjoitin jääväni Australiaan vielä noin viideksi kuukaudeksi vaihtoni jälkeen. Olen kuitenkin vasta nyt palannut Suomeen, vajaa kuukausi sitten. Olin Australiassa vielä seitsemän kuukautta, minkä jälkeen palasin Suomeen Uuden-Seelannin ja Thaimaan kautta. Olin ollut ulkomailla yli vuoden, noin 14 kuukautta.

Omituinen olo
Paluulentoni oli Oslon kautta. Jo Oslon lentokentällä oloni oli epätodellinen. Ihmiset ympärilläni puhuivat norjaa, monet myös suomea. Ostaessani kahvia ja pullaa puhuin henkilökunnalle ruotsia, he vastasivat norjaksi. Lentokentän ikkunoista näkyi lunta ja havupuita. Olin tullut trooppisesta Thaimaasta ja lumen näkeminen teki oloni hyvin omalaatuiseksi. Se oli sekoitus yllätystä, haikeutta ja turvallista tuttuuden tunnetta, myös ripaus innostusta tulevaisuudessa kohdalleni tulevista asioista.

Lentoni saapui Helsinkiin hyvin myöhään, joten yövyin lentokentän läheisessä hostellissa. Toisaalta en halunnut häiritä ystäviäni tai sukulaisiani keskellä yötä, toisaalta en halunnut myöskään kohdata heitä heti palattuani ja keskellä yötä. Hostellissa yöpyminen oli hassua. Vastaani tulevat ihmiset puhuivat minulle englantia vahvalla suomalaisella korostuksella. Pohdin hetken, vastaisinko suomeksi, mutta tulin siihen tulokseen, että voisin mielessäni olla ulkomailla vielä yhden yön.

Olen aiemminkin palannut pitkältä ulkomaan reissulta ja tiedän, miltä se tuntuu. Ajattelin, että viettäisin viikon (tai ehkä muutaman päivän) uudessa kämpässäni sopeuttamassa ajatuksiani Suomessa oloon ja suremassa ihmisiä, jotka olin jättänyt taakseni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kävellessäni hostellilta lentokenttäjunalle tätini ajoi ohitseni ja huusi minulle ikkunasta. Menimme yhdessä lounaalle. Huomasin, että olikin aika helppoa olla vielä innostunut omasta reissustaan. Olin pelännyt, että kaikki ympärilläni olisivat innoissaan paluustani, mutta olisin itse surullinen. Silloin olisi vaikea tavata ihmisiä, kun pitäisi koko ajan puhua asioista, joiden muisteleminen tekee haikeaksi. Kun muutamaa päivää myöhemmin, perjantai-iltana, menin baariin tapaamaan vanhoja aikidoystäviäni, huomasin olevani innostunut heidän näkemisestään ja kokemukseni jakamisesta. Koska olin kokenut niin monenlaista monessa paikassa, oli helppo valita joka kerta eri tarina kerrottavaksi. En joutunut toistelemaan tylsistymiseen asti samaa tarinaa. Puhuessani edellisen vuoden tapahtumista muistin, kuinka monta hienoa kokemusta minulla oli ollut. Toisaalta oli myös hauskaa kuulla, mitä kaikkea muille oli tapahtunut minun poissaollessani.

Olin myös jo etukäteen kasannut itselleni tekemistä. Olin esimerkiksi ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Varjovalmennuksen oikeustieteen valmennuskurssille. Varjovalmennuksen kautta pääsin tapaamaan oikkareita ja jo valmistuneitakin, joita en ollut ennen tavannut. He eivät tienneet vaihdostani mitään, ja puheenaiheet liittyivät muutenkin luontevasti Varjovalmennukseen ja oikeustieteeseen. Vaikka oli mukavaa palata vanhojen ystävien ja harrastusten pariin, oli myös innostavaa päästä tekemään jotain uutta ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Se piti ajatukset poissa jatkuvasta ulkomaiden ja Suomen, menneisyyden ja nykyisyyden vertaamisesta.

Kaikkea käytännöllistä ja epäkäytännöllistä
Yli vuoden ulkomaillaolo aiheutti ja aiheuttaa tiettyjä byrokraattisia erikoisuuksia. En esimerkiksi enää kuulunut Suomen sosiaaliturvaan. Minun oli ensin pitänyt ilmoittaa Kelalle ulkomailla olon jatkumisesta ja muutamaa kuukautta myöhemmin hakea Suomen sosiaaliturvaan kuulumista. Postissa saapui pian veroilmoitus, jonka täyttämistä hankaloittavat Australiassa tienaamani tulot. Australian verovuosi on nimittäin heinäkuusta kesäkuuhun, joten en ole vielä tehnyt australialaista veroilmoitusta tai saanut australialaista verotuspäätöstä heinäkuusta 2016 eteenpäin tienaamistani tuloista. Jos Suomi päättää verottaa tulojani täysimääräisesti sillä perusteella, etten ole maksanut veroja Australiaan, joudun myöhemmin hakemaan verotuksen oikaisua, kun saan australialaisen verotuspäätöksen. Kaiketi. En ole vielä ehtinyt perehtyä asiaan kunnolla.

Olin myös saanut ilmoituksen äänioikeudesta kunnallisvaaleissa. Ensin jo luulin, ettei minulla ollut äänioikeutta, koska olin ollut yli vuoden ulkomailla. Asiaa tutkittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kotikuntani oli säilynyt Suomessa, koska minulle ei ollut muodostunut parempaa sidettä ja siten kotikuntaa mihinkään tiettyyn paikkaan Australiassa. Se tarkoitti sitä, että äänestääkseni minun piti perehtyä Helsingin paikallispolitiikkaan, jota en ollut millään lailla, edes passiivisesti, seurannut yli vuoteen.

Asunnon kanssa minulla kävi tuuri. Sain asunnon suhteiden kautta. Mutta kämppä oli kalustamaton ja sähkötkin oli katkaistu. Sain tädiltäni ja sedältäni lainaan patjan jo ensimmäisenä iltana, mutta sähkösopimuksen tekemisessä meni muutama päivä. Halusin nimittäin kilpailuttaa muutamaa sähköyhtiötä ja tarjousten saamisessa meni aikaa. Sinä aikana elelin kynttilän ja taskulampun valossa ja keitin teetä retkikeittimellä, johon ostin kaasua Partioaitasta. Kun olin solminut sähkösopimuksen Ekoenergiasta, sähköjen päällekytkeminen olikin helppoa: Helen lähetti minulle ohjeet tekstiviestillä, ja sain sähköt päälle lähettämällä vastausviestin. Nykyään minulla on myös oma sänkyni (ainoa huonekalu, jonka omistin ennen ulkomaille lähtöäni), joka oli jäänyt seuraavan vuokralaisen käyttöön minun lähtiessäni. Samalla hain myös veljeni varastossa olleet pahvilaatikot, joista suurimman osan kannoin suoraan omaan varastooni. Olin pärjännyt yli vuoden ilman näitä tavaroita. Pärjäisin varmasti vielä jonkin aikaa ilman niitä.

Suurin haaste nyt on löytää jotain tekemistä, joka edistäisi uraani tai osaamistani. Tekemistähän aina riittää. Nyt pitäisi kuitenkin saada kesätöitä tai muita töitä, joita oli mahdoton saada ulkomailta käsin (lähetin jo ulkomailta työhakemuksia, mutta työnantajat eivät näyttäneet olleen kiinnostuneita Skype-haastattelua pyytävästä työntekijästä). Jos työtä ei löydy, pitäisi suorittaa jotain opintoja, ja jossain vaiheessa pitäisi myös hakea graduprojektiin.

Yksi asia, yksi työhakemus, yksi Varjovalmennuksen tehtävä, yksi aikidotreeni kerrallaan, ja pian elämäni kulkee taas jossain uomassa, jonka olen luonut itselleni. Se ei ole sama uoma, jota pitkin kuljin ennen Australiaan lähtöäni, mutten ole myöskään joutunut aloittamaan kokonaan alusta. Siksi Suomeen paluu oli jollain lailla helpompaa kuin ulkomaille lähtö: minulla oli valmiiksi kiinnekohtia, joihin tukea elämäni. Emotionaaliselta kannalta se ei ole ollut koko ajan helppoa – joskus tulee ikävä muualle. Yleisesti ottaen olen kuitenkin innoissani tulevaisuudestani ja arvostan Suomea, suomalaista kulttuuria ja Suomen lainsäädäntöä taas uudella tavalla.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Lähtöpäivä: 27.6.2016

Olen kirjoittanut monta positiivista kirjoitusta Wollongongin vaihdostani. Nyt olen Cairnsissa, Queenslandissä (itärannikon pohjoisosassa), ja näin välimatkan päästä (2005 kilometrin päästä, jos tarkkoja ollaan) on hyvä tarkastella menneitä kuukausia kriittisesti.

Nanny-yliopisto
Angloamerikassa puhutaan usein ‘nanny statesta’, lapsenvahtivaltiosta tai holhoojavaltiosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että valtio ylihuolehtii kansalaistensa turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kansalaiset asetetaan lapsen asemaan: heidän ei tarvitse ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki voidaan sälyttää valtion harteille. Lapsenvahtivaltio on osa niin kutsuttua normitulvaa eli yliregulaatiota.

Miksi lapsenvahtivaltiota sitten tarvitaan? Olen tullut siihen tulokseen, että lapsenvahtivaltiota tarvitaan, koska lasten ei anneta kasvaa aikuisiksi. Yliopistot angloamerikkalaisissa maissa ovat lapsenvahtiyliopistoja. Miten nuorten aikuisten pitäisi oppia ottamaan vastuuta elämästään, kun yliopisto aktiivisesti estää heitä näin tekemästä?

Yliopistojen asuntolat ovat suurimmat syntipukit. Jos muuttaa yksityiseen asuntoon, joutuu huolehtimaan asunnon löytämisestä, vuokran ja erilaisten laskujen maksamisesta, asunnon siivoamisesta, suhteiden ylläpidosta vuokranantajan kanssa, kämppisten kanssa kommunikoinnista ja monesta muusta asiasta. Wollongongin yliopiston asuntolassa se, mitä vihasin eniten, oli siivousjärjestelyt. Cambridgen yliopistossa maksoin kohtuullisen korkeaa vuokraa, mutta vuokraan kuului siivous, sekä yhteisten tilojen että oman huoneen. Toisaalta oman huoneensa sai halutessaan siivota itse, jolloin siivooja ei tullut sisälle. Wollongongissa maksoin todella korkeaa vuokraa, mutta siivous ei edes kuulunut hintaan. Sen sijaan siivooja kävi kerran kahdessa viikossa tarkastamassa paikat, sekä yhteiset tilat että makuuhuoneet. Suomessa vastaavaa yksityisyyden loukkausta tuskin siedettäisiin: kahden viikon välein vuokranantaja tulee tarkistamaan paikkojen kunnon.

Joka viikko siivooja huomautti jostain (osittain vuosikausien liasta) ja uhkasi sakolla, jos sotkua ei siivottaisi. Jos sotku oli yhteisissä tiloissa, sakko kohdistuisi kaikkiin asukkaisiin, riippumatta siitä, kuka oli sotkusta vastuussa. Tarkastus oli aina perjantaisin. Useimmat kämppikseni siivosivat viikonloppuisin, koska viikolla he tekivät pitkää päivää väikkäreidensä parissa yliopistolla. Siten kämppä oli pahimmassa siivossa juuri perjantaisin. Kerran, kun kukaan ei ollut vielä tehnyt viikkosiivousosuuttaan, siivooja valitti kaikesta paitsi suihkuista. Kun selitin, että kaikki siivoaisivat viikonloppuna, koska olivat viikot yliopistolla, siivooja vain totesi: “Emme me siitä välitä. Me oletamme, että siivous on tehty.” Oli todella raivostuttavaa tulla kohdelluksi kuin lapsi. Jos en olisi ollut vain neljän-viiden kuukauden opiskelijavaihdossa, en olisi sietänyt sitä.

Asuntolan vuokrasopimus on tyyppiesimerkki epätasapainoisesta sopimuksesta, jollaista Suomessa varmaankin soviteltaisiin. Sopimukset tehdään koko vuodeksi, ellei ole vaihto-opiskelija (jolloin sopimus on 5 kuukaudeksi). Irtisanomisaika on koko vuokrakauden mittainen, siis joko 52 tai 21 viikkoa. Kesken vuotta asunnosta pääsee irti vain valmistumalla tai erityisluvalla. Toisaalta yliopiston näkökulman ymmärtää: koska opiskelut on aikataulutettu koulumaisesti eli joko koko vuodeksi tai puoleksi vuodeksi, asuntoloiden voisi olla hankalaa vuokrata huoneita kesken vuoden. Silti lopputulos on opiskelijoiden kannalta kohtuuton, erityisesti ottaen huomioon, kuinka järjettömän korkeaa vuokraa asuntola perii (käytännössä samalla hinnalla saisi Helsingistäkin yksiön). Lisäksi sopimus listaa sivukaupalla vuokralaisen velvollisuuksia ja vuokranantajan vastuuvapauksia. Sen sijaan vuokranantajan velvollisuuksista ei puhuta halaistua sanaa.

Tämä sai olla viimeinen kerta, kun asun nanny-yliopiston asuntolassa.

Umm…
Onnekseni vältyin suurelta osin huonoilta opettajilta. Kuten kirjoitin aiemmin, olin hyvin tyytyväinen saamaani opetukseen. Täydellistä se ei tietenkään ollut. Tässä muutamia esimerkkejä omasta ja muiden kokemuksesta.

Biologisen psykologian luennoitsijan puheista en saanut mitään selvää. Paksu vierasmaalainen aksentti, sekavat kalvot ja ekskursiot yksityiskohtiin, jotka eivät linkittyneet kokonaisuuteen, tekivät luennoista yhtä tyhjän kanssa. Oppikirjaa lukemalla sai paremman käsityksen luennon sisällöstä.

Kieliä opiskelleet valittivat, että kielten opettajien taso oli huono. He eivät puhuneet opettamaansa kieltä äidinkielenään ja saattoivat korjata “virheitä”, jotka eivät olleet virheitä. Eräät lakiopiskelijat valittivat, että yksi heidän opettajistaan oli pihalla kuin lumiukko. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti opettaa, vaan kyseli tätä opiskelijoilta. Hän sanoi “umm” (englannin “öö”) yli 200 kertaa puolen tunnin aikana. Lisäksi tuntiosallistumisen arvostelusta valitettiin. Oikeustieteen kursseilla osa arvosanasta muodostuu usein aktiivisesta osallistumisesta pienryhmäopetukseen. Sekä paikallaolo että aktiivisuus tunnilla vaikuttavat. Eräs opettaja antoi eräälle ensimmäisen vuoden oikkarille huonon väliarvosanan kommentilla “Arvosanasi paranee, jos tulet pienryhmäopetukseen”. Kyseinen oikkari oli ollut paikalla jokaisessa tapaamisessa ja oli myös osallistunut keskusteluun. Tapaus havainnollistaa hyvin, miten subjektiivista tuntiosallistumisen arvottaminen on. Hyviä arvosanoja saavat ne, jotka jäävät opettajan mieleen.

Facebook-kaverit
Useimmat tapaamistani ihmisistä olivat mukavia. Mutta he olivat juurikin sitä: mukavia. Oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa, päästä pintaa syvemmälle. Erityisesti olen harmissani, ettei Wollongongista löytynyt matkakavereita. Osasyy on varmasti siinä, että asuin asuntolassa, jossa oli lähinnä maisteri- ja tohtoriopiskelijoita. Heillä on pidemmän tähtäimen perspektiivi, he eivät ole niin innoissaan lähdössä katsastamaan joka paikkaa, koska heillä on useita vuosia aikaa.

Minulla oli käsitys australialaisista rentoina, ystävällisinä, ihmisistä kiinnostuneina ihmisinä. Tosiasiassa ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita. Jopa asuessaan erimaalaisten ihmisten seurassa yliopiston asuntolassa eräs tapaamani australialainen laukoi käsittämättömiä stereotypioita muista kulttuureista, esimerkiksi, että pakistanilaiset ovat sivistymättömiä ja polkupyörätaksit ovat Cairnsissa käytössä, koska siellä on paljon aasialaisia, jotka ovat tottuneita riksoihin (tosiasiassa tällä australialaisella ei ole mitään käsitystä Cairnsin asukkaiden etnisestä taustasta).

Tietenkään ennakkoluulot eivät ole vain australialaisten vitsaus, eikä ennakkoluuloisuus tarkoita, etteivätkö he olisi myös rentoja, ystävällisiä ja ihmisistä kiinnostuneita. Minua kohtaan kaikki olivat ystävällisiä. Toistelin loputtomiin asti elämäntarinaani: olen suomalainen, olen täällä vaihdossa, opiskelen oikeustiedettä, vaihdon jälkeen matkustelen ja työskentelen vielä neljä-viisi kuukautta Australiassa, sitten palaan kotiin. Tämän syvemmälle australialaisten kiinnostus ei kuitenkaan ulottunut. Siksi heidän kanssaan oli vaikea ystävystyä.

Tapasin runsaasti myös muunmaalaisia ihmisiä, paljon enemmän kuin australialaisia. Kämppiksiäni lukuun ottamatta myös heidän kanssaan oli vaikea päästä pintaa syvemmälle. Syitä on varmasti lukuisia, mutta rakenteellisina seikkoina mainittakoon kaveripiirien muodostumisdynamiikka ja sijoitukselle saatava tuotto. Yliopistossa kaveripiirit tuppaavat muodostumaan kahta kautta: asuntolassa ja harrastelijaryhmissä. Koska minua kiinnostavat harrastelijaryhmät olivat joko kalliita (kuten hapkido) tai hiljaisia (kuten retkeilyseura) tai kuulin niistä vasta suhteellisen myöhään (kuten rantalentis), en juurikaan tavannut uusia ihmisiä tätä kautta. Kämppisten kanssa ystävystyin, mutta niin ystävystyivät kaikki muutkin – omien kämppistensä kanssa. Kun kaveripiiri on muodostettu, siihen on vaikea enää päästä mukaan. Toiseksi, koska olin Wollongongissa vain lyhytaikaisesti, en ollut ystävyydelle kovin tuottoisa sijoituskohde – muutaman kuukauden päästä olisin poissa. Niin myös heistä moni.

Middle of nowhere
Wollongong oli syrjemmässä ja pienempi kuin kuvittelin. “Wollongong Cityn” asukasluku on vähän päälle 200 000 asukasta – onko kyseessä siis Vantaan kokoinen paikka? Todellisuudessa “Wollongong Cityyn” kuuluu joukko Wollongongin ympärillä olevia kyliä. Alueen pinta-ala on 714 neliökilometriä. Vantaan pinta-ala on 240 neliökilometriä. Siispä “Wollongong City” on todellisuudessa joukko kyliä, joilla on keskuksenaan 20 000 asukkaan “Wollongong”. Näin pienestä paikasta ei esimerkiksi aikidoseuraa löytynyt.

Sydneyyn oli vain 90 kilometriä, mutta silti sinne kesti yli 1,5 tuntia junalla (+ siirtymiset juna-asemalle ja -asemalta). Kun kävin Sydneyssä treenaamassa aikidoa, koko matkaan meni 7,5 tuntia kotiovelta takaisin kotiovelle – tästä treeniaika oli 2 tuntia. Osittain tästä syystä matkustelin vähemmän, kuin olin ajatellut.

Neljän ja puolen kuukauden vaihtopaikkana Wollongong oli mainio. Sen pidempään en siellä olisi kuitenkaan viitsinyt asustaa.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Viimeinen tentti: 22.6.2016

Joskus itselle tapahtuu elämää mullistavia asioita ulkomailla. Toisinaan taas muille tapahtuu maailmaa mullistavia asioita, kun on itse poissa. Molemmissa tapauksissa huomaa, miten kaukana tukiverkot ovat, kun on maailman toisella puolella. Oman vaihtoni aikana koin kaksi maailmaa mullistavaa tapahtumaa.

Kutsun tapahtumia ‘maailmaa mullistaviksi’ vaikka tosiasiassa kyse on korkeintaan Eurooppaa mullistavista tapahtumista, mahdollisesti vain omaa ja lähipiirini tai viiteryhmäni maailmaa mullistavista tapahtumista.

Ensimmäinen tapahtuma oli Brysselin lentokentän ja metroaseman pommi-isku, 22.3.2016. Minulla on ystäviä ja sukulaisia Brysselissä, mistä syystä pommi-iskut järkyttivät maailmaani. Eräs tuttavani loukkaantui metroiskussa. Oli iltapäivä, kun tulin kotiin ja kämppikseni sanoi minulle Brysselissä tapahtuneen pommi-iskun muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei tajunnut, että minulla oli sukulaisia siellä, kunhan kertoi tuoreesta uutisesta. Ryntäsin huoneeseeni ja soitin heti sukulaisilleni varmistaakseni, että heillä oli kaikki hyvin.

Pommi-isku pani miettimään. Mitä, jos joku heistä kuolisi minun ollessani maailmalla? Katuisinko, etten ollut viettänyt heidän kanssaan enempää aikaa? Potisinko huonoa omatuntoa, kun olin lähtenyt maailmalle seikkailemaan vaikka elämässä on tärkeämpiäkin asioita? Mitä pitäisi tapahtua, että palaisin Eurooppaan ennen aikojaan?

Se on tietenkin selvä, että jos ei haluaisi lähteä maailmalle siinä pelossa, että joku läheinen sukulainen tai ystävä kuolee sillä välin, ei koskaan lähtisi minnekään. On paljon todennäköisempää, että joku kuolee liikenneonnettomuudessa – ihan yhtä äkillisesti ja varoittamatta – kuin pommi-iskussa. Rationaalisesti ottaen on turha jossitella. Jossittelu lamauttaa.

Toinen mullistava tapahtuma oli Brexit-kansanäänestys, tulokset 24.6.2016. Olin kaverin kanssa teellä, kun tuli mieleen tarkistaa äänestystulos. Kaverini puhui jostain – en muista, mistä. Meni monta sekuntia, ennen kuin sain järkytykseltäni sanotuksi, mitä olin juuri lukenut. Elämäntyylini ja identiteettini on vahvasti kytköksissä EU:hun. Olen asunut Englannissa ja minulla on siellä ystäviä. Onko tämä nyt lopun alku? Hajoaako EU? Olisiko minun pitänyt olla Euroopassa tänä historiallisena aikana sen sijaan, että huitelen maailmalla huvittelemassa? Kun palaan, onko EU:ta enää?

Viimeinen kysymys on tietenkin symbolinen. Kestää joka tapauksessa vuosia, ennen kuin Iso-Britannian eroprosessi on valmis, jos se nyt ylipäätään aloitetaan (tosin on vaikea kuvitella, ettei sitä aloitettaisi). Kestää vielä kauemmin, ennen kuin EU poliittisena organisaationa hajoaa niin, että Suomeen palatessani en palaisi enää EU:hun. Mutta hetki on silti historiallinen.

Kumpikin tapahtuma on Euroopalle merkittävä, enkä minä ole Euroopassa kokemassa niitä. Tukiverkostoni ovat kaukana. Täällä ei podeta sellaista kollektiivista surua, mitä Euroopassa kokisin lähipiirissäni. Ainoa tapa kokea nämä tapahtumat kollektiivisesti on Facebookissa. Täällä ei ole ketään, joka ymmärtäisi kysymättä, mitä nämä tapahtumat merkitsevät minulle, tunnetasolla. Ne tuntuvat kaukaisilta ja läheisiltä yhtä aikaa. Tuntuu, että olen jäänyt ulkopuolelle, vaikka tapahtumat koskettavat elämääni.

Rationaalisesti ottaen en tietenkään ole jäänyt mistään paitsi. En olisi voinut muuttaa mitään. Brexitin suhteen mitään konkreettista ei ole vielä edes tapahtunut. Silti tapahtumat herättävät tunteita, jotka joudun puimaan yksin tai näin elektroniikan välityksellä, esimerkiksi tässä blogissa.

Jos minulle tapahtuu vaihdossa jotain suurta, tilanne on vaikea, koska olen yksin. Jos muille tapahtuu minun vaihdossa ollessani jotain suurta, tilanne on vaikea, koska jään ulkopuolelle. Molemmat ovat tilanteita, joihin pitää varautua ulkomaille lähtiessä.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Viimeinen tentti: 22.6.2016

(Julkaisua Tentit 1/3 ei ole.)

Kaksi tenttiä takana, yksi vielä edessä.

Koulumainen, mutta tehokas organisaatio

Suomessa kävellessäni PI-saliin tenttejäni varten en koskaan voi olla ihan varma, mihin aikaan tentti alkaa ja päättyy ja riittääkö kaikille tenttipapereita. Wollongongissa tenttitilaisuuksien organisaatio on uskomatonta. Ensimmäinen tenttini oli yliopiston liikuntasalissa, Australian oikeuden perusteet, perjantaina klo 9-12. Ovet avattiin varmaankin parikymmentä minuuttia ennen tentin alkua. Opiskelijakortti piti näyttää ovella. Tenttijöitä oli lähemmäs tuhat, eri oppiaineista. Tentti alkoi klo 9.01.

Laukut ja muut tavarat jätettiin toiseen rakennukseen, tätä tarkoitusta varten varattuun huoneeseen. Tenttiin sai ottaa mukaan kirjoitusvälineiden lisäksi arvotavarat, mutta nämä piti laittaa läpinäkyvään minigrip-pussiin, joita jaettiin tenttisalin ulkopuolella. Pussi laitettiin oman pöydän alle, missä se oli valvojien näkyvillä. Myös rannekellot, sekä analogiset että digitaaliset, piti laittaa pussiin. Vettä sai tuoda läpinäkyvässä, etikettömässä pullossa. Ainoa sallittu ruoka oli karkit, mutta näidenkin piti olla paperittomia ja ne piti laittaa läpinäkyvään minigrip-pussiin.

Vastaukset kirjoitettiin tenttivihkosiin, jotka olivat valmiina pöydillä odottamassa. Vihkosista ei saanut repiä sivuja, eikä niitä jaettu ylimääräisiä, joten ne toimivat myös suttupapereina. Hetki ennen tentin alkua valvojat jakoivat kysymyspaperit, jotka sai kääntää ja lukea, kun tentti julistettiin alkaneeksi. Valvojia oli suurin piirtein yksi 50 opiskelijaa kohti, joten papereiden jako hoitui sutjakasti.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana salista ei saanut poistua, jotta myöhästyjät voisivat osallistua tenttiin. Vessaan pääsi nostamalla kätensä ja pyytämällä luvan valvojalta. Valvojilta sai nenäliinoja, mutta ei kyniä tai muita kirjoitusvälineitä – jälkimmäinen sääntö “tasapuolisuuden” nimissä. Kirjoitusvälineitä ei myöskään saanut lainata muilta tenttijöiltä (oletettavasti tätä sääntöä sovellettiin vasta tentin alettua). En ole ihan varma, miten tasapuolisuutta tai erityisesti oikeudenmukaisuutta edistää se, että kynänsä bussiin kadottanut tai kesken tentin kynänsä rikkonut ei voi osallistua tenttiin. Rangaistus hajamielisyydestä (jota tenttistressi pahentaa) tai huonosta kirjoitusvälinevalmistautumisesta on kohtuuttoman ankara, kun ottaa huomioon, ettei tenttejä voi uusia – kertaakaan. Kurssi on suoritettava kokonaisuudessaan uudestaan, todennäköisesti vuoden päästä, koska useimmat kurssit järjestetään joko syys- tai kevätlukukaudella, ei molemmilla. Lisäksi kurssista on tietenkin maksettava uudestaan, ensimmäisten vuosien kursseista n. 500-2000 dollaria per kurssi.

10 minuuttia ennen tentin loppua asiasta kuulutettiin. Viimeisen 10 minuutin aikana salista ei saanut poistua. Tätä ennen tentistä sai poistua nostamalla kätensä, jolloin valvoja tuli hakemaan tenttipaperit pois. Kysymyspaperia ei saanut viedä pois salista. Jos jäi tentin loppuun asti, oli odotettava paikoillaan, kunnes kaikki tenttipaperit oli kerätty. Poistua sai vasta luvan saatuaan.

Kaiken kaikkiaan tenttijärjestely tuntui hyvin koulumaiselta (kuten yliopisto täällä muutenkin monilta osin). Tuntui, että olin taas kirjoittamassa ylioppilaskokeitani kouluni liikuntasalissa (suoritin EB:n, eurooppalaisen ylioppilastutkinnon, joten kokemus oli todellakin hyvin samankaltainen).

3,5 km sateessa

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole opiskellut viikonloppuisin. Lauantaina minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa: toinen tenttini oli lauantaiaamuna klo 9-11. Olin valittanut lauantaitentistä kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Kuulin myös iltatenteistä klo 18-20 ja jopa lauantaisesta iltatentistä ja valitin myös niiden puolesta, jotka joutuivat suorittamaan nämä tentit. Valitukseni oli kuitenkin kevyttä, humoristista, kunnes lauantaiaamuna tajusin, että minulla oli oikeasti ongelma.

Lähdin aamulla bussipysäkille hyvissä ajoin, tähtäimessäni klo 8.06 lähtevä yliopiston ilmainen bussi (tarkoitettu vain opiskelijoille ja yliopiston työntekijöille). Olisin kampuksella n. klo 8.20, joten ehtisin vielä lukea muistiinpanoni läpi ennen tentin alkua. Puolivälissä bussipysäkille tajusin, ettei yliopiston bussi kulje lauantaisin. “Ei hätää”, ajattelin, “kävelen kaupungin ilmaisbussin pysäkille ja menen sillä”. Ehdin ottaa kymmenisen askelta ennen kuin tajusin, että viikonloppuisin kaupungin ilmaisbussi aloittaa liikennöinnin klo 8 yliopistolta, joten kestäisi n. 40 minuuttia ennen kuin bussi ehtisi minun pysäkilleni. Jos bussi olisi ajoissa, ehtisin tenttiin. Jos bussi olisi myöhässä, myöhästyisin.

Totesin, että yliopistolle on vain 3,5 kilometriä, joten kävelin. Olin ajoissa liikkeellä, joten ehdin mainiosti. Muistiinpanojani en kuitenkaan ehtinyt lukea.

Kaiken lisäksi satoi. Onneksi oli vedenpitävä takki.

Tentti alkoi prikulleen klo 9.00.

Lauantaitentin ongelmia

Tenttitilaisuuksien organisaatio on ihailtavaa, mutta tämä lauantaitenttihomma on huonosti suunniteltu. Minun ongelmani ei ollut mitään verrattuna siihen, että jotkut asuvat Sydneyssä tai muutoin kaukana. Viikonloppuisin junia ja busseja kulkee harvemmin ja ne ovat hitaampia. Kaiken lisäksi viikonloppuisin radoilla tehdä korjaustöitä ja junat myöhästelevät. Näin oli myös tänä viikonloppuna. Yksi kurssikaverini kertoi, että ratatöiden takia hänen olisi pitänyt lähteä kotoaan Sydneystä puolenyön aikaan ehtiäkseen ajoissa tenttiin. Onneksi hän oli tarkistanut asian etukäteen ja yöpyi ystävänsä luona Nowrassa. Sieltä hänen piti lähteä vasta klo 6.30 aikoihin.

Kun tentti alkoi klo 9.00, edessäni oleva pulpetti oli tyhjä. Mietin, mahtoiko opiskelija odottaa ilmaisbussia voi oliko hän tulossa kauempaa ja joutunut ongelmiin junien kanssa. Tai mahdollisesti hän oli etsimässä parkkipaikkaa, vaikka tenttien aikaan ja viikonloppuna ei luulisi parkkipaikan löytämisen olevan kovin vaikeaa. Muina aikoina yliopiston parkkitilanne on kaaos, koska monet asuvat kauempana ja tulevat yliopistolle autolla. UOW Students Buy and Sell -Facebook-ryhmä on täynnä parkkipaikkavalituksia (myynti-ilmoituksia on hyvin vähän). Onneton opiskelija tuli lopulta tenttiin klo 9.06. En saanut selville hänen myöhästymisensä syytä.

Jos yliopisto ehdoin tahdoin haluaa pitää tentin viikonloppuna, pitäisi sen huolehtia, että ainakin Wollongongissa yliopiston asuntoloissa asuvat opiskelijat myös pääsevät paikalle.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016

Edellisestä julkaisusta on ehtinyt vierähtää melkein kuukausi. Lukukausi lähenee loppuaan, joten tapahtumien tahti kiihtyy ja blogin kirjoittaminen hidastuu.

Mikä täällä on yllättänyt?

Kiire yllättää aina. Viimeiset 1,5 viikkoa ennen tenttejä edeltävän lukuviikon alkamista kirjoitin kuumeisesti kolmea tehtävää loppuun. Yksi oli psykologian peruskurssin tehtäväkirja (workbook), jota olin kirjoitellut lukukauden mittaan, mutta muutamat tehtävät olivat jääneet tekemättä. Forensisen psykologian kurssille piti kirjoittaa tutkimussuunnitelma. Olimme jo kehittäneet tutkimusidean ryhmätyönä, mutta kun rupesin kirjoittamaan työtä, huomasin kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, epämääräisyyksiä ja mahdottomuuksia suunnitelmassamme. En alunperinkään pitänyt aiheestamme ja pidin tutkimustamme liian monimutkaisena, mutta kovin suuriin muutoksiin minulla ei ollut aikaa. Kolmas työ oli essee ihmisoikeusteemasta. Olin valinnut aiheekseni Euroopan pakolaiskriisin. Kärsin pahasta saamattomuudesta monta päivää, ennen kuin löysin näkökulmani tekstiin ja pystyin kirjoittamaan.

Monet vaihto-opiskelijat eivät juuri välitä opintomenestyksestään vaihdossa, koska arvosanat muunnetaan kuitenkin asteikolle hyväksytty-hylätty. Alunperin minäkin ajattelin, ettei opintojen sisältö ole pääasia. Hyvin pian kuitenkin huomasin valinneeni mielenkiintoisia kursseja. Arvosanoista en minäkään ole niin huolissani, kunhan tunnen oppineeni itse asian. Toki oppiminen ja arvosana usein korreloivat, mutta eivät aina. Useat ovat myös valittaneet opetuksen heikkoa tasoa. Ilmeisesti opetuksen taso vaihtelee tiedekuntien välillä merkittävästi. Kuten kirjoitin aiemmassa julkaisussa, olen itse ollut yllättynyt siitä, miten hyvää opetusta olen saanut.

Oikkari ymmällään

Myös osa oppimistani asioista on yllättänyt. Australialla ei esim. ole perustuslain tasoista perusoikeussäännöstöä. Australian perustuslaki on vuodelta 1901 ja liittyy entisten siirtomaiden yhdentymiseen liittovaltioksi ja Australian itsehallintoon, ei niinkään valtion ja kansalaisten välisen suhteen määrittämiseen. Perustuslakia voi muuttaa vain kansanäänestyksellä, ja sitä on muutettu vain 8 kertaa voimaantulonsa jälkeen. Muuttamisyrityksiä on ollut 44. Osalla osavaltioista on tavallisen lain tasoisia perusoikeuslakeja, mutta ne väistyvät, jos kyseisen lain ja liittovaltiotasoisen lain välillä on ristiriita. Liittovaltion parlamenttikin on säätänyt tiettyjä asioita koskevia lakeja, esim. syrjinnän kieltäviä lakeja, mutta tämäkin on ollut mahdollista vain perustuslain joustavalla tulkinnalla. Perustuslaki ei nimittäin sisällä säännöstä, jonka perusteella liittovaltion parlamentti voi säätää lakeja perusoikeuksista. Sen sijaan se voi säätää lakeja ulkopolitiikkaan (external affairs) liittyen. Syrjimisen kieltävät lait perustuvat tuon pykälän joustavaan tulkintaan. Vuonna 1983 Australian korkein oikeus (High Court) päätti, että ulkopolitiikan alaan kuului mikä tahansa asia, josta Australia oli allekirjoittanut kansainvälisen sopimuksen (päätös nk. Tasmanian Dam -tapauksessa). Australia on allekirjoittanut mm. YK:n naisten oikeuksia koskevan sopimuksen, millä perusteella liittovaltion parlamentti sääti naisten syrjinnän kieltävän lain. Australia ei kuitenkaan pidä kansainvälistä oikeutta sinänsä itseään sitovana, joten pelkästään kansallisen lain muutoksella Australia voisi riistää naisilta äänioikeuden tai tehdä kansanmurhasta laillista.

Olen yllättynyt, miten vähän yhdenvertaisuuteen ja johdonmukaisuuteen kiinnitetään huomiota rikosoikeudessa. New South Walesin parlamentti sääti vuonna 2014 One punch law’na tunnetun lain. Kyse on taposta / kuolemantuottamuksesta tilanteessa, jossa kuolema on aiheutunut vaikka yhden ainoan päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Jos pahoinpitelijä oli humalassa, minimirangaistus on 8 vuotta, maksimirangaistus 25 vuotta vankeutta. Yksi lain kiistanalaisista piirteistä on juurikin tämä: siinä säädetään minimirangaistuksesta humalassa olleelle pahoinpitelijälle. Yleensä tuomarin harkintavalta ulottuu rankaisematta jättämisestä maksimirangaistukseen. Tuomari voi huomioida myös sellaisia seikkoja kuin tuomittavan kotiolot, sillä huono-osaisuuden katsotaan vaikuttavan itsenäiseen tahdonmuodostuksen erityisesti nuorten kohdalla. Australialaiset eivät siis näe ongelmaa siinä, että samasta teosta voidaan antaa toisistaan villisti poikkeavia rangaistuksia epäyhtenäisin perustein.

Toinen täysin käsittämätön käytäntö on ns. huumetuomioistuinten (drug court) tuomiopiirit. Huumetuomioistuimissa voidaan käsitellä tapauksia, joissa syytetty on huume- tai alkoholiriippuvainen ja rikos ei ole väkivalta- tai seksuaalirikos. Prosessi on pitkäaikainen, tuettu kuntoutusprosessi, ja se on vapaaehtoinen. Syytetty voi myös valita tavallisen oikeusprosessin ja siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. Huumetuomioistuimista saadut tulokset ovat yleensä huomattavasti parempia kuin tavallisessa rikosprosessissa ja rangaistuksessa saavutetut tulokset. Vaikuttaa siltä, että huumetuomioistuimia pitäisi olla kaikkialla. New South Walesin osavaltiossa niitä on kuitenkin vain kolme. Wollongongissa ei ole huumetuomioistuinta, joten Wollongongissa rettelöivä ei saa hyväkseen huumetuomioistuimen prosessia. Sen sijaan Sydneyssä asuva voi päästä huumetuomioistuimeen. Lisäksi huumetuomioistuimissa on vain rajallinen määrä paikkoja, ja jos tuomioistuimeen pyrkijöitä on enemmän kuin resursseja, valitaan pääsijät sattumanvaraisesti. Saman osavaltion sisällä samasta teosta syytettyjä voidaan siis kohdella todella eri tavalla. Se on suomalaisesta perspektiivistä käsittämätöntä.

Paljon muutakin uutta ja yllättävää olen oppinut, mutta tässä olivat päällimmäiset.

Yksinäinen matkailija

Opintojen ulkopuolella yllättävää on ollut, miten vähän yliopistolla on urheiluseuroja ja miten kallista niissä harjoittelu on. Ylipäätään tuntuu, että opiskelijaseurat ja -kerhot eivät juurikaan pidä huolta uusista jäsenistään. Esim. retkeilyseura lähetti ensimmäisen sähköpostinsa 3 kuukauden kuluttua orientaation esittäytymispäivästä (Clubs’ Day). Hapkido-seura oli kyllä aktiivisesti yhteydessä, mutta harjoittelu maksaa 48$ (30€) kahden viikon jaksolta. Liittymismaksu on 50$.

Ehkä tästä syystä ystävien saaminen on ollut hankalampaa kuin odotin. Parhaat ystäväni ovat kämppikseni, joiden kanssa tulee väkisin vietettyä aikaa. Keskustelut, jotka toisinaan äityvät väittelyksi, ovat usein hedelmällisiä, joskus raivostuttavia. Olen yllättänyt itseni omaksumalla sangen aggressiivisen väittelytyylin. Keskeytän, ja korotan ääntäni, jos minut yritetään keskeyttää. Tämä johtuu siitä, että väittelykumppanini keskeyttävät usein. Suomalainen tyyli, jossa odotetaan kohteliaasti toisen lopettavan puheenvuoronsa, johtaisi siihen, etten saisi sanottua kokonaista virkettä missään vaiheessa. En erityisesti pidä tällaisesta väittelytyylistä, mutta se on ainoa, jolla saa äänensä kuuluviin tässä porukassa. Toisaalta kuitenkin jää tunne, ettei saanut viestiään läpi.

Tiesin Australian olevan autoilun luvattu maa, mutta siihen en ollut varautunut, että autot eivät väistä jalankulkijaa. Vain merkityillä suojateillä, joita on koko Wollongongissa ehkä 2, autot pysähtyvät. Muissa tapauksissa eli liikennevalottomissa risteyksissä, joihin ei ole maalattu raitoja, autot eivät pysähdy, vaikka olisit jo ylittämässä, siis keskellä tietä.

Viimeisimpänä yllätyksenä oli, ettei minulle ole tullut tunnetta, että haluaisin jäädä tänne. Vain kiertäessäni länsirannikkoa tällä viikolla tuli tunne, etten haluaisi lähteä vaan kierrellä Länsi-Australiaa loputtomiin, asua jossain keskellä ei-mitään luonnonvoimien ehdoilla. Positiivista tässä on se, että kotiinpaluu – kun sen aika koittaa – on helpompaa.

Olen asunut elämästäni 19 vuotta ulkomailla. Siksi minä ja muu maailma ajattelemme usein, että olen kohdannut useita erilaisia kulttuureja ja että minulla on ystäviä ympäri maailmaa. Tosiasiassa kokemukseni ovat rajoittuneet lähinnä eurooppalaisiin tai laajemmin länsimaisiin kulttuureihin. Australiassa tilanne on toinen, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.

Maailman ympäri
Asun libanonilaisen, iranilaisen ja intialaisen, sekä australialaisen ja italialaisen kanssa. Libanonilaisen kanssa olen käynyt tiukkoja väittelyitä muun muassa lähi-Idän historiasta, Euroopan rasismista ja Iranin lehdistön vapaudesta. Libanonilainen ja iranilainen väittelivät yhtenä päivänä avioerosta Iranissa. Olen kuullut myös uskomattomia tarinoita Saudi-Arabiasta, jossa libanonilainen asui kolme vuotta ennen Australiaan muuttamista.

Olen tavannut malesialaisia, kiinalaisia, taiwanilaisia, meksikolaisia. Leikkinyt hippaa japanilaisten kanssa sekä pelannut rantalentistä muun muassa pakistanilaisten, intialaisten, saudiarabialaisen ja nigerialaisen kanssa. Olen kohdannut bussipysäkillä rankkasateessa argentiinalaisen sekä uimahallin saunassa venäläisiä, kiinalaisia ja japanilaisia.

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys korostuvat tietenkin yliopistolla, osittain, koska kansainvälisille opiskelijoille järjestetään omia tapahtumia, ja osittain, koska kansainvälisiä opiskelijoita on niin paljon. Aasia on tietenkin luonteva kohdealue australialaisille yliopistoille.

Mutta Australia on muutenkin monikulttuurinen maa. Monet ovat olleet täällä pitkään – esimerkiksi argentiinalainen jo 20 vuotta. Osa on toisen, kolmannen, neljännen sukupolven maahanmuuttajia. Aksentin perusteella saattaa erottaa Australiassa syntyneen ja kasvaneen maahanmuuttajasta, mutta täydellinen “G’day, mate” ei sekään ole idioottivarma indikaattori.  Ainoa varma tapa on siis kysyä suoraan.

Monella kiinalaistaustaisella on yhtä pitkät juuret Australiassa kuin monella englantilaistaustaisella. 1850-luku oli suuri maahanmuuton kausi, jolloin niin kiinalaiset kuin englantilaiset, irlantilaiset, keskieurooppalaiset, amerikkalaiset, uusiseelantilaiset ja Tyynenmeren saarten asukkaat suuntasivat Australiaan kaivamaan kultaa. On eri asia, että valkoihoiset ovat pitäneet valtaa tässä maassa ja 1900-luvun alussa uuden federaation parlamentti käytännössä kielsi maahanmuuton Aasiasta puoleksi vuosisadaksi. On eri asia, että syvistä juurista ja pitkäaikaisesta oleskelusta huolimatta rasismi ja syrjintä on yhä tavallista.

Alkuperäistä Australian kulttuuria
Valkoihoisten(kaan) oikeus olla tässä maassa ei ole lainkaan selvä. Kun ensimmäinen brittiläisten uudisasukkaiden laiva saapui Botany Bayhin (Sydneyyn) vuonna 1788, he valtasivat maa-alueen aboriginaaleilta. Britit pitivät Australiaa terra nulliuksena, tyhjänä maana. Tämä on eri asia kuin asumaton maa – britit tiesivät vallan hyvin aboriginaalien olevan täällä – mutta brittiläisen common law -lain mukaan itse maa-ala ei ollut kenenkään omistuksessa, koska aboriginaalit eivät olleet muokanneet maata. He eivät olleet maanviljelijöitä. Siksi he eivät brittiläisen katsantokannan mukaan omistaneet maata, jolla asuivat ja metsästivät, tai vesiä, joilla kalastivat.

Australian pimeä historia – se, miten aboriginaalit ja Torres Straitin saarten asukkaat ovat kärsineet valkoisten ylivallan alla – ei oikeastaan kuulu tämän blogin aihepiiriin, mutta minun on mahdoton sivuuttaa sitä. Ensinnäkin, tämä historia kuuluu osittain opintoihini täällä. Toiseksi, tämä historia näkyy australialaisessa yhteiskunnassa.

Ehkä näkyvimmin aboriginaalien kulttuurit näkyvät paikannimissä. Esimerkiksi Wollongong ja Illawarra ovat alkuperältään aboriginaalisanoja. Usein näiden paikannimien alkuperäinen tai oikea merkitys on kuitenkin hävinnyt. Monet varmasti ‘englantilaistettiin’ eli muunnettiin epätarkasti latinalaisiin kirjaimiin sopiviksi, kun uudisasukkaat saapuivat.

Toinen tapa, jolla olen kohdannut aboriginaalikulttuureja, on yliopiston tapahtumissa. Eräässä kansainvälisille opiskelijoille suunnatussa infotilaisuudessa yliopistolla työskentelevä aboriginaalinainen aloitti infopuheensa toivottamalla meidät tervetulleeksi omalla kielellään ja kunnioittamalla maan vartijoita (“I would like to acknowledge the traditional custodians of this land…”). Paikalla ollut vanhemmanpuoleinen mies mutisi vieressäni: “Niin, tästähän on tullut mantra.”

Kaikki eivät kuitenkaan toivota valkoihoisia tervetulleiksi. Kävin pääsiäisenä Canberrassa, missä on aboriginaalien telttalähetystö. Telttalähetystö vaatii aboriginaalien suvereniteetin palauttamista eli käytännössä itsemääräämisoikeutta. Valitettavasti tällä ei ole ollut juurikaan vaikutusta aboriginaalien asemaan.

Pari viikkoa sitten professori Anshuman Mondal vieraili Wollongongissa Brunei-yliopistosta Lontoosta. Olin kuuntelemassa hänen luentoaan, joka käsitteli monikulttuurisuutta. Alussa hän kunnioitti maan vartijoita ja pohti, kuinka kaikki me ei-aboriginaalit olemme täällä ilman heidän lupaansa. Hän totesi lisäksi, ettei hänen vierailunsa lyhytaikaisuus mitenkään poistanut tai hyvittänyt ongelmaa. Siinäpä pohdittavaa itse kullekin maahanmuuttajalle, turistille ja vaihto-opiskelijalle.

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016

Arki matkalla tai matkan arki – mikä ristiriita. Alle puolen vuoden vaihdossa sitä on koko ajan matkalla, koko ajan etsimässä uusia paikkoja. Jonkinlainen rytmi kuitenkin löytyy – jonkinlainen arki. Minun arkeni näyttää tältä:

Maanantaista perjantaihin päähuomioni vie opinnot. Käyn luennoilla ja pienryhmäopetuksessa. Istun kirjastossa tai kotona lukemassa ja tekemässä tehtäviä. Jos olen kotona, käy usein lounasaikaan uimassa meressä (300 metrin päässä kotoa). Jos olen yliopistolla, käyn yliopiston liikuntakeskuksen ilmaisliikunnassa ja ranskalaisen kerhon keskustelutunneilla. Torstai-iltaisin saatan käydä keskustassa ruokamarkkinoilla. Tarjolla on katuruokaa ympäri maailmaa ja livemusiikkia. Parina arki-iltana kuussa suuntaan Sydneyyn aikidotreeneihin. Käyn silloin tällöin tanssimassa paritansseja joko Sydneyssä tai Wollongongissa. Yliopistolla ja kaupungilla järjestetään jatkuvasti erilaisia mielenkiintoisia tapahtumia, joista useimpiin en jaksa mennä.

Valitettavasti opiskelijaruokala ei ole rantautunut Wollongongiin (lukuun ottamatta yhtä asuntolaa, jossa on mahdollisuus valita täysi ylläpito). Kampuksella on monia kahviloita ja (pika)ruokaloita, mutta itse vältän niitä, koska hinnat eivät ole kovin opiskelijaystävällisiä. Yleensä otan siis omat eväät kotoa. Aina välillä joku taho järjestää “barbien” – barbecuen eli grilliruokaa, jolloin on mahdollisuus saada ilmainen lounas. Sen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, sillä suunnitelmat saattavat muuttua tai ruoka saattaa loppua kesken.

Viikonloppuisin en opiskele. Silloin tällöin teen reissun jonnekin kauemmas. Ennen lukukauden alkamista kävin Melbournessa. Pääsiäisenä kävin Canberrassa. Yhtenä viikonloppuna olin “orientaatioretkellä” – surffaamassa muiden Wollongongin yliopiston vaihto-opiskelijoiden kanssa. Joukossa oli myös yksi australialainen. Surffasimme yhteensä kuutisen tuntia, nautimme lämpimistä suihkuista, söimme purilaisia ja joimme runsaasti teetä ja kahvia. Lauantai-iltana menimme paikalliseen pubin, yökerhon, herrasmieskerhon ja viinakaupan virkaa toimittavaan ravintolaan.

Myös lähimaastossa on hienoja kohteita. Viime viikonloppuna kiipesin Mt Keiralle, jonka juurella yliopiston pääkampus sijaitsee, ja kävin Royal National Parkissa, Sydneyn ja Wollongongin välissä sijaitsevassa kansallispuistossa. Sunnuntaisin paikallisella matkakortilla, Opal-kortilla, matkustaminen maksaa vain 2,50$ – niin monta matkaa kuin haluat. Pisimmillään tuohon hintaan voisi matkustaa yli 450 kilometrin matkan Bomaderrystä Sconeen – ja myös takaisin, jos ehtii. Pistäpä siitä paremmaksi!

Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016

Olen opiskellut kolmessa eri yliopistossa, kolmessa eri maassa. Tähän mennessä Wollongongin yliopiston opetus on ollut parasta. Luennot ovat yhden tunnin mittaisia, pienryhmäopetus perustuu vahvasti opiskelijoiden keskinäiseen keskusteluun ja opiskelun tuki on kunnossa.

Tunnin luennot
Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan pitäisi heti kieltää kolmen ja neljän tunnin luennot. Olin niin turtunut moisiin maratoneihin, etten edes hoksannut, kuinka puuduttavia ne ovat, ennen kuin tulin Australiaan ja koin taas 50 minuutin-yhden tunnin luennot. Akateeminen vartti huomioon ottaen Suomessa voitaisiin käyttää kahden eli puolentoista tunnin luentoja. Jos luennoitsija kysyy opiskelijoilta mielipiteitä, tätä yleensä edeltää lyhyt keskustelutuokio vieruskaverin kanssa. Australiassa opiskelijat ovatkin aktiivisempia luennolla kuin Suomessa (oikeustaloustieteen luentokurssia mahdollisesti lukuun ottamatta).

Kaikki psykologian luennot äänitetään ja ne voi katsella livenä tai jälkeenpäin. Valitettavasti oikeustieteessä ei ole yhtä hyvää järjestelyä, vaikka joka luentosalissa on mahdollisuus äänittämiseen.

Keskusteluun perustuvaa pienryhmäopetusta
Jokaiseen kurssiin kuuluu pienryhmäopetusta kerran viikossa. Yhdellä kurssilla “pienryhmä” tosin on 100 henkeä, mutta se johtuu kurssin poikkeuksellisesta suosiosta. Tuolla kurssilla pienryhmässä on samaa tuntua kuin rikosoikeuden uudistuneessa opetuksessa. Pienryhmätunnilla keskustellaan ensin pienemmissä ryhmissä, sen jälkeen koonti tapahtuu koko 100 hengen voimin. Minun ryhmäni väri on violetti ja nimemme on The Flying Purple People Eaters, joka on viittaus australialaiseen lastenlauluun.

Pienryhmäopetuksen kantava voima on keskustelu. Kurssista riippuen opettaja saattaa pitää lyhyitä luento-osuuksia, mutta niitä seuraa keskustelu pareittain tai 3-6 hengen ryhmissä. Usein keskustelut pohjaavat myös kyseisen viikon kirjallisuuteen ja siihen perustuviin, ennalta valmisteltuihin tehtäviin. Kun opiskelijat huomaavat, että muilla opiskelijoilla on samansuuntaisia ajatuksia, he uskaltavat esittää ne myös isolle ryhmälle.

Pienempiä ryhmiä voi hyödyntää myös kisaamiseen. Ensimmäisellä psykologian perusteiden pienryhmätunnilla kisasimme ryhmissä oikeaoppisen kirjallisuusluettelon laatimisessa. (The Flying Purple People Eaters toi voiton kotiin!) Australian oikeusjärjestelmän alkeissa väittelimme siitä, pitäisikö Australian sisällyttää perustuslakiinsa luettelo kansalaisten (perus)oikeuksista. Forensisen psykologian kurssiin kuuluu 4-5 hengen ryhmissä pidettävä esitelmä.

Pienryhmäopetus kestää tunnin tai kaksi.

Myös Cambridgen yliopistossa on runsaasti pienryhmäopetusta, mutta siellä pienryhmä tarkoittaa 1-4 opiskelijaa ja yhtä opettajaa (“supervisor”). Me opiskelijaparat olimme niin kauhuissamme virheiden tekemisestä ja niin pelonsekaisen kunnioituksen lamauttamia (opettajamme saattoivat nimittäin olla alansa huippuja – maailmanlaajuisesti), että keskustelusta ei yleensä tullut paljon mitään.

Opiskelun tuki
Tukea saa paitsi kurssien opettajilta (joilla on vastaanottoajat Suomen tapaan), Student Support Advisoreilta (joille voi puhua mistä ongelmasta tahansa) ja mielenterveyspalveluilta, myös PASS-nimisestä opetusmuodosta. PASS eli Peer Assisted Study Session on joillain kursseilla tarjottava ylimääräinen opetustunti, jossa vanhemmat opiskelijat tuutoroivat nuorempia. Ryhmäkoko on korkeintaan 20 henkeä. Ryhmää vetää yksi vanhempi (esim. kolmannen vuoden) opiskelija, jolle maksetaan opetuksesta palkkaa. Hän suunnittelee tunnin itsenäisesti, mutta ryhmään osallistuvat voivat pyytää käsittelemään jotain tiettyä aihepiiriä. Opetus voi liittyä akateemiseen kirjoittamiseen, opiskelutekniikkaan tai itse kurssin aihepiiriin. Myös PASS on osallistavaa opetusta ja voi perustua pienempien ryhmien keskinäiseen kisailuun.

Opiskelijoita kannustetaan painokkaasti osallistumaan PASS:iin. Lukukauden alussa vanhemmat opiskelijat tai kurssin opettajat esittelevät PASS:n ajatuksen ja kannustavat osallistumaan. PASS-mainoksia on ympäri kampusta. Jos PASS:ssa käy vähintään 10 kertaa lukukauden aikana, voi osallistua arvontaan, jossa voi voittaa laskuvarjohyppäyskerran tai lahjakortteja. Lisäksi erityisen hankalilla kursseilla järjestetään ylimääräinen PASS ennen tenttiviikkoja olevan lukuviikon aikana – mutta vain säännöllisille PASS-osallistujille.

En kuitenkaan suosittele kokonaan Wollongongin malliin siirtymistä Suomessa. Täällä opetus nimittäin kestää koko lukukauden, 13 viikkoa (välissä yksi lomaviikko), minkä päätteeksi on lukuviikko ja tenttiviikot. Suomen “pikakursseissa”, jotka kestävät muutaman viikon, jolloin luentoja on joka päivä, on omat hyvät puolensa. Ne voivat muun muassa olla helpompia työssä käyvien opiskelijoiden kannalta. Ne mahdollistavat myös lomaviikon (tai -viikkojen) pitämisen kesken lukukauden eri aikaan kuin koko muu kansakunta. Ylipäätään opintojen joustavuus on Suomessa opiskelun suurin plussa. Siitä en luopuisi mistään hinnasta.