Olen asunut elämästäni 19 vuotta ulkomailla. Siksi minä ja muu maailma ajattelemme usein, että olen kohdannut useita erilaisia kulttuureja ja että minulla on ystäviä ympäri maailmaa. Tosiasiassa kokemukseni ovat rajoittuneet lähinnä eurooppalaisiin tai laajemmin länsimaisiin kulttuureihin. Australiassa tilanne on toinen, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.
Maailman ympäri
Asun libanonilaisen, iranilaisen ja intialaisen, sekä australialaisen ja italialaisen kanssa. Libanonilaisen kanssa olen käynyt tiukkoja väittelyitä muun muassa lähi-Idän historiasta, Euroopan rasismista ja Iranin lehdistön vapaudesta. Libanonilainen ja iranilainen väittelivät yhtenä päivänä avioerosta Iranissa. Olen kuullut myös uskomattomia tarinoita Saudi-Arabiasta, jossa libanonilainen asui kolme vuotta ennen Australiaan muuttamista.
Olen tavannut malesialaisia, kiinalaisia, taiwanilaisia, meksikolaisia. Leikkinyt hippaa japanilaisten kanssa sekä pelannut rantalentistä muun muassa pakistanilaisten, intialaisten, saudiarabialaisen ja nigerialaisen kanssa. Olen kohdannut bussipysäkillä rankkasateessa argentiinalaisen sekä uimahallin saunassa venäläisiä, kiinalaisia ja japanilaisia.
Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys korostuvat tietenkin yliopistolla, osittain, koska kansainvälisille opiskelijoille järjestetään omia tapahtumia, ja osittain, koska kansainvälisiä opiskelijoita on niin paljon. Aasia on tietenkin luonteva kohdealue australialaisille yliopistoille.
Mutta Australia on muutenkin monikulttuurinen maa. Monet ovat olleet täällä pitkään – esimerkiksi argentiinalainen jo 20 vuotta. Osa on toisen, kolmannen, neljännen sukupolven maahanmuuttajia. Aksentin perusteella saattaa erottaa Australiassa syntyneen ja kasvaneen maahanmuuttajasta, mutta täydellinen “G’day, mate” ei sekään ole idioottivarma indikaattori. Ainoa varma tapa on siis kysyä suoraan.
Monella kiinalaistaustaisella on yhtä pitkät juuret Australiassa kuin monella englantilaistaustaisella. 1850-luku oli suuri maahanmuuton kausi, jolloin niin kiinalaiset kuin englantilaiset, irlantilaiset, keskieurooppalaiset, amerikkalaiset, uusiseelantilaiset ja Tyynenmeren saarten asukkaat suuntasivat Australiaan kaivamaan kultaa. On eri asia, että valkoihoiset ovat pitäneet valtaa tässä maassa ja 1900-luvun alussa uuden federaation parlamentti käytännössä kielsi maahanmuuton Aasiasta puoleksi vuosisadaksi. On eri asia, että syvistä juurista ja pitkäaikaisesta oleskelusta huolimatta rasismi ja syrjintä on yhä tavallista.
Alkuperäistä Australian kulttuuria
Valkoihoisten(kaan) oikeus olla tässä maassa ei ole lainkaan selvä. Kun ensimmäinen brittiläisten uudisasukkaiden laiva saapui Botany Bayhin (Sydneyyn) vuonna 1788, he valtasivat maa-alueen aboriginaaleilta. Britit pitivät Australiaa terra nulliuksena, tyhjänä maana. Tämä on eri asia kuin asumaton maa – britit tiesivät vallan hyvin aboriginaalien olevan täällä – mutta brittiläisen common law -lain mukaan itse maa-ala ei ollut kenenkään omistuksessa, koska aboriginaalit eivät olleet muokanneet maata. He eivät olleet maanviljelijöitä. Siksi he eivät brittiläisen katsantokannan mukaan omistaneet maata, jolla asuivat ja metsästivät, tai vesiä, joilla kalastivat.
Australian pimeä historia – se, miten aboriginaalit ja Torres Straitin saarten asukkaat ovat kärsineet valkoisten ylivallan alla – ei oikeastaan kuulu tämän blogin aihepiiriin, mutta minun on mahdoton sivuuttaa sitä. Ensinnäkin, tämä historia kuuluu osittain opintoihini täällä. Toiseksi, tämä historia näkyy australialaisessa yhteiskunnassa.
Ehkä näkyvimmin aboriginaalien kulttuurit näkyvät paikannimissä. Esimerkiksi Wollongong ja Illawarra ovat alkuperältään aboriginaalisanoja. Usein näiden paikannimien alkuperäinen tai oikea merkitys on kuitenkin hävinnyt. Monet varmasti ‘englantilaistettiin’ eli muunnettiin epätarkasti latinalaisiin kirjaimiin sopiviksi, kun uudisasukkaat saapuivat.
Toinen tapa, jolla olen kohdannut aboriginaalikulttuureja, on yliopiston tapahtumissa. Eräässä kansainvälisille opiskelijoille suunnatussa infotilaisuudessa yliopistolla työskentelevä aboriginaalinainen aloitti infopuheensa toivottamalla meidät tervetulleeksi omalla kielellään ja kunnioittamalla maan vartijoita (“I would like to acknowledge the traditional custodians of this land…”). Paikalla ollut vanhemmanpuoleinen mies mutisi vieressäni: “Niin, tästähän on tullut mantra.”
Kaikki eivät kuitenkaan toivota valkoihoisia tervetulleiksi. Kävin pääsiäisenä Canberrassa, missä on aboriginaalien telttalähetystö. Telttalähetystö vaatii aboriginaalien suvereniteetin palauttamista eli käytännössä itsemääräämisoikeutta. Valitettavasti tällä ei ole ollut juurikaan vaikutusta aboriginaalien asemaan.
Pari viikkoa sitten professori Anshuman Mondal vieraili Wollongongissa Brunei-yliopistosta Lontoosta. Olin kuuntelemassa hänen luentoaan, joka käsitteli monikulttuurisuutta. Alussa hän kunnioitti maan vartijoita ja pohti, kuinka kaikki me ei-aboriginaalit olemme täällä ilman heidän lupaansa. Hän totesi lisäksi, ettei hänen vierailunsa lyhytaikaisuus mitenkään poistanut tai hyvittänyt ongelmaa. Siinäpä pohdittavaa itse kullekin maahanmuuttajalle, turistille ja vaihto-opiskelijalle.
