Taide kutsuu

Tänä vuonna päätin, että en jätä Helsingin juhlaviikkoja kokonaan väliin. Asunhan sentään vain puolen tunnin matkan päässä lähes kaikista tapahtumista. Siispä katselin ohjelmistoa innosta kiiluvin silmin ja listasin itselleni kaikkia mahdollisia taide-elämyksiä, joihin voisin osallistua. Voittaisiko amerikkalaisen nykytanssin elävä legenda vai musiikin, akrobatian ja tanssin keinoin luotu taiteilijoiden oma universumi? Tahdonko katsella, kuunnella, vai osallistua itsekin?

Ongelmaksi alkoi taas muodostua valinnan vaikeus ja lisäksi aikataulun rajoittuneisuus. Ehkä siksikin, että en halunnut lähteä tapahtumiin yksin vaan hyvässä seurassa. On mukava voida keskustella näkemästään ihmisen kanssa, joka on jakanut saman kokemuksen.

Marokkolainen tanssiesitys, joka olisi ehkä eniten kiinnostanut, olikin peruttu loukkaantumisen vuoksi. Amerikkalainen nykytanssiesitys oli vähän väärään aikaan. Jostain syystä muut elävät esitykset jäivät myös väliin, ja päädyin uppoutumaan 1950-luvun italialaiseen elokuvaan sekä islantilaisten taiteilijoiden sukkahousuinstallaatioihin Amos Andersonin taidemuseossa. Molemmat olivat kylläkin erittäin hyviä valintoja.

Nyt voin sitten sanoa käyneeni juhlaviikoilla. Erosikohan tämä kokemus jotenkin ratkaisevasti siitä, kun kävin aiemmin kesällä samassa taidemuseossa katsomassa muun näyttelyn, tai kun kesän korvalla näin afrikkalaista nykyelokuvaa? Ei oikeastaan. Kai juhlaviikkojen tarkoitus on nostaa taidetta näkyvämmin esille ja tarjota paljon elämyksiä lyhyen ajan sisällä niille, jotka ehkä muuten eivät tulisi lähteneeksi taiteen pariin. Toisaalta aivan vastaavanlaisia esityksiä voi nähdä muutenkin, paremmalla ajalla, ilman tunnetta siitä, että nyt on pakko osallistua kun kerran tällaiset juhlaviikot järjestetään.

Mikä olikaan mielipiteeni? Että juhlaviikot olivat omalta kannaltani oikein onnistuneet, taide on tarpeellista ja ystävät tärkeitä. Tämän jälkeen on taas energiaa syventyä vaikka opintoihin.