Tag: Vapaa-aika

Posted on

Aurinkoenergiaa ja katse kesään

Kesäopinnot avoimessa yliopistossa läppäriä mukana kuljettaen vai rentoilua hiekkarannalla meren tuntumassa varpaat lämpimään hiekkaan upottaen?

Tulevana kesänä ajattelin yhdistää molemmat. Ainakin pyrin niin tekemään.

Näin kevään kynnyksellä, kun talven lumesta on jäljellä enää muutama pieni kasa varjoisammissa paikoissa, krookukset valtaavat kukkapenkit ja leskenlehdet kylpevät auringossa, huomaa löytävänsä itsestään mielettömän määrän lisäenergiaa. Malttamattomana jo odotan, että ekat hiirenkorvat kurkistaisivat kotipihan koivusta ja ilma lämpenisi sen verran, etteivät varpaat palelisi (liian) aikaisin käyttöön otetuissa tennareissa.

Näen silmissäni lukuisat hetket perheen ja ystävien kanssa kotipihalla grillaillen ja herkutellen, uimarantareissut lasten kanssa piknikkori ja huopa matkaan napattuina, aurinkorasvasta tahmaiset aurinkolasit sormenjälkineen ja lasten onnellisen kikatuksen merenrannassa, kiertelyt kauniissa Porvoon vanhassa kaupungissa(mme) tunnelmallisissa pikkuputiikeissa, Muumimaailman ja Titi-Nallen talon. Paljon ystäviä, jäätelöä, aurinkoa, valoa, onnellisia muistoja. Kiireetöntä aikaa.

Kiireetön aika ja lukuisat valitut kesäopinnot – ristiriita?

Toivon, ettei. Niinä illan hiljentyvinä hetkinä, kun pikkutytöt nukahtavat ja puoliso saa oman hetkensä elokuvan tai kirjan ääressä, ajattelin itse toisinaan sukeltaa verkkoviestinnän, kriisiviestinnän, sosiaalisen median ja journalistisen työn maailmaan. Olen vakuuttunut, että ihan joka kerta konetta avatessa ei motivaatio ole huipussaan, mutta silti se, että opinnot mielenkiintoisine kokonaisuuksineen etenevät kesälläkin, tuntuu oikealta ratkaisulta. Hyvältä ratkaisulta.

Innostusta lisää se, että monet opintojaksoista vaikuttavat ainakin kuvauksensa perusteella oikeasti käytännönläheisiltä. Verkkojulkaisemista, sosiaalista mediaa verkkoviestinnän työkaluna, mediatekstien ja mainonnan sukupuolioletuksia, kriisiviestintää ja sen johtamista. Ei vain (sinänsä merkityksellistä) teoriaa, vaan tartuntapintoja teorian kautta käytäntöön.

Tätä kesää odotan erityisen paljon. Pääsemme muuttamaan vapun tienoilla uuteen kotiimme rempan valmistuessa ja saan olla lasten kanssa koko kesän kotona yhteisestä ajasta ja tekemisestä iloiten. Koko perheen yhteiselle kesälomallekin on mukavia, odotettuja suunnitelmia. Kyllä sinne muutamat verkkokurssit mahtuvat lomittuen väliin.

Auringosta saa juuri nyt huiman paljon energiaa.

– Marika

kesa

Posted on

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Posted on

pääsiäislomailua

Pääsiäisenä alkavat usein näkyä ensimmäiset kevään merkit. Vaikka tänä vuonna pääsiäistä on vietetty jo maaliskuun puolella, on aurinko alkanut mukavasti lämmittää. Kesäaikaan siirtyminenkin osui pääsiäissunnuntaihin. Valoisien iltojen ansiosta tuntuu, kuin aikaa olisi taas enemmän.

Pääsiäisellä on monille vahva uskonnollinen merkitys, joillekin se tarjoaa vain muutaman ylimääräisen vapaapäivän. Riippumatta siitä, minkälaisen sisällön juhlalle annamme, se herättää väistämättä jonkinlaisia mielikuvia tai muistoja. Kun hain lapseni kanssa pajunoksia, mieleeni muistui vastaavia retkiä omasta lapsuudestani. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti, näyttää pääsiäismunan avaaminen olevan pienelle virpojalle vieläkin yhtä jännittävää. Juhlat rytmittävät vuoden kulkua, ja perinteet luovat sisältöä niin lasten kuin aikuistenkin elämään. Lapsen touhuja katsellessa on ollut hauskaa seurata, miten tiput, pajunkissat ja puput ovat syrjäyttäneet vähäksi aikaa tavalliset leikit.

Kiireisen aikataulun keskellä elävälle aikuiselle, juhlapyhät ovat mahdollisuus rentoutua. Joskus voi olla sellainenkin tilanne, että päivät on käytettävä opiskeluun tai muihin rästitöihin. Itsellänikin alkukevät on ollut niin tiivistahtinen, että monet asiat ovat saaneet odottaa. Ennen pääsiäistä ajattelin, että hyödynnän osan ajasta opiskeluun. Niin kuitenkin kävi, että en ole avannut yhtäkään kirjaa. Tällä kertaa laiskottelu ei edes kaduta. Kun on pitkästä aikaa rentoutunut kunnolla, jaksaa taas paremmin ahertaa kesään saakka. Olen tyytyväinen myös siihen, että pääsiäislomalla on vietetty yhteistä aikaa perheen kanssa. Jos lapselle voi tarjota hyviä kokemuksia, on se lopulta kaikkein tärkeintä. Tämän haluan pitää mielessä, kun huhtikuussa mietin, miksi olen jättänyt kaiken taas viime tinkaan.

Keväisin terveisin,
Johanna

Posted on

Luopumisen aika

Tiedätkö, kuinka joskus sitä vaan innostuu kirjakaupassa tai nettikirjakaupassa ja ostoskori on yhtäkkiä täynnä kaikenlaista? Tai vaihtoehtoisesti varaat kirjastosta yhtä sun toista? Ja sitten, kun ne kaikki kirjat ovat kotona, lojuvat siinä pyödällä, etkä kuitenkaan lue niitä? Niin, kun et siinä kaikessa innostuksessa tullut ajatelleeksi, että milloin ne oikeastaan luet. Kovin vaarallistahan tämä ei ole, sillä kirjoja voi aina kerätä kirjahyllyyn ja lukea sitten kun on aikaa (hehe, eli juuri sinä kuuluisana hetkenä sitten kun).

Minulle kävi hieman sama juttu valitessani opintojani viime syksynä. Toki arkenikin on hieman erilaista nyt kuin syksyllä oletin, mutta näin joululoman (lue: lukuloman) jälkeen on kirkastunut ajatus, että kevät on pakko ottaa iisimmin ja jotain pitää jättää pois. Delete-nappia painan tärkeysjärjestyksessä viimeisenä olevalle psykologian kurssille persoonallisuuspsykologiasta. Kurssi kiinnostaa, mutta nyt ei ole sen aika. Opiskelu on antoisampaa silloin, kun sitä ei tarvitse tehdä minuuttiaikataululla.

Kevääksi on pari muutakin kurssia, joten opiskelut jatkuvat toki. Se tietysti harmittaa, että menetän kurssiin laittamat rahani, mutta enemmän minua harmittaa, jos kaiken joutuu tekemään kiireessä ja stressaantuneena. Ja on sitä hukattu rahaa turhempiinkin juttuihin.

Hyvää alkanutta vuotta ja opiskelun iloa keväälle!

T:T

20160112

Posted on

(Vapaa-)aikataulu

Avoimessa yliopistossa opiskeluun liittyvät vahvasti opintojen suunnittelu sekä opintojen ja muun elämän sovittaminen yhteen. Nautin suunnittelusta ja aikataulujen tekemisestä. Ehkä siitä tulee tunne, että elämä on hallussa. Hankaluutena on, etten tästä huolimatta osaa arvioida, kuinka paljon kannattaa asioita itselleen haalia. Esimerkiksi paljonko minulla todellisuudessa on aikaa opinnoille?

Viimeisen parin kuukauden aikana käytössä on ollut taskukalenterin lisäksi excel, käsin piirretty lukujärjestys ja viikkokohtaiset “to do”-listat. Paniikkikin on ehtinyt iskeä ja olen suominut itseäni liian moneen asiaan ryhtymisestä yhtäaikaa. Luopuminen on vaikeaa, kun jokaisesta asiasta kuitenkin nauttii. Sitten ymmärsin, että kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä. Aina ei tarvitse laittaa 110% itsestään ja vain harvalla asialla on kiveen kirjoitettu aikataulu. Tenttikertojakin on ne kolme ja melko varmasti riittää, että siihen yhteen panostaa.

Isoin asia, jota olen yrittänyt opetella on vapaa-ajan ottaminen. Paraskaan suunnitelma ei toimi, jos välissä ei ole aikaa rentoutumiselle. Se, ettei näe ystäviä tai ehdi käydä urheilemassa tekee ihmisestä nopeasti zombin. Ja zombina on vaikea tehdä töitä ja opiskella.

Kun tajusin, etten ehdikään tehdä kaikkea mitä olin ajatellut, järjestelin asiat uudelleen. Mietin: 1. mitkä asiat ovat ns. pakollisia? 2. mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Nyt aikataulun teko tuntui eri tavalla hyvältä, kun tiesin että aikaa on myös haaveiluun ja kävelyille.

Tsemppiä kaikille opintoihin, niiden suunnitteluun ja suunnitelmissa pysymiseen!

T:T

_DSC0304

Posted on

Lenkkeilyn iloa

Olen löytänyt uudestaan monen vuoden tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai lenkkeilyähän se lähinnä on, sellaista hölköttelyä. Mutta jostain syystä juokseminen kuulostaa uskottavammalta kuin leppoisassa tahdissa tapahtuva hölkkääminen, eikö?

Viime vuosina olen kyllä yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista säännöllisyyttä liikuntaharrastuksissani. Enimmäkseen olen käynyt kuntosalilla ja spinningissä. Mutta kun lähtee ulos puistomaiseen ympäristöön, hiekkateille hyvät juoksukengät jalassa, hengittää raitista ilmaa ja kuuntelee luonnon ääniä, saa siitä paljon enemmän kuin sisäliikunnasta. Kunto kasvaa lähes huomaamatta, mieli lepää, ajatukset lentelevät vapaina ja raikas metsän tuoksu tuo kesän kosketusetäisyydelle.

Juostessa voi pohtia vaikka tenttikirjallisuuden kiemuroita, tai sitten tyhjentää ajatukset kokonaan arkielämän kiireistä. Musiikkia en yleensä lenkillä kuuntele, koska juokseminen ei ainakaan vielä ole ollut mielestäni tylsää, enkä kaipaa sen rinnalle muuta viihdykettä. Työajatuksienkin annan tulla, jos niitä mieleen juolahtaa – voihan täysin erilainen ympäristö tuoda vaikka uusia oivalluksia ja ratkaisuja, joita ei ole ennen osannut edes kuvitella.

Tämän kesän lenkkeilylle en ole asettanut yhtään mitään tavoitteita. En käynyt naisten kympillä, en tähtää Helsinki City Marathoniin enkä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan. Olen kyllä innostunut seuraamaan lenkkipolkujani Sports Tracker -sovelluksella, koska jälkeenpäin on hauska katsoa, minkä muotoisen reitin tuli juosseeksi.

Suorituksen makua en kuitenkaan enää kaipaa. Juokseminen itsessään tuo iloa, ja nimenomaan iloisena harrastuksena haluan sen säilyttää.

Posted on

Taide kutsuu

Tänä vuonna päätin, että en jätä Helsingin juhlaviikkoja kokonaan väliin. Asunhan sentään vain puolen tunnin matkan päässä lähes kaikista tapahtumista. Siispä katselin ohjelmistoa innosta kiiluvin silmin ja listasin itselleni kaikkia mahdollisia taide-elämyksiä, joihin voisin osallistua. Voittaisiko amerikkalaisen nykytanssin elävä legenda vai musiikin, akrobatian ja tanssin keinoin luotu taiteilijoiden oma universumi? Tahdonko katsella, kuunnella, vai osallistua itsekin?

Ongelmaksi alkoi taas muodostua valinnan vaikeus ja lisäksi aikataulun rajoittuneisuus. Ehkä siksikin, että en halunnut lähteä tapahtumiin yksin vaan hyvässä seurassa. On mukava voida keskustella näkemästään ihmisen kanssa, joka on jakanut saman kokemuksen.

Marokkolainen tanssiesitys, joka olisi ehkä eniten kiinnostanut, olikin peruttu loukkaantumisen vuoksi. Amerikkalainen nykytanssiesitys oli vähän väärään aikaan. Jostain syystä muut elävät esitykset jäivät myös väliin, ja päädyin uppoutumaan 1950-luvun italialaiseen elokuvaan sekä islantilaisten taiteilijoiden sukkahousuinstallaatioihin Amos Andersonin taidemuseossa. Molemmat olivat kylläkin erittäin hyviä valintoja.

Nyt voin sitten sanoa käyneeni juhlaviikoilla. Erosikohan tämä kokemus jotenkin ratkaisevasti siitä, kun kävin aiemmin kesällä samassa taidemuseossa katsomassa muun näyttelyn, tai kun kesän korvalla näin afrikkalaista nykyelokuvaa? Ei oikeastaan. Kai juhlaviikkojen tarkoitus on nostaa taidetta näkyvämmin esille ja tarjota paljon elämyksiä lyhyen ajan sisällä niille, jotka ehkä muuten eivät tulisi lähteneeksi taiteen pariin. Toisaalta aivan vastaavanlaisia esityksiä voi nähdä muutenkin, paremmalla ajalla, ilman tunnetta siitä, että nyt on pakko osallistua kun kerran tällaiset juhlaviikot järjestetään.

Mikä olikaan mielipiteeni? Että juhlaviikot olivat omalta kannaltani oikein onnistuneet, taide on tarpeellista ja ystävät tärkeitä. Tämän jälkeen on taas energiaa syventyä vaikka opintoihin.

Posted on

Kuinka mä käytän aikaa

“Jos kysyt kuinka mä käytän aikaa, saat kuulla etten ole siinä erityisen hyvä, se multa karkaa” – Zen Café

Miten elokuu voi olla jo lähes puolessa välissä? Kesäloman alussa näytti siltä, että aikaa 1000 sivun lukemiseen syyskuun alun tenttiä varten on enemmän kuin tarpeeksi. Jotenkin kummasti aika on lentänyt, ja nyt alkaa uhkaavasti näyttääkin siltä, että joudun osallistumaan tenttiin vasta toisena tenttipäivänä. Vuorokauteen pitäisi todellakin saada toiset 24 tuntia lisää. Tai yksi päivä lisää joka viikolle. Tai sitten pitäisi hallita omaa ajankäyttöään paremmin.

Sitähän sanotaan, että kaikki on kiinni priorisoinnista. Itselleen voisi tietysti tehdä joka päivä listan asioista, jotka sitten hoitaisi tärkeysjärjestyksessä. Mutta mitä laittaa listalle vaikkapa sellaisena aamuna, kun on valvonut koko yön kipeän lapsen kanssa, töistä ei oikein voisi olla poissa, tentti lähestyy, ja oikeasti haluaisi vain lukea romaania, jonka sai edellisenä päivänä lainaksi ystävältä?

Arjen priorisointi ei ole helppoa. Työasioita on pakkokin laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta vapaaehtoinen opiskelu kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka ei mahdu oikein millekään listalle. Se tuottaa mielihyvää, mutta silti siihen liittyy myös jonkinlaista pakkoa. Tenttiin täytyy lukea ja osallistua, ja esseet palauttaa tiettyinä aikoina. Meneekö tenttikirjan lukeminen Sinisalon romaanin edelle? Pitäisikö arvottaa velvollisuuksia (vaikkakin vapaaehtoisia) enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeää vapaa-aikaa?

Kaikesta huolimatta kehitysmaatutkimuksen tenttikirjoissa on sellaista vetovoimaa, että taidan jättää fiktion odottamaan ja keskittyä toistaiseksi opiskeluun.

Posted on

Leonardon jalanjäljillä

Törmäsin eräässä opintoihini ehkä edes etäisesti liittyvässä netistä löytämässäni tutkimuksessa mielenkiintoiseen kuvaan hieman yli vuoden ikäisestä lapsesta, joka taitavasti näytti halkaisevan kookospähkinää jättimäiseltä näyttävällä machete-veitsellä. Teksti itsessään käsitteli kulttuurisia odotuksia siitä, mitä lapsen missäkin iässä tulisi osata. Meillä Suomessa 13 kk ikäiselle lapselle tuskin annettaisiin käteen edes tavallista ruokaveistä, machetesta puhumattakaan. Jossain toisessa maassa ehkä ihmeteltäisiin, miksi tuon ikäinen lapsi on päivähoidossa eikä kotona perheen parissa opettelemassa elämässä tarvitsemiaan taitoja, kuten kookospähkinän avaamista.

Tahtoisin irrottautua vaikka vuodeksi kaikesta muusta ja keskittyä lukemaan kaikkia niitä kirjoja, tutkimuksia, kertomuksia ja uudenlaisia näkökulmia, joille ei ikinä tunnu olevan tarpeeksi aikaa. Nykyisin kukaan ei voi olla supernero Leonardo da Vinci, joka tietää jotain lähes kaikista maailmaan mahtuvista aiheista. Se ei kuitenkaan estä haaveilemasta aina vaan suuremmasta tiedon tai oikeastaan vielä enemmän ymmärryksen määrästä.

On ehkä myyttiin perustuva väite, että ihminen käyttää vain pienen osan aivokapasiteetistaan. Joskus kun arjen pyörittämiseen ja rutiinitoimiin kuluu suurin osa päivästä on kuitenkin helppo uskoa omalla kohdallaan, että niin tosiaankin on. Yritän siis ottaa kaiken irti niistä hetkistä, kun aivoille löytyy vähän edistyksellisempää käyttöä. Täältä tullaan, Leonardo!

Posted on

Pientä pintaremonttia vai uusi, uljas elämä?

Moni meistä toivoo, että vuoden tai vuodenajan vaihtuessa myös elämä muuttuisi. Lupauksia laatuajasta perheen kanssa, uuden liikuntaharrastuksen aloittamista tai tutkinnon loppuun suorittamisesta tehdään itselle ja muille. Stailaukseen pääsevät niin koti, keho kuin mielikin. Mistä sitten johtuu, että pian innostus alkaa jo haihtua eikä mikään tunnukaan oikeasti muuttuneen?

On hyvä, että joskus pysähtyy miettimään, mitä elämältä haluaa. Uusi vuosi, kevät tai syksy voi hyvinkin tuoda mukanaan uusia ajatuksia, tunteita ja tekoja. Ajankohta ei kuitenkaan ole tärkeintä vaan se, että ymmärtää, mistä kaipaus muutokseen saa alkunsa. Pienillä arjen valinnoilla on elämässä paljon suurempi merkitys kuin lyhytaikaisilla päätöksillä.

Uuden harrastuksen tai opiskelun voi aloittaa miettimättä sitä, jaksaako sitä jatkaa. Jos jostain asiasta kiinnostuu aidosti, siitä tulee pian tärkeä ja luonnollinen osa elämää, ja aikaakin järjestyy. Kiinnostutaan siis itsestämme, läheisistämme, uusista elämyksistä tai palataan vaikka jonkun vanhan lempiharrastuksen pariin aivan rauhassa ja ilman suorittamisen pakkoa. Elämänmittainen projekti rakentuu pala palalta, eikä sille ole määrätty yhtä ainoaa suuntaa tai päämäärää. Monilta tahoilta kuultu totuus on hyvä muistaa: emme voi muuttaa toisia, ainoastaan itseämme.