University of Helsinki
Olen löytänyt uudestaan monen vuoden tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai lenkkeilyähän se lähinnä on, sellaista hölköttelyä. Mutta jostain syystä juokseminen kuulostaa uskottavammalta kuin leppoisassa tahdissa tapahtuva hölkkääminen, eikö?
Viime vuosina olen kyllä yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista säännöllisyyttä liikuntaharrastuksissani. Enimmäkseen olen käynyt kuntosalilla ja spinningissä. Mutta kun lähtee ulos puistomaiseen ympäristöön, hiekkateille hyvät juoksukengät jalassa, hengittää raitista ilmaa ja kuuntelee luonnon ääniä, saa siitä paljon enemmän kuin sisäliikunnasta. Kunto kasvaa lähes huomaamatta, mieli lepää, ajatukset lentelevät vapaina ja raikas metsän tuoksu tuo kesän kosketusetäisyydelle.
Juostessa voi pohtia vaikka tenttikirjallisuuden kiemuroita, tai sitten tyhjentää ajatukset kokonaan arkielämän kiireistä. Musiikkia en yleensä lenkillä kuuntele, koska juokseminen ei ainakaan vielä ole ollut mielestäni tylsää, enkä kaipaa sen rinnalle muuta viihdykettä. Työajatuksienkin annan tulla, jos niitä mieleen juolahtaa – voihan täysin erilainen ympäristö tuoda vaikka uusia oivalluksia ja ratkaisuja, joita ei ole ennen osannut edes kuvitella.
Tämän kesän lenkkeilylle en ole asettanut yhtään mitään tavoitteita. En käynyt naisten kympillä, en tähtää Helsinki City Marathoniin enkä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan. Olen kyllä innostunut seuraamaan lenkkipolkujani Sports Tracker -sovelluksella, koska jälkeenpäin on hauska katsoa, minkä muotoisen reitin tuli juosseeksi.
Suorituksen makua en kuitenkaan enää kaipaa. Juokseminen itsessään tuo iloa, ja nimenomaan iloisena harrastuksena haluan sen säilyttää.
Se, että osaa urheilla suorittamatta on saavutus sinänsä. Itse harrastan mm. uintia ja lopetin kokonaan uintimatkan laskemisen. Uin nyt niin pitkään kuin jaksan ja se tuntuu oikein kivalta. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja olen huomannut omasta kokemuksestani, että liikuttava on, jotta jaksaa tehdä töitä, opiskella ja pitää elämänsä muutenkin kasassa!