Ystävystyin rouva Keski-iän Kriisin kanssa

Rakas blogini

Nyt minä, keski-ikäinen nainen, aion tunnustaa Sinulle, että kaikkien näiden vuosien aikana en ole ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omaan uravalintaani. Ja voiko tuota parin kymmenen vuoden mittaista työputkea kutsua edes uraksi? Opiskelin pakon sanelemana itselleni ammatin, sillä minun oli päästävä töihin ja leivän syrjään kiinni. Olisin niin halunnut opiskella yliopistossa, mutta rahaa ei ollut eikä liioin opintojen rahoittajiakaan. Valmistumiseni jälkeen pääsin heti töihin, eli sukelsin työputkeen. Opin työn, sopeuduin alalle eli opin talon tavoille ja minusta tuli näkymätön, hajuton ja mauton virkailija. Vaihdoin virastoa, työt jatkuivat ja konsulteilla riitti työsarkaa organisaatiomuutosten suunnittelussa. Vuosien päästä löysin itseni yhä useammin haaveilemasta ajatuksissani työpöydän ääreltä, jolloin silmieni eteen piirtyi pitkä työputki, jota aikansa kuljettuani näkisin putken päästä kajastavan kirkkaan valon kajon. Tein vuosia töitä ja haaveilin auringon paistavan joskus myös risukasaan.

Todellisuudessa työputken pää ei häämöttänyt, puhumattakaan valon kajosta, jota odotin. Työ muuttui aina vain raskaammaksi ja armottomammaksi, eikä aurinko edes pilkahtanutkaan risukasaan. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kohtalo omiin käsiin ja ryhtyä pelastamaan itsensä. Onnekseni satuin törmäämään nykyään ylimpänä ystävänäni tunnettuun aina niin energiseen Rouva Keski-Iän Kriisiin. Hän osoittautui todella hyväksi neuvonantajaksi ja tukijaksi. Aluksi suhtauduin uuteen ystävääni epäröiden. Pohdin uskallanko hypätä hänen kelkkaansa, mutta pian sain huomata, että oli hyvä, kun annoin vihdoin periksi hänen houkutuksilleen hänen lempeästi painostaessaan minua. Jossain vaiheessa yritin vielä selittää uudelle ystävälleni, kuinka pidän tekemästäni asiakastyöstä ja kuinka koen siinä päivittäin onnistumisen hetkiä. Rouva Keski-Iän Kriisi palautti kumminkin nopeasti mieleeni, kuinka jo 45 ikävuoden nähnyt, koko ikänsä istumatyötä tehnyt nainen on todellisessa vaaravyöhykkeessä omien työtapojen ja tottumustensa kanssa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo silloin, kun jatkuvan istumatyön rasittamana aloin oireilla jatkuvilla epämääräisillä kivuilla ja säryillä.

Niin minä ja uusi ystäväni teimme sopimuksen, jonka mukaan minun, keski-ikäisen jo 45-vuotta täyttäneen naisen, oli hakeuduttava pois turvallisen virastokankeuden piiristä kohti elämää, jossa aikuinen nainen opettelee elämään itselleen ja kokeilemaan sellaisia taitoja, joita hän ei aiemmin tiennyt edes omaavansa. Näin rouva Keski-Iän Kriisi ohjasi minut aikuisopintojen pariin ja tokaisi minulle: ” Mitäs sinä ystäväiseni tykkäisit humanistisista aineista? Ja jos oikein tarkkoja ollaan, etkös se ollut juuri sinä, joka kuljit nuorena tyttönä, siinä intianpuuvilla lookissasi, pyöreät silmälasit nenälläsi ja haaveilit opiskelevasi taideaineita ja kulttuurialaa?”Punastuin muistaessani nuoruudenaikaisen ”humanoidihahmoni” ja nolostuneena totesin hänen olevan oikeassa. Se olin tosiaankin minä. Kohensin ryhtiäni ja tokaisin ystävälleni: ”Hyvä on, kun syksy koittaa, ilmoittaudun heti ensimmäisten joukossa Avoimen yliopiston taidehistorian kurssille. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eikös taidehistoria tarvitse tuekseen myös estetiikan opintoja?”