Tämän piti olla joulusta erityisen paljon pitävän perheellisen odotetuinta aikaa. Aikaa, jona iltaisin supistaan puolison kanssa joulusuunnitelmia glögin ja piparkakun äärellä ja selataan vinoa pinoa ruoka- ja leivontalehtiä makustellen reseptejä suussa ja miettien, sopisiko joku niistä uutena kokeiluna joulupöytään. Siihen, johon istahtaa oman perheen lisäksi lähisuku.

Aikaa, jona aavistuksen salamyhkäisesti kääritään rapisevia paketteja viimeistellen ne kimaltelevalla kippuranauhalla. Sitä aikaa, jolloin kaiken joulukiireen ja -touhotuksen lomassa rauhoitutaan joulutunnelmaan, kerrotaan lapsille jouluperinteistä ja pysähdytään nauttimaan kotiin ripustetuista joulusomistuksista.

Tenttien ja esseiden piti viestinnän aineopintojeni parissa olla tämän syksyn muutoin mallikelpoisesti suoritettujen opintojaksojen osalta ohitse, katseen ansaitun levollisen tauon jälkeen keväässä uusine polkuineen.  Tiedäthän sen vapauttavan tunteen, kun viimeinenkin suunniteltu rutistus on opintojen osalta takana ja saa hetken vetää henkeä, tuntea onnistumisen mahtavaa tunnetta kaiken valmistuttua. Kun vuoden viimeisen esseen palauttaessasi tunnet kiitollisuutta ja iloa oppimastasi, mutta palautat opinnoissa tarvitut kirjat kirjastoon poikkeuksellisen huojentunein mielin. Yksi askel, puolivuotinen, takana.

Näin siis sen alkuperäisen suunnitelman mukaan piti mennä. Piti. Piti. Ihan aina ei elämä mene, kuten sen suunnittelee. Jokin ihmepöpö iski meidän perheeseen marraskuun loppupuolella. Tainnutti mut kolmeenysiin reiluksi viikoksi ja toi bonuksena jos jonkinlaisen tulehduksen hengitysteihin ja poskionteloihin viikoiksi, pinon lähetteitä labraan ja röntgeniin, vielä suuremman pinon reseptejä apteekin tädille kiikutettavaksi. En kirjoittanutkaan viimeistä referaattiani siitä, miten erityisesti ääriryhmittymien vihapuheet suhteutuvat lakiin, saati lukenut kirjaa viestinnän tutkimusperinteiden tenttiin.  En tosin etsinyt punajuuri- tai bataattilaatikon reseptiäkään perinteisten laatikoiden rinnalle tai askarrellut kummilasten joulukalentereita joka vuotiseen tapaan. Hyvä kun huomasin, että mies sytytti iltaisin kynttilät ja somisti lasten kanssa kotia.

Makasin hipihiljaa peiton alla päivästä toiseen, olin kiitollinen anopille akuutista arjen avusta lasten hoidossa ja pohdin, milloin uskaltaisin edes toivoa päivien normalisoitumista. Lähes kolme viikkoa myöhemmin mustien, pikimustien pilvien lomasta näkyy taas valonsäteitä. Eihän tämä arki ennallaan vieläkään ole, mutta tiedän, että katse on taas eteenpäin. Luottavainen.

Sain viimeiselle referaatille lisäaikaa, siirsin kuumehuuruissa ohitse menneen tentin tammikuulle ja mikä parasta, tänään palasi suunnittelun ja toteuttamisen ilo. Joulua ei enää tarvitse suorittaa eikä sen tarvitse kuormittaa. Reseptit osuvat taas huomaamatta silmiin, pakettipaperi rapisee hämärän laskeutuessa ja käheästä kurkusta huolimatta tekee mieli hyräillä joululauluja. Alkuvuoden opintojen suunnittelustakin katosi pakkopullamaisuus tuoden tilalle hyvän mielen siitä, mitä kaikkea opittavaa ja oivallettavaa tulevat kuukaudet tuovat.

Tiedän, että työelämässä maailma tulee saada valmiiksi jouluun ja juhannukseen mennessä, usein niihin kvartaaleihinkin oikeastaan. Viimeistellä powerpointit, excelit ja muut muistiot, lähettää raportit, kirjata matkatositteet ja tehdä kululaskut, tyhjentää urakalla sähköpostilaatikkoa. Singauttaa maailmalle viesti, jos toinenkin, istua näytön ääressä silmät sikkurassa vielä hetken rutistaen. Opintovapaalaisena työelämätodellisuus on juuri nyt melkoisen kaukana, mutta ajatuksissa siihen on helppoa palata.

Toivon silti, että sinullakin työpöytäsi tai opiskeluläppärisi ääressä on rauhallisen odottava mieli. Muistathan– ensi viikolla on jouluaatto. Joulu ja vuoden vaihde saapuvat, tuovat mukanaan hyvän mielen tunnelman, perhekeskeisyyden ja lämmön, levollisuuden.

Loppuvuosi avaa uusia polkuja tulevaisuuteen, kirkastaa katseen vuoteen 2017. Hyvää mieltä vuoden viimeisiin viikkoihin – kaiken viimeistelyyn ennen rauhoittumista.

 

– Marika