Author: Deleted User

Special user account.
Posted on

Paljon ennätti unohtaa…

Kengänpohjien narina vahatulla kivilattialla.
Kaikuvat äänet sulkeutuvista huoneista ja ihmisten jutteluista.

Juhlalliset antiikin ajan patsaat, posliinipäät viisaine hymyineen. Hahmot, jotka ovat olleet kai aikojen alusta paikoillaan tuhansia ja taas tuhansia ohikulkevia ihmisiä seuraten.

Ulkona kiireisin liikenneruuhka työpäivän päättyessä, bussien kirskuvien jarrujen ääni ja metron liikkeelle lähtö kantautuvat avoimesta ikkunasta. Sieltä, josta kevätpäivänä kantautuu lintujen iloinen sirkutus liikenteen hälyn yli.

Olin jo ennättänyt unohtaa, mitä opiskelijoiden arki onkaan. Helsingin yliopisto, päärakennus.

Osallistun viestinnän opinnoissani Loviisa16-harjoitukseen, jossa Itä-Uudenmaan Pelastuslaitos järjestää 27. huhtikuuta Loviisan ydinvoimalaitosta koskevan pelastustoimintaharjoituksen yhteistyössä Pelastusopiston, Säteilyturvakeskuksen, muiden viranomaisten ja lähikuntien kanssa. Me viestinnän opiskelijat olemme mukana harjoituksessa ”toimittajina” ja ”kansalaisina”.

Mikäli ydinvoimalassa sattuisi todellinen onnettomuustilanne, on kansalaisilla, medialla ja viranomaisilla on huutava tarve selvittää, mitä on tapahtunut, mitä oletetaan seuraavaksi tapahtuvan ja ennen kaikkea, miten tilanteessa tulisi toimia. Niinpä harjoituksessa testataankin osallistuvien organisaatioiden yhteistoimintaa, valmiussuunnitelmia ja toimintakykyä mahdollisessa onnettomuustilanteessa.

Yhtenä merkityksellisenä osana harjoitusta on sosiaalisen median seuranta ja siellä käytävään keskusteluun osallistuminen harjoitusta varten rakennetussa suljetulla nettialustalla. Mieletön mahdollisuus olla mukana mahdollisimman aidossa, laajamittaisessa kriisiviestinnän harjoituksessa, ja ennen kaikkea omilla kotikulmilla Porvoon tuntumassa.

Valitut opintoni tähän saakka – ja pitkälti tästä eteenpäinkin – ovat koostuneet verkko-opinnoista. Siksi tämä opintojakso on paitsi sisällöltään, myös osallistumistavaltaan äärimmäisen kiinnostava.

Todellista kriisiin varautumista. Aitoa tilanteiden hallintaa. Yhteistyötä. Toivottavasti toimivaa sellaista.

Niin. Ja ne posliinipäät. Tämänkin ne ovat jo satoja kertoja nähneet. Innostuksen.

– Marika

 Helsingin_yliopisto_paarakennus

Posted on

Itsenäistä opiskelua ja ajattelua

Kesäopintojen valinta on varmasti monella mietinnässä juuri nyt (ilmoittautuminen alkaa nimittäin ensi viikolla!). Kesällä yleensä luentokurssit ovat vähemmistössä ja suurinosa kursseista on enemmän ja vähemmän itsenäisesti opiskeltavia kokonaisuuksia. Viime kesänä suoritin muutaman kurssin. Toinen oli verkkotentin avulla suoritettava sosiaalipsykologian kurssi ja toinen läsnäoloa suorastaan vaativa kielikurssi. Keskitytään nyt siihen verkkotenttiin ja mitä siitä opin.

Kesästä huolimatta otin opiskelun tosissani. Kiitos viime kesän melko sateisten päivien, kirjastossa istuminen ei tuntunut mitenkään pahalta. Kun tentin aika koitti, olin mielestäni valmistautunut siihen hyvin. Toisin kuitenkin kävi. Tentissä asioista piti esittää omia näkemyksiä ja tehdä vertailua. Tähän en ollutkaan varautunut. Olin osallistunut aiemminkin saman tyyppisiin tentteihin, mutta jotenkin tämä kuitenkin tuli yllätyksenä.

Olin tehnyt ison määrän työtä ja kahlannut kurssiin liittyvät asiat läpi. Olin kuitenkin unohtanut aktiivisesti pohtia asioita kriittisesti, vertailla esitettyjä teorioita ja katsoa nykypäivää esitettyjen teorioiden valossa siinä samalla.

Kokemus on oiva muistutus siitä, mistä yliopisto-opinnoissa on kyse. Ei niinkään siitä, että tietää asioita vaan että osaa yhdistellä niitä, vertailla, olla kriittinen ja perustella kantansa. (Hyödyllinen taito muuten aivan kaikkialla elämässä.)

Vaikka kokemus oli paikka paikoin epämiellyttävä, suosittelen jokaiselle ainakin yhden kurssin suorittamista itsenäisesti. Se auttaa ymmärtämään omaa oppimista uudella tavalla. Se on auttanut minua myös luottamaan opiskelutaitoihini enemmän. Vaikka valitsenkin nykyään mielummin luentokurssin, sisältyy niihinkin itsenäistä työskentelyä ja tenttivastauksien kirjoittamista.

Joten lämmin suositus kaikille tentittäville, itsenäisen opiskelun kursseille! 🙂

Opiskelun iloa ja valoa kaikille!

T:T

IMG_20150924_163555

Posted on

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Posted on

Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Posted on

pääsiäislomailua

Pääsiäisenä alkavat usein näkyä ensimmäiset kevään merkit. Vaikka tänä vuonna pääsiäistä on vietetty jo maaliskuun puolella, on aurinko alkanut mukavasti lämmittää. Kesäaikaan siirtyminenkin osui pääsiäissunnuntaihin. Valoisien iltojen ansiosta tuntuu, kuin aikaa olisi taas enemmän.

Pääsiäisellä on monille vahva uskonnollinen merkitys, joillekin se tarjoaa vain muutaman ylimääräisen vapaapäivän. Riippumatta siitä, minkälaisen sisällön juhlalle annamme, se herättää väistämättä jonkinlaisia mielikuvia tai muistoja. Kun hain lapseni kanssa pajunoksia, mieleeni muistui vastaavia retkiä omasta lapsuudestani. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti, näyttää pääsiäismunan avaaminen olevan pienelle virpojalle vieläkin yhtä jännittävää. Juhlat rytmittävät vuoden kulkua, ja perinteet luovat sisältöä niin lasten kuin aikuistenkin elämään. Lapsen touhuja katsellessa on ollut hauskaa seurata, miten tiput, pajunkissat ja puput ovat syrjäyttäneet vähäksi aikaa tavalliset leikit.

Kiireisen aikataulun keskellä elävälle aikuiselle, juhlapyhät ovat mahdollisuus rentoutua. Joskus voi olla sellainenkin tilanne, että päivät on käytettävä opiskeluun tai muihin rästitöihin. Itsellänikin alkukevät on ollut niin tiivistahtinen, että monet asiat ovat saaneet odottaa. Ennen pääsiäistä ajattelin, että hyödynnän osan ajasta opiskeluun. Niin kuitenkin kävi, että en ole avannut yhtäkään kirjaa. Tällä kertaa laiskottelu ei edes kaduta. Kun on pitkästä aikaa rentoutunut kunnolla, jaksaa taas paremmin ahertaa kesään saakka. Olen tyytyväinen myös siihen, että pääsiäislomalla on vietetty yhteistä aikaa perheen kanssa. Jos lapselle voi tarjota hyviä kokemuksia, on se lopulta kaikkein tärkeintä. Tämän haluan pitää mielessä, kun huhtikuussa mietin, miksi olen jättänyt kaiken taas viime tinkaan.

Keväisin terveisin,
Johanna

Posted on

Suoritusmerkintöjä

Qi-tsing! Ja 5 opintopistettä kilahtaa opintorekisteriin! Jos pisteitä siivittää vielä hyvä arvosana, olen aivan onnessani. Saan mielihyvää, kun tekemästäni työstä tulee jotain näkyvää ja konkreettista -vaikka se sitten olisikin “vain” numero Weboodissa.

Avoimessa opiskelu on ollut minulle tärkeää eniten siksi, että olen saanut opiskella sitä mikä kiinnostaa ja tehdä sen omaa tahtia -ilman sen suurempia tutkinnonsuorituspaineita. Kuitenkin suoristusmerkintä kurssista saa minut iloiseksi ja suunnittelemaan uusien kurssien opiskelua. Innostun.

Mikä merkitys siis on päämäärillä?

Viime syksynä päätin, että suoritan perusopintojen kokonaisuuden sosiaalipsykologiasta. Tämä ei minulle riittänyt, vaan aloin haaveilla myös psykologian perusopintojen suorittamisesta ensi syksyyn mennessä. Sitten tuli muita kiireitä ja aikataulu alkoi kiristyä. Havaitsin ikäväkseni, että oi niin hauskasta opiskelusta oli tullutkin suorittamista. En enää opiskellut niinkään koska minua kiinnosti vaan koska olin päättänyt tämän kurssin suorittaa -ja kavereillenikin olin jo kertonut tavoitteeni!

Tajusin, että erikseen ovat ne mahdottomat ja mahdolliset päämäärät. Oli luopumisen aika.

Hiihtolomani otin iisisti, koska tarvitsin lomaa, emme edes lähteneet reissuun, koska halusin päiviä, jolloin voisin herätä rauhassa ja miettiä ihan sen hetken mukaan mitä haluaisin tehdä. Otin rennosti, mutta lomani lopussa sain kuitenkin kovan flunssan. Viisi päivää sängynpohjalla olivat tietyllä tavalla se oikea lomani, jolloin oli pakko levätä. Sieltä sängynpohjalta löytyi myös uusi hitaampi minä, joka kuuntelee enemmän omaa jaksamistaan ja suorittaa vähemmän.

Juuri nyt on meneillään sosiaalipsykologian perusopinnoista viimeinen kurssi. Yksi päämäärä siis häämöttää jo horisontissa! Kaiken lisäksi myös kurssin sisältö kiinnostaa ja innostaa 🙂 Nyt hoidetaan tämä ja sen jälkeen mietitään seuraavia juttuja.

Opiskelun iloa ja valoa!

T:T

IMG_20160312_173437

Posted on

Lukusalin hiljaisuudessa

Siitä, kun olen viimeksi istunut kirjaston lukusalissa, on ikuisuus. Tai no, todella kauan ainakin.

Totesin, että mikäli aion saada tenttikirjapinoni luettua – lukemastani myös jotakin ymmärtäen – on fiksuinta ottaa hetkeksi etäisyyttä kotiarkeen.

Aamulla sanoin ei kotitöille, pudistin kieltävästi päätäni minua anoen katsovalle puhtaan pyykin vuorelle ja jätin vakaalla päätöksellä ruuanvalmistuksenkin muiden (lue: lasten famon) harteille.

Tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa kiivetessäni kotikirjastoni lukusaliin kohtavia portaita ylös – minä, opiskelija, lukemassa tenttiin kirjastossa.

Amatöörimäisesti huomasin unohtaneeni vesipullon ja kevyen naposteluvälipalan, kuten pähkinät (ei-rapisevassa-pussissa), mutta muuten sulauduin kohtuukatu-uskottavasti joukkoon. Liekö aika mennyt jo villasukkarentoilusta ohitse, sillä kenenkään muun en nähnyt istuvan oman soppensa hiljaisuudessa lämmittävän kotoiset sukat jalassa.

Kotikirjastoni, Porvoon kaupungin pääkirjasto, yllättää minut positiivisesti kerta toisensa jälkeen. Tiloillaan, palvelullaan ja mahdollisuuksillaan. Siistissä, rauhallisessa lukusalissa ajantaju katosi ja vain kääntyvien sivujen rapina ympäriltä siivitti itseäkin eteenpäin.

Hämmentävää muuten huomata, miten teknologistuminen ja perinteinen lukusali eivät ihan sovi pariksi. Iltapäivän tunteina lukusaliin parkkeerasi innokas tiedontallentaja läppärinsä kanssa. Näp-näp-näp-näp, näp-näp-näp. Kiusaantuneita katseita ja vaivautunutta liikehdintää viereisissä loosseissa.

Silminnähtävä helpotus oli aistittavissa kanssalukijoiden keskuudessa silloin, kun läppäri vaihtui kirjaan. Pohdin tosin pitkään, mistä tilanteessa oli oikeastaan kyse – sallimmeko mielessämme lukusalit yhä vuonna 2016 vain kirjan ohella muistilehtiölle ja kuulakärkikynälle? Tukeeko se nykyaikaista tiedonhakua ja muistiinpanojen tekemistä? Ja toisaalta, kun se näp-näp-näp-näp selkeästi monia lukemiseen keskittyneitä häiritsee, miten tilanteita tulisi ratkaista ja tiloja kehittää näp-näp-näpytyksellekin soveltuvaksi?

Suljin hetki sitten lukusalin ja kotikirjastoni oven. Aikuisopiskelijan, perheenäidin, oma hetki – voimauttava – on ohitse tältä päivältä. Lapset ovat hoidossa famollaan, joka oli avullaan päiväni pelastaja. Arjen enkeli.

Askel on kevyt viikonlopun alkaessa. Selkeästi aamullista kevyempi. Kahlattavien tenttisivujen määrä on selkeästi pienempi. Aurinko paistaa.

– Marika

Lukusalissa

 

Posted on

Tärkeää vastapainoa

“Äiti, laita tietokone pois ja tuu leikkimään”, totesi pieni ihmisemme eräänä iltana, jolloin yritin naputella vaivihkaa HOPSiani lasten leikkiessä Legoilla vieressäni.

Pyrin käyttämään koko perheen yhteistä aikaa opiskeluun varsin rajallisesti, mutta välillä sitä etsii aikaa muustakin kuin illan hämäristä tai ajasta, jolloin kello lähestyy uhkaavasti keskiyötä.

Aikuisopiskelijan arjessa tämä perheen yhteensovittaminen tentti- ja muuhun opiskelutahtiin lienee yksi haastavimpia asioita. Minun ei tarvitse tässä yhtälössä juuri nyt löytää aikaa työlle matkoineen ja deadlineineen, ei kantaa huolta exceleistä ja powerpointeista saati miettiä sähköisten alustojen päivityksiä tai projektien loppuraportteja, sillä olen kotona pienten kanssa. Työ toisi tähän uuden ulottuvuutensa aikataulutettavaksi. Toisaalta opintovapaa määrittelee sen, että tietty määrä opintoja vaaditaan kuukausitason suorituksena, joka sekin asettaa omia vaatimuksiaan ja nostaa välillä hikipisarat otsalle.

Ei tarvinne mainita, että juuri nyt tenttiin lukeminen ei suju noin vain suitsaitsukkelaan, sillä en tunne löytäväni säännöllistä, rauhallista, useamman tunnin hiljaisuutta lukemiselle. Reilun viikon päässä oleva tenttipäivä lähestyy vähän kuin hiipien nurkan takaa, myhäilee itsekseen, että yllätinpäs sinut tällä(kin) kertaa.

Toisaalta on hyvä havahtuakin siihen, mikä on kaikkein tärkeintä. Siis oikeasti kaikkein tärkeintä. Se, että pieni käsi ojentuu tietokoneen näytön takaa ja vielä sanoja osaamaton 1vee pyytää kädestä vetäen mukaansa tanssimaan Titinallen tahdissa, tai 3vee tulee laittamaan hiukset täyteen kymmeniä pinnejä “äiti, mä teen susta kauniin.”

Kyllä, tavoittelen riman korkealle asettaneena jokaista opintopistettä – ja oppimiskokemusta uusine oivalluksineen – ja löydän iltateen avulla uutta puhtia puuduttavampienkin tenttikirjojen äärellä. Silti olen samalla iloinen, että saan tehdä näitä opintoja juuri aikuisopiskelijana – kaiken tämän lapsiperhehärdellinkin keskellä. Sitä oppii suhteuttamaan asioita. Pakosta ja omasta tahdosta. Sekä että.

Siksi, että tietää, mikä on kaikkein tärkeintä.

– Marika

blogi_lapset

Posted on

Naputteletko sinä(kin) tenttivastauksia ulkovarastossa?

Viime viikot olen valmistautunut viestinnän aineopintojen tenttiin.

Aikuisopiskelijana, jolle valitut opintokokonaisuudet mahdollistavat pääosin myös kotoa käsin suoritettavat verkkotentit, myös moni muu asia on toisin.

Vuosia – tai no kohta vuosikymmeniä sitten, 2000-luvun vaihteessa – odotin usein vuoroani Jyväskylässä Seminaarinmäen päärakennuksen suureen tenttisaliin. Sisäänkutsuminen tenttisaliin aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, kahdessa tai useammassa rivissä rintarinnan. Odottavia ilmeitä, viimeisiä kertaamisia; mitkä olivatkaan ne viisi bulletpointtia, miten se teoria menikään.

Tenttipaperien kahina täyden salillisen kirjoittaessa ajatusten virtaansa ja kopisevien kenkien ääni, kun ensimmäiset alkoivat palauttamaan omia tenttivastauksiaan – siinäkin oli oma kutkuttava jännityksensä. Ja oi, viralliset tuimailmeiset tenttien valvojat, kuinka monta kertaa tentin aikana katseen nostaessaan pohtikaan, miten he saavat tunnit kulumaan vain kirjoittamisurakkamme päättymistä odottaen. Alvaraaltomaiset puitteet, ison salin juhlavan arvokas tunnelma, jossa muutamien lyijykynien putoaminen lattiallekin sai aikaan hienoisen kohahduksen ja kääntymisiä penkeissä.

Hieman arkisemmat puitteet sai muutaman kuukauden takainen tenttikertani, jossa sattumien summana istuin tentti-illan omakotitalomme lämpimässä ulkovarastossa kuunnellen pakastimen hurinaa. Häikäisevän upeana näkymänä edessäni olivat mapit ja lukuisat askartelutarvikelaatikot näteissä riveissään varastohyllyissä, vierellä kumollaan oleva äitiyspakkauksen Kela-laatikko odottamassa siirtymistä autotalliin.

Pienten tyttöjen äitinä hiljaisen paikan löytäminen kodissa useammaksi tunniksi tenttien aikaan on oma järjestelynsä – tentit kun ajoittuvat juuri siihen aikaan, jolloin lapsilla on iltapuuhat meneillään. Aikuisopiskelijalla korostunee se, että tentti-( ja muihinkin opiskelu)tilanteisiin tullaan hyvin erilaisista elämäntilanteista; vain pari minuuttia ennen tenttialustan avaamista on saatettu vielä pyyhkiä flunssaisen kuopuksen nenää tai valmistaa ruoka muulle perheelle. Elämänmakuista sumplimista, jossa tarvitaan uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Arvostan muuten paljon sitä, että opinnoissa on huomioitu erilaiset elämäntilanteet, jopa tenttimahdollisuuksissa. Opiskelussa on otettu aimoharppauksia sen suhteen, miten oppiminen nähdään. Ei enää ulkoa opettelua ja tolkuttoman pitkien, oikeastaan mitäänsanomattomien listausten epätoivoista mieleenpainamista, vaan pitkälti soveltamista käytäntöön ja linkittämistä yhteiskunnallisiin asioihin laajemmin. Sen voi tehdä siellä ulkovarastossakin, netin valtaisan tietovaraston ollessa jatkuvasti käsillä ja pakastimen huristessa hiljaa taustalla. Ilman virallisia, tuimailmeisiä valvojia tai pohdintaa lunttauksesta. Oppia elämää ja itseä varten, ei oppilaitosta varten.

Sitäpaitsi kyllä sinne ulkovarastoonkin rakkaudella tuotu tee ja välipala, välillä pienen ihmisen tekemä piirustuskin, vetää vertoja niille opiskelijavuosien kahvitteluhetkille ennen tenttiä. Elämä kulkee eteenpäin.

– Marika

 

blogi_katsausmenneeseen1

Posted on

Suunnitelmallisuutta ja valinnan vaikeutta

Muistanet sen tunteen, kun lapsena – tai no, vielä aikuisenakin kenties – seisoit irtokarkkilaatikoiden äärellä, ja pohdit, mitä valitsisit, jos tosi moneen tekisi mieli tarttua, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Sen, kun oikeastaan haluaisit ahmia paljon enemmän kuin oikeasti on itsellesi hyväksi ja sen, että liian paljoon tartuttuasi hyväkin muuttuu vastentahtoiseksi.

Juuri näiden perinpohjaisten asioiden äärellä huomaan itse olevani nyt.

Selaan yhä uudelleen avointen yliopistojen opintotarjontaa, pohdin ja pähkäilen – yritän tehdä fiksuja valintoja ja pitkäkestoisesti kantavia suunnitelmia. Olen kuin se pikkutyttö siellä karkkikaupassa, osaamatta päättää, mitä kaikkea haluaisi ja miten paljon kannattaa ahmia kerralla.

Olen aina nauttinut opiskelusta ja uuden oppimisesta. Työelämässä ollessani työnantajani mahdollisti useat laajat ammatilliset lisäkoulutuskokonaisuudet, mikä oli ihan huippua. Silti yliopistotasoisista opinnoistani on jo reilu kymmenen vuotta, joten täytyy tunnustaa, että nyt opintovapaalle siirtyessä avoimen yliopiston opintotarjonnan laajuus yllätti positiivisesti. Tekisi mieli haalia kaikkea ja naputella “ilmoittaudu opintojaksolle”-nappia tiuhaan.

Muistutan itselleni, että opiskelurutiineihin kiinni pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, enkä voi olettaa opintopisteiden ropisevan noin vain. Hoen, että muistathan jokaisen opintojakson tarkoittavan tenttiin lukemista, verkkokurssien keskusteluihin osallistumista tai esseiden kirjoittamista. Että eivät ne ole vain kutkuttavan kiinnostavia opintojaksokuvauksia, vaan oikeasti myös työtä, nainen, työtä. Monta monituista iltaa ja viikonloppua, lasten päiväuniaikaa. Sitä paitsi ei arkenikaan enää ole vain opiskelun, iltatöiden ja puolison yhdistämistä yliopistokampuksen kupeessa kuten aikoinani Jyväskylässä asuessa, vaan tässä hetkessä elämässäni iso osa päivästä kuluu pienten tyttöjen kanssa touhutessa.

Silti – onpa mahtava tunne. Lukuisia kiinnostavia opintokokonaisuuksia, monet jopa nykyiseen elämänrytmiini sopien verkko-opintoina suoritettavissa. Tunnen vilpitöntä kiitollisuutta siitä, että saan elää yhteiskunnassa, joka tarjoaa meille näin monipuoliset valinnanmahdollisuudet ja väyliä kehittyä, kerätä reppuun uusia (työelämä)osaamisen eväitä.

Suljen koneen hetkeksi, siirrän suunnitelmapaperit aikatauluineen syrjään. Sydän pomppii innostuksesta ja mieli on täynnä positiivista energiaa. On otettava hetken tauko, että realismi ennättää mukaan innostuksen rinnalle. Etten valitse liikaa ja uuvuta itseäni ja stressaa sillä, minkä on tarkoitus tuoda hyvää mieltä.

Tämä matka on mukava aloittaa.

– Marika

valintoja