Kurssikirjaa mä metsästän…

Anu Vuokko kirjoitti äskettäin omista kokemuksistaan opintoihin liittyvien kirjojen hankkimisessa. Itsekin olen samoissa mietteissä, kun Viestinnän perusopinnoissa pyörähti käyntiin uusi kurssi, jonka tenttimiseen tarvitaan kolme mielenkiintoisen kuuloista opusta.

Kehitysmaatutkimuksen kursseilla hovihankkijani oli verkkokauppa Amazon, josta englanninkielistä kirjallisuutta saikin suhteellisen edulliseen hintaan. Viestinnän opinnoissa sen sijaan käytetään paljon suomenkielisiä kirjoja, joten Amazon ei siinä auta.

Lähdin kuitenkin lähestymään ongelmaani netin kautta, koska se on minulle luontainen kanava sekä tiedonhakuun että ostosten tekemiseen. Huuto.net osoittautui yllättävän hyödylliseksi, koska sieltä kautta löytyi yksi etsimistäni kirjoista. Toisen ostin Booky.fi-verkkokaupasta. Kolmas oli loppuunmyyty joka paikasta, joten päätin kokeilla Twitteriä ja Facebookia. Se kannatti: huuteluuni vastattiin jo saman päivän aikana, ja pääsin noutamaan kirjan lainaksi ystävälliseltä twitteristiltä – en tuntenut häntä ennalta, mutta koska molemmat esiinnymme sosiaalisessa mediassa omilla nimillämme ja kuvillamme, ei luottamuspulaa tarvinnut pelätä.

Olen nyt entistäkin varmempi siitä, että haen jatkossakin tenttikirjani mieluiten netistä!

Halvin tenttikirja olikin kallein

Lähes fanaattisena alleviivaajana joudun ostamaan itselleni tenttikirjat.

Hienoa, kun on  netti, jossa voi vertailla kirjojen hintoja ja ostaa sitten itselleen halvimman. Näin ainakin luulisi. Minun nettitodellisuuteni ei kuitenkaan ole ollut näin ruusuinen.

Käytin ensimmäisten kurssikirjojeni hankintaan jumalattomasti aikaa kuvittellen, että vielä voisi löytyä jostain halvemmalla. Lopulta tärppäsi – kirja oli eräässä ulkomaalaisessa nettikaupassa n. 30% halvempi kuin missään muualla. Vaan kuinka ollakaan, kun kirja saapui, se olikin väärä kirja – lähes samanniminen, mutta tämä olikin merkillinen lyhytversio kirjasta, ilman kuvia. Ja neuropsykologian tenttiin (jossa kuvat ovat erittäin tärkeitä) tämän tiivistelmän avulla ei voinut kuvitellakaan lukevansa. Eipä muuta kuin uutta kirjaa tilaamaan. Tällä kertaa katsoin tarkkaan, että nimi oli pilkulleen sama kuin tenttivaatimuksissa. Kuitenkin valitsin jälleen halvimman eräästä toisesta ulkomaalaisesta nettikaupasta. Tilasin samalla seuraavankin kurssikirjan.

Molemmista kirjoista tuli n. viikon päästä ilmoitus, että toimitus viivästyy. Lopulta toinen kirja saapui tentin kannalta aivan liian myöhään ja toisesta tuli ilmoitus, että sitä ei kyetä lainkaan toimittamaan. Alkoi jo näyttää siltä, että en ehdi lukemaan kumpaankaan tenttiin. Päätin kuitenkin vielä kokeilla onneani ja yrittää, josko perinteinen suomalainen kirjakauppaketju palvelisi netissä paremmin. Ja tottavie, näinhän se teki. Kirja (ja oikea kirja!) saapui kolmessa päivässä tilauksesta. Ehdin kuin ehdinkin lukemaan vielä (toiseen) tenttiin.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, että netissä halvin ei todellakaan aina ole halvin. Aika paljon kalliimmaksi tulivat nuo mukahalvat kirjat, etenkin jos laskee mukaan myös ajankäytön… Kaiken lisäksi sieltä ulkomaalaisesta nettikaupasta tuli vähemmän kohtelias huonolla suomen kielellä kirjoitettu meili, joka väitti, että en muka ollut maksanut laskuani (vaikka maksoin se välittömästi).

Tiedonkulku on tärkeintä

Japania koettelevat luonnonmullistukset vetävät hiljaiseksi. Tietoa tulee joka mediasta liiallisuuksiin asti, eikä Suomessakaan ole säästytty uhkakuvien maalailulta. Kiinnostavaa tilanteessa on se, että valtion ylläpitämien palveluiden kohdalla on paljastunut epäkohtia: STUKin nettisivut eivät pysyneet pystyssä kansalaisten hakiessa ajantasaista tietoa Japanin ydinvoimaloiden tilanteesta. Valtion suunnittelema kriisiportaali on ollut kehitteillä jo 6 vuotta, mutta vieläkään sitä ei ole saatu valmiiksi. Mistä kiikastaa?

Kun viralliset tiedotuskanavat eivät pysy vauhdissa mukana, on sosiaalinen media saamassa entistä tärkeämpää roolia: erityisesti Twitter ja Facebook pääsivät näyttämään voimansa tärkeinä, nopeina ja luotettavina tiedontuojina, joiden infrastruktuuri on rakennettu palvelemaan suuria käyttäjämääriä kaatumatta.

Tietysti osa sosiaalisessa mediassa liikkuvasta tiedosta on virheellistä. Käyttäjällä itsellään on suuri rooli siinä, miten hän tietoa hakee ja mitä tietolähteitä seuraa. Tärkeintä kuitenkin on se, että voi luottaa tiedonkulkuun, myös katastrofin keskellä.

Tule jo, kevät!

Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin lumi näyttää likaiselta, kadut ovat liukkaita ja sulavien lumimassojen alta vapautuva hiekka pölyttää keuhkot. Tästä kaudesta olisi mukava päästä ohi muutamassa päivässä, mutta edessä taitaa olla vielä useita viikkoja vaihtelevaa säätä ennen kuin kevät voittaa.

Sää vaikuttaa mielialaan, mutta siihen voi vaikuttaa myös itse. Olisikohan aika jo kaivaa kaapista kevättakki, vaikkei siihen ihan vielä uskallakaan pukeutua? Villaisen huivin voi ainakin vaihtaa kevyempään. Itse en ole kovin hyvä käyttämään värikkäitä vaatteita, mutta vanhan rikki menneen lompakon tilalle sentään hankin uuden, kirkkaanvärisen!

Opiskeluintokin toivottavasti taas nostaa päätään lisääntyvän valon ja lämmön myötä. Ensimmäisiä leskenlehtiä odotellessa: hyvää alkukevättä kaikille!

Uusia tuulia

Tämän vuoden ensimmäinen kurssi ja tenttikin on jo ohi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni lauantaitentissä. Vähän hirvitti etukäteen, miten aivosolut lähtisivät viikonloppuaamuna käyntiin. Kahvin ja suklaan voimin kävin yhdeksältä tentin kimppuun, ja kyllä ne aivotkin tulivat mukaan. Nyt sitten vain odotellaan tuloksia.

Olen jotenkin leimallisesti ei-aamuihminen, siksi iltaopiskelu ei ole tuottanut tuskaa. Tosin iltaan ja yöhön painottunut aktiivisuus kostautuu aina aamuisin, kun lapsi herää äidin näkökulmasta liian aikaisin ja on pirteä kuin peipponen, siis lapsi tietenkin, ei äiti… Uusi luentokurssi, kulttuuriantropologian perusteet, alkoi limittäin edellisen luennon kanssa, joten en joutunut luentopuutteen ikävään tilaan. Elämänkatsomustieto on virkistävän monitieteinen kokonaisuus, suosittelen lämpimästi!

Opiskelukärpänen taisi päästä yllättämään näin kevätauringossa, sillä ilmoittauduin viestinnän perusopintoihin, jotka keskittyvät erityisesti verkkoviestintään. Kiinnostus tuli vähän puun takaa ja yllätti, mutta nyt odotan innolla ensimmäisen kurssin alkamista maaliskuun lopulla. Toki luontevasti opinnot toteutetaan verkossa, kun kyse on kerran verkkoviestinnästä.

Ensimmäinen kurssi tuosta opintokokonaisuudesta ehti jo olla ja mennä, ennen kuin tartuin tähän uuteen aluevaltaukseen, mutta mukavan joustavaa on tämä avoimen yliopiston systeemi, sillä voin tehdä puuttuvan kurssin kesäopintoina. Viestintä vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mukavan yleispätevältä aiheelta. Siitä on varmasti myös käytännön hyötyä yleisen mielenkiinnon lisäksi.

Pään paluu lomalta

Voisinpa sanoa, että olen opiskellut ahkerasti. Todellisuudessa takaraivossa paukuttaa viiden pitkän esseen tekemättömyys, joka pulpahtaa pintaan aika ajoin. Mutta sen verran harvakseltaan, että häkellyn joka kerta siitä kuinka kiire minulle todennäköisesti tulee niiden väsäämisessä.

Taidehistorian luennot loppuivat itsenäisyyspäivän tienoilla. Sen jälkeen kaikki on itseopiskelua. Se taas johtaa siihen, ettei edes tajua opiskelevansa. Kun mietin taidehistoriaa, pääni on enemmänkin tulevassa Rooman matkassa kuin esseiden kirjoittamisessa.

Olemme ryhmäläisten kanssa jo toistamiseen käyneet italialaisessa ravintolassa syömässä vatsamme ahmalleen. Todennäköisesti Roomassa ainakin minulle käy samalla tavoin kuin Omaa tietä etsimässä -kirjan kirjoittajalle Elizabeth Gilbertille: se on herkuttelua aamusta iltaan. Teoksessaan hän sanoi, että jos ei ole syönyt pitsaa Napolissa, ei ole syönyt pitsaa ollenkaan. Jos suunnitelmat suovat, pääsen sitä myös itse testaamaan, sillä näillä näkymin kipaisemme myös Pompeijissa ja Napoli on matkan varrella.

Aikaa on nyt vierähtänyt edellisestä luennosta parisen kuukautta ja toukokuussa on deadline kaikilla esseillä. Olen aikaisemminkin puhunut siitä kuinka olen hakenut inspiraatiota käymällä taidenäyttelyissä. Niissä hoksaa, miksi todella opiskelen taidetta ja kuinka suuri intohimo se minulle on. Ostin vastikään kirjan Art – The Whole Story, jossa on kerrottu tiivistetysti jokaisesta historian merkkiteoksesta. Mukana ovat aikajanat ja pieni elämänkerta kunkin työn tehneestä taiteilijasta ja vaikka monet teokset ovat ennestään tuttuja, tämä toimii hyvänä tietosanakirjana kaikelle, mitä taiteesta yleensäkin pitäisi tietää. Oletan sen toimivan samanlaisena inspiraationa kuin taidenäyttelyiden. On vain syvennyttävä sen kauneuteen.

Kun tässä kirjoittelen, mieli alkaa pikkuhiljaa jopa kaivata esseiden kirjoittamista. Se, että ympäröi itsensä taiteella todellakin toimii. Mutta se ei ole vain taidehistorioitsijalle toimiva keino. Tutkimusten mukaan taide ylipäätään piristää mieltä, kaunistaa ajatuksia ja hoivaa sielua. Suosittelen sitä siis kaikille, jotka puurtavat nenä kirjassa. Tai no, oikeastaan kaikille. Helsingissä on niin paljon taidenäyttelyitä piskuisista gallerioista Kiasmaan ja Ateneumiin, että jokaiselle löytyy jotakin. Ja Helsingin kaupunginmuseoihin on aina vapaapääsy. Kannattaa ottaa kaikki irti jalosta käytännöstä.

Muutokseen täytyy valmistautua

Takana on noin kolmen kuukauden erittäin tiivis työprojekti, jonka aikana muu maailma unohtui useammin kuin kerran. Mieleen ei mahtunut muuta kuin projektiin liittyvät haasteet, joiden ratkaisut tuntuivat pulpahtavan tajuntaan erityisesti yöaikana, ja silloin täytyi herätä äkkiä tekemään muistiinpanoja.

Projekti huipentui viikon mittaiseen rutistukseen, jossa tiimityöskentely ja itsenäinen vastuunkantaminen vuorottelivat sulassa sovussa. Oli hienoa huomata, että huolellinen valmistautuminen kannatti: viikko sujui kaikkien kannalta hyvin, muutoksiin pystyi reagoimaan kriiseilemättä ja lopputuloksena oli suuri joukko tyytyväisiä ihmisiä.

Opetuksena itselleni sain ainakin sen, että jos valmistautuu hyvin ja tietää, missä mennään projektin alusta lähtien, ei minkäänlainen muutos tunnu liian suurelta. Jos ajattelee, että muutoksia tulee kuitenkin, joten on aivan turha kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, ei muutostilanteessa tiedäkään, mihin uusi ratkaisu voisi perustua.

Nyt olen kuitenkin palannut takaisin normaalimpaan arkeen, tavallisen mittaisiin työpäiviin ja lupaan taas kirjoittaa useammin myös tähän blogiin!

Talvipäivät, filosofiaa

Onpa seesteistä. Ulkona on pakkanen. On lauantai, jonka vietän kotona filosofian historiaa lukien. Kaapissa on puolikas pullo makeista makeinta portviiniä mutta toisin kuin perinnetieto väittää, punainen viini ja filosofia tukevat toisiaan vain heikosti. Oikeastaan ne eivät sovi yhteen lainkaan, idean aihioita tulee kyllä, mutta langanpäistä ei tahdo saada kiinni.

Yhtä huonosti tuntuu opiskelua tukevan työpaikan vaihtaminen, niin kuin elämään mahtuisi vain yksi uuden opettelu kerrallaan. Kirjastotkin ovat kaukana ja yleensä kiinni siinä vaiheessa kuin saa kaiken pakettiin ja pitäisi se tenttikirja tai kuten nyt, esseen lähdekirjallisuus, hakea itselle.

Keväällä on proseminaariesitelmän tekeminen. Mistähän sille löytyy aikaa? Lisäksi en ole päässyt tenteistä läpi aina kun olen yrittänyt ja turnajaisväsymys painaa hartioita. Aloittaessani päätin tehdä hyvin ja ajan kanssa ja rypeä filosofiassa nautinnolla, itseäni fiksumpien ajatuksia ihastellen. Nyt haluaisin vain saada suoritukset, mennä kotiin ja ajatella sitten vaikka eläkkeellä.

Hiljaiseloa Viikissä

Valon lisääntyessä alkaa yleinen aktiivisuuskin taas kasvaa, toivon. Joulukuun viimeisten opiskelurutistusten jälkeen oli ihanaa pitää hetki taukoa ja lukea hyviä romaaneja, erityisesti joululahjaksi saatu Margaret Atwoodin Herran tarhurit vei mukanaan. Atwood on yksi lempikirjailijoistani, ja aihe tässä uusimmassa romaanissa herätti taas paljon ajatuksia. Tammikuussa aloitin hiljaisen palaamisen normaalielämän rytmiin, kun jumpat ja muut harrastukset alkoivat vähitellen tauon jälkeen. Tosin erittäin sitkeä flunssa ja uuteen asuntoon muuttaminen kaikkine pakkaus- ja purkuruljansseineen veivät aikaa täysipainoiselta aktivoitumiselta.

Mutta helmikuun koittaessa hiljaiselo opiskelun saralla näytti vihdoin päättyneen, kun odottamani luento alkoi. Johdatus etiikkaan -kurssi on osa elämänkatsomustiedon opintoja. Todella mielenkiintoinen kurssi, mutta vaatii kyllä paljon keskittymistä, kun en ole lukion filosofian peruskurssin jälkeen lukenut lainkaan filosofiaa. Ehkä aivot muutenkin olivat tahmeat pitkän joulutauon jälkeen tai ainahan kai voi syyttää flunssaa.

Uusi aloitukseni uhkasi jäädä puolitiehen, kun huomasin, etteivät tunnukseni yliopiston verkkopalveluihin enää toimineet enkä siis päässyt kirjoittamaan blogia enkä käsiksi etiikan kurssin verkkoaineistoihin! Hetken asiaa selviteltyäni eri tahojen kanssa tunnukset alkoivat taas toimia uuden salasanan voimin. Helpotuksesta huokaisten pääsin käsiksi kirjastojen aineistoihin ja nyt taas tänne blogiinkin. Uudessa asunnossa uusi työhuonekin odottaa ahkeraa opiskelijaa. Tosin tätä kirjoittaessani lapsi on vallannut työhuoneen leikkipaikakseen, ja itse istun olohuoneen sohvalla ja ihailen iltapäivän auringossa kaukana siintävää kaupungin siluettia, josta Johanneksen kirkon tornit erottuvat udun keskellä.

Tyhjää tuijottaen

Tyhjää näyttöä tuijottaen eli mitään sellaista ei tule mieleen minkä kelpuuttaisi julkaistavaksi. Blogiahdistus on on tuttu. Olen yrittänyt useasti rimpuilla jotain sanottavaa, jota en ole kehdannut julkaista. Mielestäni ne ovat olleet hajanaisia höpinöitä ummista ja lammista. Eivät ole auenneet oikein itsellenikään.

Muistuttelen itselleni ettei blogi ole essee, josta saa sen erinomaisuudesta kiitettävän. Ja kukaan ei voi pamauttaa blogiasi korjailtavaksi. Kuitenkin kynnys mitä julkaisee nousee ajoittain korkeaksi.

Meille kaikille sattuu ja tapahtuu. Mielestäni voitaisiin kirjoittaa enemmän elämästä opiskelujen lomassa.  Joskus taas elämään ei mahdu muuta kuin opiskelu. Ukot, koirat, ruuanlaitto hoituvat miettiessä jotain tehtävänantoa.  Tai sitten suututtaa  joutuessaan keskeyttämään lukemisen, koska joku muu on riippuvainen minusta. Eli normaalia naisihmisen elämää.

Että eläppä huoli ystävä hyvä, blogiahdistus on hyvin, kuten alussa mainitsin, tuttu tila.