Digiä, wikiä, twitteriä ja facea…

Viime päivinä olen yllättänyt useamman kerran itseni miettimästä, mitä (opintojen) digitaalisuus erilaisine alustoineen oikeastaan tarkoittaa ja toisaalta sitä, miten avoimen yliopiston opiskelija on usein aika omillaan kaikkeen perehtyessään.

Osallistun huomenna Loviisa16-valmiusharjoitukseen, joka on Loviisan ydinvoimalan kansallinen pelastustoimintaharjoitus. Kriisiviestinnän opintokokonaisuuteni johdattamana toimin harjoituksessa toimittajana, paikallislehti Uusimaan toimittajaa edustaen. Rinnalleni samaan tiimiin saan itseasiassa Uusimaan ja Loviisan Sanomien toimittajat, joten kerrassaan mahtava tilaisuus tehdä toimittajayhteistyötä mahdollisimman aitoa kriisitilannetta simuloiden.

Odotan päivää paljon, vaikka kieltämättä Tshernobylin ydinvoimaonnettomuuden 30-vuotispäivän läheisyys saa hieman epämiellyttäviä vilunväreitä selkärankaan. Tausta-aineistona kun olen käynyt laajasti läpi ydinvoimalatietoutta ja poikkeuksellisen tarkoin perehtynyt juuri turvallisuuskysymyksiin ja näihin valitettaviin katastrofeihin Tshernobylissa ja Fukushimassa.

Valmiusharjoitus

Kansallisessa harjoituksessa kiinnitetään erityisen paljon huomiota viestinnän onnistumiseen ja erityisesti sähköiseen mediaan viestintäväylänä. Niinpä sosiaalisen median simulointialustat Yammerissa Twitterille ja Facebookille sekä uutisten luominen wikialustalle ovat olleet mielessä useana iltana. Niitä varten on tehty varsin perusteelliset ohjeet, mutta silti olen kerran jos toisenkin pyyhkinyt tuskanhikeä otsalta. Omatoiminen perehtyminen on työlästä ja epävarmuus alustan tarkoituksenmukaisesta käytöstä valtaa hetkittäin mielen. Nämä ovat niitä hetkiä, joissa avoimen opiskelija on yliopiston varsinaiseen opiskelijaan verrattuna erilaisessa asemassa ja lähtökohdissa. Verkoton ainakin osin.

Siinä, missä varsinainen opiskelija ottaa erilaiset työkalut haltuun luontevasti opintojen edetessä laajoina kokonaisuuksina, avoimen opiskelijalta odotetaan erilaisten alustojen taitamista varsin lyhyessä ajassa yksittäisten kurssien sitä vaatiessa. Usein hyvinkin itsenäisesti, kun kukaan ei huhuile laitoksen käytävillä perään tai tarjoa eteen (lähes) valmiita ratkaisuja ja luontaiset tiedonvaihtoon tarjoutuvat kahvihetketkin yliopiston kahvilassa opiskelijakavereiden kanssa ovat vähissä, kun kohtaamiset ovat pitkälti (suorittamista) verkossa. Puuh. Puuh. Kapasiteettini käsitellä asioita on juuri nyt aika rajallinen.

Yammer

Äärimmäisen kiinnostava valmiusharjoitus siis vain tuntien päässä. Vielä jokunen tunti aikaa opetella wikit ja digit, yammerit twittereineen ja hastageineen. Onneksi meilit kulkevat ja kannustavat sanat tavoittavat iltateen ääressä ihmettelevän.

Fortum, Säteilyturvakeskus. Poliisi. Pelastuslaitos. Ministeriöt. Kunnat. Lukuisat muut tahot. Mikä verkosto twiiteille ja uutisvirralle säteilyarvoista ja toimintaohjeista.

Oma asemapaikkani on Porvoon pelastusasemalla. Onpas kiehtovaa.

– Marika

Aurinkoenergiaa ja katse kesään

Kesäopinnot avoimessa yliopistossa läppäriä mukana kuljettaen vai rentoilua hiekkarannalla meren tuntumassa varpaat lämpimään hiekkaan upottaen?

Tulevana kesänä ajattelin yhdistää molemmat. Ainakin pyrin niin tekemään.

Näin kevään kynnyksellä, kun talven lumesta on jäljellä enää muutama pieni kasa varjoisammissa paikoissa, krookukset valtaavat kukkapenkit ja leskenlehdet kylpevät auringossa, huomaa löytävänsä itsestään mielettömän määrän lisäenergiaa. Malttamattomana jo odotan, että ekat hiirenkorvat kurkistaisivat kotipihan koivusta ja ilma lämpenisi sen verran, etteivät varpaat palelisi (liian) aikaisin käyttöön otetuissa tennareissa.

Näen silmissäni lukuisat hetket perheen ja ystävien kanssa kotipihalla grillaillen ja herkutellen, uimarantareissut lasten kanssa piknikkori ja huopa matkaan napattuina, aurinkorasvasta tahmaiset aurinkolasit sormenjälkineen ja lasten onnellisen kikatuksen merenrannassa, kiertelyt kauniissa Porvoon vanhassa kaupungissa(mme) tunnelmallisissa pikkuputiikeissa, Muumimaailman ja Titi-Nallen talon. Paljon ystäviä, jäätelöä, aurinkoa, valoa, onnellisia muistoja. Kiireetöntä aikaa.

Kiireetön aika ja lukuisat valitut kesäopinnot – ristiriita?

Toivon, ettei. Niinä illan hiljentyvinä hetkinä, kun pikkutytöt nukahtavat ja puoliso saa oman hetkensä elokuvan tai kirjan ääressä, ajattelin itse toisinaan sukeltaa verkkoviestinnän, kriisiviestinnän, sosiaalisen median ja journalistisen työn maailmaan. Olen vakuuttunut, että ihan joka kerta konetta avatessa ei motivaatio ole huipussaan, mutta silti se, että opinnot mielenkiintoisine kokonaisuuksineen etenevät kesälläkin, tuntuu oikealta ratkaisulta. Hyvältä ratkaisulta.

Innostusta lisää se, että monet opintojaksoista vaikuttavat ainakin kuvauksensa perusteella oikeasti käytännönläheisiltä. Verkkojulkaisemista, sosiaalista mediaa verkkoviestinnän työkaluna, mediatekstien ja mainonnan sukupuolioletuksia, kriisiviestintää ja sen johtamista. Ei vain (sinänsä merkityksellistä) teoriaa, vaan tartuntapintoja teorian kautta käytäntöön.

Tätä kesää odotan erityisen paljon. Pääsemme muuttamaan vapun tienoilla uuteen kotiimme rempan valmistuessa ja saan olla lasten kanssa koko kesän kotona yhteisestä ajasta ja tekemisestä iloiten. Koko perheen yhteiselle kesälomallekin on mukavia, odotettuja suunnitelmia. Kyllä sinne muutamat verkkokurssit mahtuvat lomittuen väliin.

Auringosta saa juuri nyt huiman paljon energiaa.

– Marika

kesa

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Lukusalin hiljaisuudessa

Siitä, kun olen viimeksi istunut kirjaston lukusalissa, on ikuisuus. Tai no, todella kauan ainakin.

Totesin, että mikäli aion saada tenttikirjapinoni luettua – lukemastani myös jotakin ymmärtäen – on fiksuinta ottaa hetkeksi etäisyyttä kotiarkeen.

Aamulla sanoin ei kotitöille, pudistin kieltävästi päätäni minua anoen katsovalle puhtaan pyykin vuorelle ja jätin vakaalla päätöksellä ruuanvalmistuksenkin muiden (lue: lasten famon) harteille.

Tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa kiivetessäni kotikirjastoni lukusaliin kohtavia portaita ylös – minä, opiskelija, lukemassa tenttiin kirjastossa.

Amatöörimäisesti huomasin unohtaneeni vesipullon ja kevyen naposteluvälipalan, kuten pähkinät (ei-rapisevassa-pussissa), mutta muuten sulauduin kohtuukatu-uskottavasti joukkoon. Liekö aika mennyt jo villasukkarentoilusta ohitse, sillä kenenkään muun en nähnyt istuvan oman soppensa hiljaisuudessa lämmittävän kotoiset sukat jalassa.

Kotikirjastoni, Porvoon kaupungin pääkirjasto, yllättää minut positiivisesti kerta toisensa jälkeen. Tiloillaan, palvelullaan ja mahdollisuuksillaan. Siistissä, rauhallisessa lukusalissa ajantaju katosi ja vain kääntyvien sivujen rapina ympäriltä siivitti itseäkin eteenpäin.

Hämmentävää muuten huomata, miten teknologistuminen ja perinteinen lukusali eivät ihan sovi pariksi. Iltapäivän tunteina lukusaliin parkkeerasi innokas tiedontallentaja läppärinsä kanssa. Näp-näp-näp-näp, näp-näp-näp. Kiusaantuneita katseita ja vaivautunutta liikehdintää viereisissä loosseissa.

Silminnähtävä helpotus oli aistittavissa kanssalukijoiden keskuudessa silloin, kun läppäri vaihtui kirjaan. Pohdin tosin pitkään, mistä tilanteessa oli oikeastaan kyse – sallimmeko mielessämme lukusalit yhä vuonna 2016 vain kirjan ohella muistilehtiölle ja kuulakärkikynälle? Tukeeko se nykyaikaista tiedonhakua ja muistiinpanojen tekemistä? Ja toisaalta, kun se näp-näp-näp-näp selkeästi monia lukemiseen keskittyneitä häiritsee, miten tilanteita tulisi ratkaista ja tiloja kehittää näp-näp-näpytyksellekin soveltuvaksi?

Suljin hetki sitten lukusalin ja kotikirjastoni oven. Aikuisopiskelijan, perheenäidin, oma hetki – voimauttava – on ohitse tältä päivältä. Lapset ovat hoidossa famollaan, joka oli avullaan päiväni pelastaja. Arjen enkeli.

Askel on kevyt viikonlopun alkaessa. Selkeästi aamullista kevyempi. Kahlattavien tenttisivujen määrä on selkeästi pienempi. Aurinko paistaa.

– Marika

Lukusalissa



 

Tärkeää vastapainoa

“Äiti, laita tietokone pois ja tuu leikkimään”, totesi pieni ihmisemme eräänä iltana, jolloin yritin naputella vaivihkaa HOPSiani lasten leikkiessä Legoilla vieressäni.

Pyrin käyttämään koko perheen yhteistä aikaa opiskeluun varsin rajallisesti, mutta välillä sitä etsii aikaa muustakin kuin illan hämäristä tai ajasta, jolloin kello lähestyy uhkaavasti keskiyötä.

Aikuisopiskelijan arjessa tämä perheen yhteensovittaminen tentti- ja muuhun opiskelutahtiin lienee yksi haastavimpia asioita. Minun ei tarvitse tässä yhtälössä juuri nyt löytää aikaa työlle matkoineen ja deadlineineen, ei kantaa huolta exceleistä ja powerpointeista saati miettiä sähköisten alustojen päivityksiä tai projektien loppuraportteja, sillä olen kotona pienten kanssa. Työ toisi tähän uuden ulottuvuutensa aikataulutettavaksi. Toisaalta opintovapaa määrittelee sen, että tietty määrä opintoja vaaditaan kuukausitason suorituksena, joka sekin asettaa omia vaatimuksiaan ja nostaa välillä hikipisarat otsalle.

Ei tarvinne mainita, että juuri nyt tenttiin lukeminen ei suju noin vain suitsaitsukkelaan, sillä en tunne löytäväni säännöllistä, rauhallista, useamman tunnin hiljaisuutta lukemiselle. Reilun viikon päässä oleva tenttipäivä lähestyy vähän kuin hiipien nurkan takaa, myhäilee itsekseen, että yllätinpäs sinut tällä(kin) kertaa.

Toisaalta on hyvä havahtuakin siihen, mikä on kaikkein tärkeintä. Siis oikeasti kaikkein tärkeintä. Se, että pieni käsi ojentuu tietokoneen näytön takaa ja vielä sanoja osaamaton 1vee pyytää kädestä vetäen mukaansa tanssimaan Titinallen tahdissa, tai 3vee tulee laittamaan hiukset täyteen kymmeniä pinnejä “äiti, mä teen susta kauniin.”

Kyllä, tavoittelen riman korkealle asettaneena jokaista opintopistettä – ja oppimiskokemusta uusine oivalluksineen – ja löydän iltateen avulla uutta puhtia puuduttavampienkin tenttikirjojen äärellä. Silti olen samalla iloinen, että saan tehdä näitä opintoja juuri aikuisopiskelijana – kaiken tämän lapsiperhehärdellinkin keskellä. Sitä oppii suhteuttamaan asioita. Pakosta ja omasta tahdosta. Sekä että.

Siksi, että tietää, mikä on kaikkein tärkeintä.

– Marika

blogi_lapset

Naputteletko sinä(kin) tenttivastauksia ulkovarastossa?

Viime viikot olen valmistautunut viestinnän aineopintojen tenttiin.

Aikuisopiskelijana, jolle valitut opintokokonaisuudet mahdollistavat pääosin myös kotoa käsin suoritettavat verkkotentit, myös moni muu asia on toisin.

Vuosia – tai no kohta vuosikymmeniä sitten, 2000-luvun vaihteessa – odotin usein vuoroani Jyväskylässä Seminaarinmäen päärakennuksen suureen tenttisaliin. Sisäänkutsuminen tenttisaliin aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, kahdessa tai useammassa rivissä rintarinnan. Odottavia ilmeitä, viimeisiä kertaamisia; mitkä olivatkaan ne viisi bulletpointtia, miten se teoria menikään.

Tenttipaperien kahina täyden salillisen kirjoittaessa ajatusten virtaansa ja kopisevien kenkien ääni, kun ensimmäiset alkoivat palauttamaan omia tenttivastauksiaan – siinäkin oli oma kutkuttava jännityksensä. Ja oi, viralliset tuimailmeiset tenttien valvojat, kuinka monta kertaa tentin aikana katseen nostaessaan pohtikaan, miten he saavat tunnit kulumaan vain kirjoittamisurakkamme päättymistä odottaen. Alvaraaltomaiset puitteet, ison salin juhlavan arvokas tunnelma, jossa muutamien lyijykynien putoaminen lattiallekin sai aikaan hienoisen kohahduksen ja kääntymisiä penkeissä.

Hieman arkisemmat puitteet sai muutaman kuukauden takainen tenttikertani, jossa sattumien summana istuin tentti-illan omakotitalomme lämpimässä ulkovarastossa kuunnellen pakastimen hurinaa. Häikäisevän upeana näkymänä edessäni olivat mapit ja lukuisat askartelutarvikelaatikot näteissä riveissään varastohyllyissä, vierellä kumollaan oleva äitiyspakkauksen Kela-laatikko odottamassa siirtymistä autotalliin.

Pienten tyttöjen äitinä hiljaisen paikan löytäminen kodissa useammaksi tunniksi tenttien aikaan on oma järjestelynsä – tentit kun ajoittuvat juuri siihen aikaan, jolloin lapsilla on iltapuuhat meneillään. Aikuisopiskelijalla korostunee se, että tentti-( ja muihinkin opiskelu)tilanteisiin tullaan hyvin erilaisista elämäntilanteista; vain pari minuuttia ennen tenttialustan avaamista on saatettu vielä pyyhkiä flunssaisen kuopuksen nenää tai valmistaa ruoka muulle perheelle. Elämänmakuista sumplimista, jossa tarvitaan uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Arvostan muuten paljon sitä, että opinnoissa on huomioitu erilaiset elämäntilanteet, jopa tenttimahdollisuuksissa. Opiskelussa on otettu aimoharppauksia sen suhteen, miten oppiminen nähdään. Ei enää ulkoa opettelua ja tolkuttoman pitkien, oikeastaan mitäänsanomattomien listausten epätoivoista mieleenpainamista, vaan pitkälti soveltamista käytäntöön ja linkittämistä yhteiskunnallisiin asioihin laajemmin. Sen voi tehdä siellä ulkovarastossakin, netin valtaisan tietovaraston ollessa jatkuvasti käsillä ja pakastimen huristessa hiljaa taustalla. Ilman virallisia, tuimailmeisiä valvojia tai pohdintaa lunttauksesta. Oppia elämää ja itseä varten, ei oppilaitosta varten.

Sitäpaitsi kyllä sinne ulkovarastoonkin rakkaudella tuotu tee ja välipala, välillä pienen ihmisen tekemä piirustuskin, vetää vertoja niille opiskelijavuosien kahvitteluhetkille ennen tenttiä. Elämä kulkee eteenpäin.

– Marika

 

blogi_katsausmenneeseen1

Elämän ruuhkavuosissa

Pöydän reunalla nököttää tenttikirja, muutama sivu vasta käännettynä lukemisen merkiksi. Teekupin tee ennätti jäähtymään sillä aikaa, kun kävin peittelemässä perheen pienimmän – flunssaisena ja kuumeisena – uudelleen nukkumaan pinnasänkyynsä. Annoin rakkaan nallen pikkutytön kainaloon, nostin peiton ylemmäs nukkumatin matkaan lähteneellä.

Pienten nukahdettua katsoimme kalentereita kuukausiksi eteenpäin, pohdimme loppukevään aikatauluja ja sitä, miten me oikeastaan tätä arkea järjestelemme. Miten meistä kumpikin puolisoina löytää aikaa sille yhteiselle tärkeälle ja rakkaimmalle – perheelle – että toisaalta niille omille merkityksellisille asioille kuten liikkumiselle, ystäville ja tätä sivuten opinnoille.

Iltakokouksia, lasten harrastuksia, tenttejä, luentoja, ohjattuja jumppatunteja. Aikaa ystäville iltateehetkineen ja maailmanparantamiskeskusteluineen. Muutto uuteen kotiin vain viikkojen päässä, omakotitalon irtaimiston pakkaaminen ja uuden kodin remontointi. Katseita uuteen ja kaikki niin kovin odotettua ja toivottua, vaikkakin samalla ajallisesti haastavaa.

Omassa elämässäni on kääntynyt uusi lehti, sillä opintovapaani alkoi tämän kuun alussa. Kaksi vuotta aikaa sille, että saan mahdollisuuden täydentää ammatillista osaamistani ja päivittää vanhempainvapaiden jälkeen tietotaitoni ajan tasalle ennen palaamistani takaisin viestinnän työtehtävieni ääreen. Kaksi vuotta, 24 kuukautta, aikaa uusille ajatuksille, ideoille, oivalluksille. Kaksi vuotta aikaa sille, että etsin tunteja opiskeluun illan hämäristä hetkistä ja päiväuniajan lomasta, varastan lisätunteja kellon lähestyessä puoltayötä tai kukonlaulun aikaan aamulla.

Elämän ruuhkavuodet. Keskellä niitä. Taituroiden.

Silti odotan tulevaa paljon – tai oikeastaan mahdollisuutta jatkaa matkaa, jonka aloitin jo menneenä syksynä viestinnän verkko-opintoja aloittaessani.

Pöydällä tenttikirjan vieressä lojuu lehtiö, johon on raapustettu suunnitelmaa kesäopinnoista. Jännä, miten kesäopintotarjontaa katsoessa tuli nostalginen tuulahdus reilun kymmenen vuoden takaa – muistikuva siitä, miten jonotin kesäisenä aamuna Jyväskylässä saadakseni opinto-oikeuden kesän kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opintoihin. On kiehtovaa lähteä opiskelemaan yliopistotason opintoja näin intensiivisesti vuosien tauon jälkeen. Toivon, että vuodet työelämässä ovat antaneet uutta perspektiiviä, vaikka sama lapsekas into tuntuu yhä kipinöivän sisällä.

Siirrän esikoisen illan askartelujen kimalleliimat ja pääsiäismunien mosaiikkivärit syrjään, otan uudelleen tenttikirjani ja käännän seuraavan sivun. Puoliso sanoo keittävänsä uuden teen.

Näin on hyvä. Askelia uuteen.

– Marika

opintosuunnitelmia

Ihmemies ja muita syksyn helmiä

Onpa ollut syksy. Sanon syksy, kun ei tuo talvi näytä ollenkaan tulevan. Kalenteri on täynnä menneitä kiireitä, melkein jokainen elämän osa-alue on kokenut päivityksen ja huomaan muuttuneeni ihmisenä. En mitenkään radikaalisti, olen ihan oma itseni, mutta pienissä asioissa. Mielipiteeni ovat putsattu pölyistä, ajatukseni ovat oppineet uusia reittejä ja mieleni on avartunut uuden opitun myötä. Olen saanut uusia ihmisiä elämääni ja löytänyt itsestäni voimia ja kykyjä joita en tiennyt omaavani.

Helppoa kaikki ei tietysti aina ole ollut ja välillä on ollut itku lähellä. Yksin marraskuun pimeässä olen kironnut maailmaa ja suunnitellut vakavissani komeroon erakoitumista. Tahdonvoima on ollut koetuksella, kun väsyneenä on pitänyt valita kouluun menemisen ja sänkyyn jäämisen välillä. Pitkiä päiviä, kirjoittamisesta kipeitä ranteita ja tenttijännitystä. Kaikesta on kuitenkin selvitty.

Vaikka olenkin löytänyt sisäisen supersankarini tänä syksynä, en olisi selvinnyt kaikesta uudesta ilman apua. Työpaikalla työkavereiden kannustuksen lisäksi työvuorosuunnittelu on auttanut parhaan mukaan ja aikataulut on saatu toimimaan kitkatta. Koululla oli mahtavat perehdytykset,  kaikkiin kysymyksiini on vastattu nopeasti ja selkeästi ja meitä filosofian opiskelijoita on hemmoteltu ikiomalla Kaisalla. Ystäväni ovat ymmärtäneet vaikka olen kadonnut viikoiksi kerrallaan ja perheeni on kestänyt hullut aikataulut ja oudot filosofiset pohdiskelut. Eritystä kiitosta ansaitsee oma Koti-Batmannini. Oman työn ja opiskelun lisäksi tämä todellisen elämän Ihmemies on pitänyt vaimonsa ruokittuna, pakottanut nukkumaan tarpeen vaatiessa, pyörittänyt arkea vaivattoman oloisesti ja kaikin puolin ollut aivan mahtava kumppani! Kiitos Rakas <3

Kevään kurssitarjonta on nyt netissä ja ilmoittautumiset kovassa vauhdissa. Jos olet kahden vaiheilla ja mietit lähteäkkö opiskelemaan vai ei, klikkaa linkkiä ja ilmoittaudu mukaan! En lupaa että aina olisi helppoa, mutta ehdottomasti on sen arvoista! Kohta koittava joululoma on oivaa aikaa suunnitella tulevaa ja ladata pattereita.

Rauhallista, ähkyisää ja rentouttavaa joulun aikaa kaikille! Palataan ensi vuonna uusin seikkailuin!

Sisko

 

Kylmää, märkää ja pimeää

Eilen oli hieno päivä! Unirytmit heitti häränpyllyä, kun kampesin aamuvuoroon yöputken jälkeen. Vastaantulijat olivat yhtä aurinkoisia kuin sää ja töihin päästessä tajusin kahlanneeni Jäämeressä kun housujeni lahkeet olivat pohkeeseen asti läpimärät.

Marraskuussa harva jaksaa hymyillä ja asiakaspalvelutyössä sen saa tuntea. Kofeiinilla sinnittelyä kotiin asti ja takaisin pimeään. Huhu kertoi, että aurinko kävi taivaalla, mutta todisteita käynnistä en kyllä nähnyt. Kotiovella vastassa on kuormittain tavaraa. Muuttoon on pari viikkoa ja tavarat lojuvat sujuvassa kaaoksessa. Poimin laskut lattialta ja yritän laskea kuinka kauan on palkkapäivään.  Menee pitkän matematiikan puolelle, joten luovutan ja laitan teetä tulemaan.

Muuttolaatikolla istuessani ja kieleni teehen polttaessani, mietin kulunutta päivää. Hymyilen ja mieleni tanssahtelelee iloisin pienin askelin. Hieno päivä! Aamulla Oodin oli ilmestynyt ensimmäiset opintopisteeni.

Sisko (5op)