Tag: taidehistoria

Posted on

Siunattu ryhmähenki

Meitä taidehistorian opiskelijoita on kaksi ryhmää ja kussakin on noin kahdeksan taideintoilijaa. Kun teemme excun, teemme sen molempien ryhmien voimin. Aikaisemmin olemme käyneet Porvoossa ja nyt luonnollisesti olimme kaikki Ahvenanmaalla.

Sillä reissulla pistin merkille muutamia kiinnostavia asioita, jotka saivat rintani rottingille siitä kuinka mahtava ryhmähenki minun ryhmässäni on. Meillä ei ole sisäsiittoisuutta, paskanpuhumista, selkään puukottamista, irvailua, toisen latistamista ja vähättelyä, pätemistä tai päällepäsmäröintiä. Toki me sanomme toisillemme, jos koemme siihen tarvetta. Kimpaannuimme myös tällä reissulla. Mutta me puhuimme asiat halki emmekä kyräilleet.

Kun pidämme esitelmiä ja muut antavat siitä palautetta, kukaan ei naureskele, supise, hymähtele ja tuhahtele ylimielisesti yleisössä. Kukaan ei ole kukkona tunkiolla ja yritä pukata “paremmuuttaan” esiin, nostaa omaa tietämystään toisten yläpuolelle. Sitä luulisi, että tällainen käytös olisi enemmänkin ala-asteen luokkaa.

Koska omat ryhmäläiseni ovat tämän kesän ajan kaukana, minun on etänä halattava heitä ja kiitettävä siitä kuinka lämpimiä yksilöitä he ovat. Jokaisella on oma persoonansa, toisilla se tulee esiin räiskyvämmin kuin toisilla, mutta he tietävät, ettei vahvuus tai voimakkuus ole sama asia kuin töykeys, päinvastoin. Ystävällinen ihminen on vahva ihminen.

Luokassa on hyvä olla, kun porukka tulee toimeen. Se on yksi pala, joka pitää opinnot kasassa.

Posted on

Terveisiä Ahvenanmaalta!

Maanantaina kello soi 3.30. Suuntasin suihkuun, pakkasin viimeisetkin matkatavarat ja lähdin käppäilemään Kiasman eteen bussille. Helsinki on kaunis aina, oli sitten räntää tai auringonpaistetta. Aamuviideltä se on erityisen kaunis kevättuulen puhaltaessa poskipäihin.

Taidehistorian ryhmämme lähti Ahvenanmaalle excursiolle kolmeksi päiväksi. Tätä oli odotettu. Olin 11-vuotias ja matkalla Tukholmaan vanhempieni kanssa, kun päätin Maarianhaminan satamassa tehdä joskus matkan Ahvenanmaalle. Aina se on vain lykkääntynyt, mutta ainaisen pyöräretkisuunnitelman sijaan oli mahtavaa suunnata haavekohteeseensa kolmen päivän taidematkalle. Periaatteena oli, että jokainen meistä oli saanut yhden kohteen, josta piti muille esitelmän.

Aloitimme Maarianhaminasta ja kiersimme muun muassa Jomalan, Hammarlandin, Eckerön, Önningebyn, Getan ja Kastelholman ja päätimme matkan Naantalin luostarikirkkoon. Hyvä on, matka koski pääasiassa kirkkoja, mutta näihin kirkkoihin tutustuminen on aivan eri juttu kuin nähdä kymmenittäin dioja 60-luvun betonibokseista. Nämä olivat taideteoksia ulko-ovesta sisäkattoon ja esillä oli veistoksia, joita tähän asti on pystynyt ihailemaan vain tenttikirjoista.

Kävimme silti myös parissa peruskohteessa, kuten Seurasaaren kaltaisessa Jan Karlsgårdeissa (josta minä esitelmöin) sekä Eckerön postitalossa, joka on rakkaan tuomiokirkkomme suunnittelijan C. L. Engelin taidonnäyte. Rakennuksella ei mene kovinkaan hyvin, se on joskus uhattu purkaa eikä koko Ahvenanmaalta heru rahaa sen kunnossapitoon. Jos tuollainen kohde olisi vaikkapa Helsingissä, sitä varjeltaisiin kuin harvinaista kukkaa.

Kaikki oli järjestetty erinomaisen sutjakkaasti. Tiesimme juuri minne piti mennä ja missä saamme lounaan tai iltapäiväkahvit ja bussi vaelsi näyttäen meille maisemia. Kaikesta kiitos opettajalle, joka on järjestänyt näitä matkoja noin miljoona kertaa. Bonukset myös lupsakalle bussikuskille Ismolle!

Kun eilen pääsin kotiin puoli yhdentoista maissa, oli kieltämättä kaikkensa antanut olo. Kolmena päivänä peräkkäin olimme nukkuneet neljästä viiteen tuntiin ja kävelleet päivisin tuntikausia tutustumassa kohteisiin. Mutta kerrankos se riipaisee ja matka oli sen verran ainutlaatuinen, ettei harmita edes nimeksi. Selailen ottamiani noin 150 (!) valokuvaa naureskellen porukallemme ja ihaillen rakennuksia. Äänestimme Kumlingen kirkon matkamme kauneimmaksi kohteeksi. Se on täynnä al secco -maalauksia, jotka ovat peräisin 1480-luvulta.

Posted on

Paras paikka on sorvin ääressä

Tänä torstaina on kevään viimeinen taidehistorian tunti ja viimeinen rutistus tehtävissä. Meidän on pidettävä pieni kertausesitelmä Suomen taidehistoriasta. Joku on pitänyt asemakaavoista, toinen keskiaikaisten kirkkojen esineistöstä eli kerrattavana on laaja skaala. On mielenkiintoista kuunnella opiskelijoiden opettavan toisiaan. Itse olen valinnut rakennustaiteen kehittymisen eli saan viimein kokea edes 20 minuuttia oppituntia, jossa käsitellään empireä ja jugendia – olkoonkin, että se on minun pitämäni. Näistä tyylisuuntauksista ei ole paljon puhuttu, ei edes taidehistorian abrossa, jonka kävin Tampereen avoimen yliopiston kautta. Taidehistoriassa on suuri paino keskiajalla, mikä tietysti on taidehistoriallisen tietämyksen pohja ottaen huomioon, että maamme historian voi karkeasti sanottuna katsoa alkaneen sieltä.

Taidehistorian aineopintojen suoritustapa on papukaijamerkin arvoinen. Meillä on ollut näiden puolentoista vuoden aikana yksi tentti, kaikki muu on kuitattu esseillä, referaateilla ja esitelmillä. Itse tekemällä todella oppii niin paljon helpommin, että ajatuskin tenttiin lukemisesta tuntuu tätä nykyä täysin mielettömältä.

Esimerkiksi abroa opiskellessani meillä oli yleisen taidehistorian tenttiin luettavana kirja Maailman taiteen historia, jossa on lähes tuhat sivua. Sen kylkiäisinä oli toinen opus, Consepts of Modern Art, jossa on reilut 400 sivua. Päätin lukea pelkät muistiinpanot ja lyhyen itse lainaamani kirjan sekä laiskuuttani että periaatesyistä (vaikka itsellenihän minä hallaa teen, jos kieltäydyn noudattamasta ohjeita). Ei ole mitään järkeä tunkea tenttiin toista tuhatta sivua. Mutta jos saisi tehdä esitelmän jostain kirjojen aiheesta, arvatkaapa vain kuinka tehokkaasti faktat jäisivät mieleen.

Hankaluuksia tämä aiheuttaa silloin, kun nykyiset opettajat esittävät vertauksia Maailman taiteen historiaan. “Tehän muistatte tästä kirjasta sen, että…”, “Kuten Maailman taiteen historiassa kerrottiin niin…”, “Te tiedätte, mitä Maailman taiteen historia sanoo Michelangelon David-patsaasta”. Ja kaikki muut paitsi minä nyökyttelevät. Hyvä, etteivät huuda sivunumeroa lauseen perään. Helsingin avoimessa abronsa opiskelleille tämä tiiliskivi on kuulemma ollut lähes Raamattu. Meille se oli vain yksi massiivinen tenttikirja. Enkä siedä sitä. Joten on helppo suunnitella iltalukemisensa seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Posted on

Huuto

Viime torstaina oli proseminaarini opponointi, mikä oli täysi katastrofi. Ei niinkään siksi, että työssäni oli joitakin virheitä. Niitä on kaikilla, niistä on oltava tietoinen ja ne on korjattava. Omalla opponoijallani ja muillakin oli joitakin hyviä parannusehdotuksia, joita lähden työstämään. Katastrofin tästä teki opettajan reaktio.

Aiheenani oli siis analysoida kolmea alkemistista teosta, joiden teemana ovat askelmat. Tutkin millä tavoin alkemian maailmankuva ilmenee näissä teoksissa, jotka näyttävät erilaisilta. Onko niillä sittenkin sisällöllisiä yhtäläisyyksiä ja jos on, millaisia. Kun proseminaari oli valmis, kävimme sitä kahdestaan opettajan kanssa läpi. Hän sanoi, että minun olisi hyvä lisätä alkuun kappale siitä, mikä alkemistin maailmankuva on, jotta asiasta tietämätönkin lukija saa näkemyksen.

Opettajamme puhuu monotonisesti ja proseminaarien käsittelyn aikana hän on jättänyt oman kommentoimisensa aina loppuun. Minun kohdallani hän keskeytti opponoijaani usein ja koko homman päätteeksi piti lähes 20 minuutin huutosaarnan. Hän tarttui halveksuvalla ja vähättelevällä sävyllä tekemiini virheisiin ja suurin osa tästä kritiikistä keskittyi siihen, että olen kertonut alkemiasta ja selittänyt sen aivan kuten hän oli pyytänyt. “Tämä alkemistiasia on jätettävä kokonaan pois! Sulla on törkeää yleistystä! Et voi mitenkään sanoa, että alkemisti on tällainen ja tällainen! Yhtä lailla voisi sanoa, että kristityt syövät joka aamu sämpylän! Alkemistien sisällä on yhtä lailla erilaisuutta kuin kristittyjen keskuudessa! Et voi missään nimessä tehdä tällaisia väitöksiä!”. Mutta tämä esittely on kirjasta otettua tietoa. “Näin väittävät kirjat ovat täyttä roskaa!”

Totuushan on, että alkemisti on alkemisti ja kristitty kristitty. Jos eri uskonnoilla ja filosofioilla ei olisi mitään eroa keskenään, ei olisi uskontoja ja filosofioita. Asioilla on tietyt raamit, jonka puitteissa ne toimivat ja niiden mukaan asia määritellään. Seassa toki tapahtuu hajaannusta, mutta kaksi toisistaan poikkeavaa alkemistia toimivat näiden raamien mukaan joka tapauksessa ollakseen alkemisteja eivätkä esimerkiksi juutalaisia.

Meillä on kummallisia opettajia. He ottavat pienen ryhmämme joukosta yhden suosikin ja pari nälvittäviksi. Näin ovat tehneet järjestäen kaikki, paitsi ensimmäinen neljästä, Mikko Lindqvist. Kiitän häntä hänen objektiivisesta ja reilusta opetustavastaan. Käytännössä tämä tyyli tarkoittaa sitä, että me aikuiset ihmiset olemme maksaneet 220 euroa saadaksemme harrastuksen, jossa tulemme koulukiusatuiksi. Eräästä opettajasta jouduttiin tekemään jopa virallinen valitus korkeammalle taholle ja itse olen meinannut lopettaa koko koulun useaan otteeseen.

On pidettävä mielessä, että tätä tekee itsensä vuoksi. Kyllä tämä tästä. Enää syksy jäljellä.

Posted on

Proseminaari purkissa!

Sain viimein proseminaarini kasaan (tähän voin laittaa sulkeisiin helpottuneen huokaisun). Puskin sitä tehokkaasti kuin pieni peura ja lopulta voin sanoa olevani tulokseen tyytyväinen. Huomenna saan siitä opettajan arvion ja viilausten jälkeen jään odottamaan opponoijan kirpsakkaa kieltä. Hyvä kun sain viimein opponoijan ylipäätään. Minulla on sen verran kummallinen aihe.

Tutkin kolmea alkemistista teosta, Ramon Lullin De nova logicaa, Agrippa von Nettesheimin Scala del numero dieciä sekä J. Browningin First Degree Boardia. Työt ovat keskenään muutoin täysin erilaiset, mutta niissä kaikissa teemana on askelmat. Askelmat ovat osa alkemistien Opus Magnumia, suurta teosta, johon kuuluvat lisäksi muun muassa sellaiset teemat kuin Aatamin lankeemus, kaaos, suihkulähde, tuli, käärme, linnoitus, aamurusko, kaaos ja synkkä yö. Tarkoituksenani on selvittää, millä tavoin mystiikan maailmankuva ilmenee näennäisesti hyvin erilaisissa teoksissa.

Joten kun kyselin opponoijia, yleisin vastaus oli: “Mutta en minä tiedä mitään alkemiasta!” No, tuskin suurin osa Suomesta tietääkään. Niinpä suhtauduin työhöni eräänlaisena sivistystehtävänä ja suurella intohimolla. Onhan jonkun kerrottava eksyneille lampaille siitä kuinka homma oikeasti makaa.

Tällaisen suuren työn vääntäminen työn ohella on rassaavaa. Ajatusten on pysyttävä kasassa, jottei unohda tärkeitä ideoita, mieleen tulvahtaneita tulkintoja ja sitä mitä yleensäkin on aikaisemmin kirjoittanut kuusi sivua sitten. Tällaiseen moodiin ei ole helppo päästä, kun pää on ollut hetkeä aikaisemmin työasioissa.

Kaikista vaikeinta proseminaarissani oli sanojen suomentaminen. Alkemistinen kuvasto vilisee latinan ja heprean kielen sanoja, joista kaikki mahdollinen oli suomennettava, jotta kuvia pystyi ylipäätään tulkitsemaan. Niinpä istuin nenä kiinni Kabbalan elämänpuussa ja sormet hypistellen latinan sanakirjaa. Voinkin sanoa muodostaneeni erittäin symbioottisen suhteen kummankin kanssa niin, että hoen oppimiani sanoja jopa suihkussa. Kether, Hokhmah, Binah, Gevura, Hesed, Tif’eret, Hod, Netsah, Jesod, Shekhina…

Vedin syvään helpotuksen henkeä saadessani laittaa paperikasan nippuun, kunnes seuraavalla tunnilla hoksasin, että viikon päästä on tentti. Olen juossut maratonin ja heti perään pitäisi pyrähtää sadan metrin lenkki. Ja arvatkaa, mitä aihealuetta tentti koskee. Kirkkoja.

Posted on

Kirkkoja, kirkkoja, kirkkoja…

Olen pari päivää väsäillyt kirkkoesseetä, josta pidän esitelmä huomenna torstaina. Valitsin kohteeksi Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman Vaasan Huutoniemen kirkon, tuttavallisemmin Hutskin kirkon, joka on ruma kuin (lainatakseni Kongon Seepraa) laardiämpärillinen täynnä kainaloita. Ja sitä mieltä on 99 prosenttia vaasalaisista. Ainoat kenen olen sitä kuullut ylistävän ovat – yllätys yllätys – nykytaiteilijat ja toiset arkkitehdit. Kukaan ei uskalla dissata tunnettua nimeä, että nyt herra olet kyllä suunnitellut väärällä silmällä. Mikään selitys ei todellakaan ole se, että se oli sen ajan tyyliä. Se ei ole mikään perustelu. Kyllä silmä ruman tuntee oli aika mikä tahansa.

Arkkitehtuurin opiskeleminen on kaksipiippuinen juttu. Rakastan vanhoja rakennuksia. Siksi valitsin kodikseni jugend-talon. Asuminen 1970-luvun jälkeen rakennetussa missä tahansa tekeleessä aiheuttaa minulle kylmiä väreitä ja lievää ahdistusta. Taidehistoriassa ei silti keskitytä tavallisiin rakennuksiin, siellä keskitytään kirkkoihin. Se tarkoittaa pohjapiirustuksia kirkoista, kymmenittäin dioja eri kaupunkien ja kuntien kirkoista ja kuten nyt, esseitä kirkoista.

Aivan kuin kirkot olisivat jonkin sortin kaiken kattava läpileikkaus arkkitehtuurista ylipäätään. Eikä Suomi ole edes uskovainen maa. Mielelläni tarkastelisin vaikka suurennuslasin kautta Bulevardilla sijaitsevaa WSOY:n rakennusta tai Sinebrychoffin taidemuseota. Tai vaikkapa Aleksanterin teatteria tai Hakaniemen kauppahallia. Tai miten olisi aivan tavallinen kerrostalo Kalliosta vuodelta 1950? Mielestäni tällaiset arkea lähempänä olevat rakennukset opettavat aikansa arkkitehtuurista huomattavasti enemmän kuin kirkot.

Mutta minä kirjoitan Hutskin kirkosta. Halusin tutkimalla löytää siitä kauneutta. Jos vaikka saisin mieleni muuttumaan ja oppisin näkemään siinä jotain, mitä Ruusuvuori on hakenut. Olen löytänytkin jotain uutta. Nimittäin sen, etten mitenkään voi arvostella kirkkoa tai toivoa enää, että se räjäytettäisiin. Se olisi surullista. Ulkonäkö ei ole kirkon vika, vaan Ruusuvuoren. Olen siis alkanut tuntea sympatiaa tuota sementtistä boksia kohtaan ja haluan antaa sen olla rauhassa sitä mitä se on. Eihän lasta voi syyttää vanhempiensa virheistä.

Posted on

Hä?

Sain sitten lykkäystä proseminaarilleni – onneksi! Jätin töiden teon pariksi päiväksi ja omistauduin pelkästään tälle projektille, enkä siitä huolimatta saanut valmista massaa.

Tutkielma on kuitenkin hyvällä mallilla. Suurin osa tekstistä on tehty, vain analyysiosa puuttuu. Sitten on tietysti hiottava koko työn kieltä ja tarkastettava, onko merkinnyt kaikki viitteet oikein. Hiominen ei ole pikkujuttu, vaan aikaa vievää nysväämistä. Onneksi olen luonteeltani pilkunviilaaja, joten saan siitä jonkin sortin nautintoa.

Kaksi asiaa tässä proseminaarissa kummastuttaa. Ollessani Vaasan ylioppilaslehden päätoimittajana, kirjoitimme jutun tutkinnonrakenneuudistuksesta ja kuinka sen myötä proseminaari jää kokonaan pois. Etappityöt ovat siis kandidaatintutkielma, seminaari ja gradu. No, nyt sitten väsään sitä poisjäänyttä osaa enkä ymmärrä sen merkitystä.

Toinen on ohjauksen puute. Onneksi olen tehnyt kandin ja tiedän kuinka homma toimii. Hallussa on myös opponointi. Pariinkin otteeseen kuitenkin kysyin neuvoa siihen, kuinka proseminaarini tekisin. Minulla kun on lennokas aihe ja siihen oli saatava raamit ja ryhtiä. Sain ylimalkaista selvitystä liian tiiviillä puhenopeudella.

Ehkä se on vain kokeneiden opettajien tapa. Kun asia on itselle selvä, sitä ei välttämättä osaa vääntää rautalangasta. Erään opettajan ohjauksessa sain tehtäväksi tehdä esitelmän taidehistorioitsija Kenneth Clarkista. Kysyin, että teenkö hänestä siis elämänkerran. Opettaja myönteli, mutta vastaus oli niin ohimennen sanottu, etten ollut varma kuuliko hän koko kysymystä. Kysyin toisella tunnilla toistamiseen ja sain saman vastauksen. Kun sitten pidin esitelmän herra Clarkin elämästä, opettajan vastaus oli: “Tämän ei pitänyt olla elämänkerta.”

Onneksi disposition aikana opettaja viimein antoi minulle vinkkejä, joihin voi tarttua, ja proseminaaria tehdessäni punainen lanka on alkanut valjeta. Olenkin päättänyt suhtautua asiaan positiivisesti ja ajatella opettajan pitävän minua sen verran pätevänä, ettei minulle tarvitse selittää yhtään mitään.

Posted on

Lukeminen kannattaa – aina?

“Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän mä tiedän, sitä vähemmän mua ku aasia narun peräs viedään”, heittää Steen1. Aivan totta. Pelkkä eletty elämä ei tee ihmistä fiksuksi. Kokemuksista on myös opittava. Ne ovat välineitä, joiden avulla sielua jalostetaan. Lukeminen ja kirjatieto muokkaavat ajattelua ja sitä kautta tapaamme käsitellä elämää sekä vastaantulevia tilanteita kerta toisensa jälkeen paremmin.

Sitten on niitä, jotka jämähtävät vain lukemiseen. Opiskellessani varsinaisessa yliopistossa nykysuomea tällaista näkee pelottavan paljon. Tutkijoita lainataan keskusteluissa, toistetaan kirjoissa olevia mielipiteitä, ei muodosteta omia. Eräs tuttavani opiskelee filosofiaa. Hän ei osaa sanoa juuta eikä jaata omasta näkökulmastaan keskustelun aiheeseen, vaan tokaisee: “En pysty vastaamaan tuohon mitään, koska en ole vielä löytänyt filosofiasta yhtään teoriaa, joka tukee tätä.” Niin.

Yliopisto tekee ihmisistä lampaita. Vain tietyllä osalla on lupa sanoa kuinka asiat ovat, muiden on lainattava tämän eliitin kehittelemiä teorioita niin kauan kuin ovat itse saavuttaneet vastaavan aseman. Erityisen selkeästi tämä on huomattavissa suurissa etappitöissä, joita tehdessä opettajat suhtautuvat nihkeästi niihin, jotka haluaisivat käyttää omia aivojaan.

Tämä aihe on poukkoillut pääkopassani erityisesti nyt pakertaessani taidehistorian proseminaarityötä (ja olen jälleen kerran myöhässä aikataulusta). Olen positiivisesti yllättynyt. Meillä ei tarvitse olla kenenkään keksimiä kaavoja, matriiseja, ajatuskarttoja tai teorioita, joita on pakko käyttää lähestyttäessä tutkittavaa aihetta. Me saamme analysoida itse! Me saamme tutkia aihetta useista eri näkökulmista, ei laatikon pohjalta.

Uskon sen johtuvan taidehistoriasta oppiaineena. On toki teorioita tutkia taidetta, lähestyä sitä vaikka semiotiikan keinoin. Mielestäni on kuitenkin tärkeää käyttää teorioita vain välineinä, ei omaksua niitä uskomusjärjestelmikseen.

Valitsinkin sitten hieman kummallisen aiheen ja luvassa on varmasti kummallista lähdekirjallisuutta. Mutta ei se mitään. Joskus olen yrittänyt olla lammas, mutta se on tuonut kulta-aarteen sijaan ämpärillisen lantaa, joten mielsin sen vähemmän palkitsevaksi käyttäytymiseksi.

Mutta turha on uhota, jos en saa edes helmen alkua aikaiseksi. Noin viikko aikaa suoltaa 12 sivun tutkimus. Aloitan tänään. Nyt. Oikeasti.