Helsingin yliopiston tulevaisuus: ohjelmallinen luonnos

Kullekin ehdokkaalle Helsingin yliopiston hallitukseen on varattu kolme minuuttia esitellä julkisesti yliopistopoliittisia näkemyksiään. Alla olevaa tekstiä ei ehdi lukea kolmessa minuutissa, mutta se täydentää olennaisella tavalla suullista puheenvuoroani. Kuulemistilaisuus järjestetään perjantaina 1.11.2013 klo 11.30 – 13.30 yliopiston päärakennuksen pienessä juhlasalissa, Fabianinkatu 33, 4. krs.

Helsingin yliopisto tarvitsee avoimet ja demokraattiset vaalit marraskuun 2013 alussa. Avoimiin vaaleihin kuuluu, että emme tee summittaisia ryhmäpäätöksiä vedoten esimerkiksi tiedekuntalojaliteettiin vaan luotamme yliopistolaisten omaehtoisiin järkiperäisiin arvioihin henkilö- ja muissa arvovalinnoissa.

Hallitus on yliopistomme korkein elin. Hallitus joutuu päättämään koko yliopistoa ja sen tulevaisuutta koskevista asioista. Monet kysymykset ovat periaatteellisia ja kauaskantoisia. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että hallitusehdokkaat edustavat aidosti tiedekuntien rajoja ylittävää ja keskustelevaa asennoitumista. Lyhytnäköinen yhden intressiryhmän erityisetujen puolustaminen ja laumassa äänestäminen ei voi olla Helsingin tai minkään muunkaan yliopiston edun mukaista.

Yliopiston globaali tehtävä

Yliopisto on paikka, jossa ristiriitaisia totuus- ja muita väitteitä voidaan kaikkein vapaimmin punnita hyvien perustelujen ja riippumattoman todistusaineiston pohjalta. Vapaa ja sisällöllisesti autonominen yliopisto tarjoaa ainutlaatuisen tilan vallitsevien käsitysten kritiikille ja uusien kehittämiselle. Juuri tästä syystä yliopistolla on keskeinen yhteiskuntakriittinen ja sivistävä tehtävä paitsi kansakunnan niin myös koko ihmiskunnan kollektiivisen oppimisen edistämisessä.

Globalisoituvassa riskiyhteiskunnassa yliopistot tarjoavat puolueettoman ja kriittisen perustan arvioida väitteitä, jotka koskevat erilaisten luonnon ja yhteiskunnan kehityskulkujen, teknologisten innovaatioiden, uusien tuotteiden ja palveluiden sekä yhteiskunnallisten kokeilujen riskejä ja vaikutuksia. Tulevaisuuden tekeminen vaatii syvällistä ja omaehtoista tutkimuksellista tietoa. Tiedeinstituution täytyy olla itsehallinnollinen – tai se lakkaa olemasta tieteellinen.

Maailma joutuu lähivuosikymmeninä vastaamaan ennennäkemättömän suuriin kysymyksiin. Globaali talouskriisi, jonka toinen vaihe tunnetaan eurokriisinä, on vain yksi osoitus siitä, miten eri maiden ja alueiden kohtalot ovat kietoutuneet yhteen. Esimerkiksi maapallon kasvihuoneilmiön vahvistamisen vaikutukset kestävät vuosisatoja. Luonnontieteilijät puhuvat antroposeenistä, ihmisen määrittämästä uudesta geologisesta aikakaudesta. Ihmistieteissä nykyistä kehitysvaihetta luonnehditaan usein maailmanlaajuiseksi riskiyhteiskunnaksi.

Riskiyhteiskunta on suuntautunut tulevaisuuteen. Puhe yhteiskunnallisista riskeistä ei kuitenkaan tarkoita vain tulevaisuuden vaaroja ja uhkia; se viittaa myös uusiin eettisiin, poliittisiin ja teknologisiin mahdollisuuksiin.

Inhimillinen uteliaisuus paikastamme maailmankaikkeudessa ja tietoisuus edessä olevista suurista eettis-poliittisista valinnoista tarkoittavat sitä, että on yhä tärkeämpää edistää vapaata ja kriittistä kollektiivista oppimista. Myös tässä suhteessa Suomen kohtalo on elimellisesti kietoutunut koko maailman kehitykseen.

Yliopistojen itsehallinnollisuus ja rahoitus

Paluu vanhanaikaiseen johtajahierarkiaan on ollut lyhytnäköistä ja kääntyy helposti omia tarkoituksiaan vastaan. On paljon parempi luottaa tutkijoiden ja kaikkien yliopistoyhteisöön kuuluvien omaehtoiseen kykyyn antaa arvostelmia totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta osana yliopiston julkisia yhteisiä asioita, res publica.

Yliopistojen ja yhteiskunnan terve vuorovaikutus edellyttää yliopistojen mahdollisimman suurta vapautta ja itsehallinnollisuutta. Minkälainen yliopistojen rahoitus sitten parhaiten tukisi vapaan ja kriittisen tieteen ja ajattelun toimintaedellytyksiä? Toistan ehdotukseni, jonka olen esittänyt julkisessa keskustelussa Ilkka Niiniluodon kanssa. Kunkin yliopiston rahoituksesta 90%  tai enemmän pitäisi määräytyä suoraan edellisen vuoden rahoituksen perusteella. Loppuosaan sovellettaisiin deliberatiivisen eli harkitsevan demokratian periaatteita.

Yliopistolaiset itse – siis tutkija-opettajat ja opiskelijat – muodostavat asian perusteita pohtivan neuvoston, joka harkitsisi rahanjaon muokkaamista ja kehittämistä eri tiedekuntien ja tieteellisten painopisteiden välillä parhaimpien tieteellisten periaatteiden mukaisesti: vain hyvät argumentit ratkaisisivat. Neuvostossa pitäisi vallita aito moninaisuus ja sen pitäisi noudattaa sisällöllisten näkökohtien tasapainon ja tasapuolisen punninnan periaatteita.

Tämä mahdollistaisi myös vasta orastavien alojen tai tulevaisuudessa tärkeiden alueiden erityisen tukemisen, sen sijaan että tuetaan vain mennyttä menestystä. Tiedeyhteisö on kuin puutarha. Kaunista puutarhaa ei saada aikaan antamalla ravinteita, vettä ja valoa vain joillekin dominoiville kasveille (jotka voivat pahimmassa tapauksessa olla pelkkiä rikkaruohoja tai rönsyjä), vaan takaamalla kaunis moninaisuus, jossa erityistä huomiota vaativat usein nimenomaan ne, jotka muutoin tukahtuisivat liian nopeasti kasvavien osien alla.

Yliopistojen välisen rahoituksen ratkaiseminen vaatii lisäksi muidenkin näkökohtien huomioon ottamista. Esimerkiksi aluepoliittiset näkökohdat ovat tärkeitä. Neuvoston toiminta voisi siten olla kaksivaiheista. Ensimmäisessä vaiheessa mukana olisi vain yliopistolaisia, jotka on valittu arpomalla eri yliopistojen tiedekuntien asettamien – erilaisia oppiaineita ja näkökulmia edustavien – ehdokkaiden välillä. Toisessa vaiheessa harkintaan osallistuisi myös ulkopuolisia, jotka toisivat esille muitakin harkintaan vaikuttavia asioita, niin aluepoliittisia kuin maailmanlaajuisia näkökohtia.

Tällaisella rahanjakomallilla päästäisiin eroon sekä vääränlaisesta suunnitelmataloudesta – siis tuloksen riippumisesta joidenkin määrämittaistettujen tuotosten maksimoinnista – että suuresta määrästä byrokratiaa. Samalla takaisimme yliopistojen maksimaalisen omaehtoisuuden ja autonomian.

Vapaat yliopistot avaimena taloudelliseen menestykseen

Vapaus ja omaehtoisuus on myös paras avain taloudelliseen menestykseen. Kansalaisia, tutkijoita, yhteiskunnan muuttajia, ”hakkereita” – sanan laajassa merkityksessä hakkeri tarkoittaa normeista poikkeavia ja luovia vapaan tiedon tuottajia – ja kokeilijoita on kannustettava omaehtoiseen luovuuteen.

Lupauksien ja heikkojen signaalien tunnistaminen on yksi mahdollisuus, mutta vielä parempi on luoda sellaisia toimivia, pitkäjänteisiä ja moniarvoisia perusrakenteita, joiden sisältä uutta kumpuaa ilman hallinnollista suunnittelua. On siis luotava kaikkien alojen hakkereille tilaa autonomisessa ja kriittisessä yliopistossa. On taattava heille luovan työn vapaat ja pitkäjänteiset materiaaliset edellytykset.

Säästötoimet ja ”rakenneuudistukset”

Jyrki Kataisen hallitus ei ole ollut suosiollinen yliopistoille. Säästötoimia, jotka ovat paljolti seurausta osin itse pahennetusta eurokriisistä, on kohdennettu suhteettoman paljon juuri koulutukseen. Käytännössä koulutustason nostamista vähennetään tai se jopa pysäytetään kokonaan. Myös yliopistotasolla on tehty esityksiä, jotka helposti tarkoittavat tutkintojen keventämistä. Oletuksen mukaan Suomessa tarvitaan tulevaisuudessa enemmän suorittajia kuin asiantuntijoita.

Tämä visio on helppo lukea myös luokkanäkökulmasta, sillä koulutus on keskeinen yhteiskuntakerrostumien uusintamisen ja muodostumisen suodatin – varsinkin kun samalla tehdään muutoksia, jotka tarkoittavat aiempaa selkeäpää korrelaatiota vanhempien ja lasten koulutuksen ja aseman välillä. Yliopistotasolla koulutusta näytetään vähennettävän eniten perusluonnontieteistä ja sivistävistä ja kriittisistä ihmistieteistä, millä on oma vaikutuksensa tulevaisuuden muotoutumiseen.

Yliopiston pitää pystyä julkisesti puolustamaan syvällistä oppimista kaikilla tasoilla, myös ja erityisesti vapaan tutkimuksen kautta. Suunnitelmat keskittää tutkimusta valtioneuvoston alaisuuteen ja kaikki sellaiset mekanismit, joiden kautta tutkimusta yritetään suoraan valjastaa tukemaan jo valmiita kaupallisia tai muita intressejä, ovat yliopiston mission vastaisia. Vapaa yliopisto on kaikkein hyödyllisin yhteiskunnalle.

Helsingin yliopiston taloudellinen tilanne

Yliopistoindeksin jäädyttäminen ja sitten puolittaminen on vaikeuttanut Suomen yliopistojen rahoitusasemaa. Akateemisena vuonna 2013-14 tilanne ei kuitenkaan ole mitenkään lohduton, sillä yliopistojen – ja varsinkin Helsingin yliopiston – oma varallisuus ja sijoitusten tuotto on lisännyt taloudellista liikkumatilaa.

Huonoina aikoina yliopiston omaa varallisuutta täytyy käyttää perustoimintojen eli tutkimuksen ja opetuksen tukemiseen. Vaikka varaa toisin toimimiseen olisi, Helsingin yliopistossa tehtäviä on pantu pakkaseen ja käyttörahat on puristettu minimiin. Samaan aikaan hallinnollisten tehtävien keskittäminen on rapauttanut perustoimintoja . Tutkija-opettajat tarvitsevat lähellä olevia hallintoihmisiä ja apuhenkilökuntaa, jotta normaalit juoksevat asiat hoituvat juohevasti.

Epävarmassa taloudellisessa tilanteessa uusi rehtorimme, professori Jukka Kola ajaa yleisen virran mukana erilaisia ”rakenneuudistuksia”, joilla tavoitellaan ”kilpailuetuja” ja ”huipulle” pääsyä. Usein tehokkuutta ja kilpailukykyä etsitään suuruudesta ja pakolla toteutetusta hallinnollisesta yhdistämisestä.

Pakkoyhdistämiset tuottavat paljon transaktiokustannuksia, mutta eivät välttämättä lisää sisällöllistä yhteistoimintaa. Esimerkiksi valtiotieteellisen tiedekunnan uusi laitosrakenne on keinotekoinen ja haittaa monia arkisia toimintoja. Nyt sama kohtalo uhkaa esimerkiksi lääketieteellistä tiedekuntaa, vaikka sen laitosrakenteelle on hyvät sisällölliset perustelut. Suomessa on vallalla hallinnollisen suuruuden fetishismi, ikään kuin hallinnollisella suuruudella sinänsä olisi jotain ihmeitä tekeviä taikavaikutuksia. Oppimisessa usein pikemminkin pieni on kaunista.

Uskonkappale monitieteisyydestä

Samaten kaikenlaista monitieteisyyttä ihannoidaan kritiikittömästi. Nykyinen monitieteisyys-oppi – josta kumpuaa muun muassa idea ”laaja-alaisista” kandidaatin tutkinnoista – perustuu oppimisprosessien väärinymmärtämiseen ja joskus jopa suoranaisiin virhepäätelmiin. Yksi tällainen virhepäätelmä syntyy siitä oletuksesta, että eri tieteen perinteitä, teorioita ja näkökulmia voidaan yhdistellä vapaan eklektisesti. Usein yhdistely johtaa kuitenkin aporiaan eli sitoutumiseen lukuisiin väitteisiin, joista monet ovat keskenään ristiriitaisia. Mitä isomman aporeettisen rypään erilaisia väitteitä henkilö on omaksunut, sitä epämääräisemmäksi hänen käsityksensä muuttuvat ja sitä vähemmän hän oikeasti tietää mitään.

Toinen keskeinen ongelma on se, että ei ymmärretä, kuinka oppiminen ja tieteellisten teorioiden kehittäminen perustuvat uusien käsitteellisten erottelujen tekemiseen aiempien erojen pohjalle. Käsitteet puolestaan mahdollistavat ne kysymykset, joita tutkimuksessa voidaan esittää. Pyrkimys monitieteisyyteen johtaa helposti siihen, että oppialojen usein jo moneen kertaan läpikäymät käsitteelliset polut liian helposti unohdetaan ja palataan kehityksessä taaksepäin (ikään kuin aletaan taas kerran keksiä pyörää uudelleen).

On totta, että monet meistä yrittävät toimia poikkitieteellisesti näistä vaikeuksista huolimatta, ja monissa tapauksissa juuri syvällinen monialaisuus on paras keinoa oppia uutta, mutta tällaisen oppineisuuden on nimenomaan oltava syvällistä kullakin alalla. Liian usein monitieteisyys tarkoittaa epäkriittisyyttä.

Aiempien ”rakenneuudistusten” tosiasialliset vaikutukset

”Rakenneuudistuksiin” on syytä suhtautua samanlaisella kriittisyydellä kuin mihin tahansa tieteelliseen tutkimuskohteeseen. Ovatko kaikki ”uudistukset” todella aina hyviä? Mitä tarkoittaa sana ”rakenne”? Onko mitään näyttöä siitä, että aiemmat samankaltaiset muutokset olisivat johtaneet toivottuihin seurauksiin, Suomessa  tai muualla? Mitä tarkoittamattomia seurauksia niillä on ollut, tai voi olla?

Aiempien ”rakenneuudistusten” vaikutuksista kertoo se, että arviointien mukaan suomalaisen tieteellisen tutkimuksen taso on laskenut ja tuloksellisuus heikentynyt. Myös Helsingin yliopistossa julkaisujen määrä tutkijaa kohti laskettuna on ollut vähenemään päin. Kyse ei ole rahan määrästä. Suomessa käytetään tutkimus- ja kehittämistoimintaan kokonaisuudessaan nelisen prosenttia bruttokansantuotteesta, ja julkisenkin rahoituksen osuus on kiitettävät 1,2 prosenttia BKT:sta.

Ongelmana on sen sijaan rahoituksen jakautuminen erilaisen tutkimuksen välillä. Suomessa valtion tutkimusrahoituksesta käytetään merkittävästi suurempi osuus soveltavaan tutkimukseen ja tuotekehittelyyn ja huomattavasti vähemmän perustutkimukseen kuin vertailukelpoisissa maissa. Lisäksi aivan liian suuri osa tutkimusrahoituksesta kierrätetään Suomen Akatemian raskaan kilpailubyrokratian läpi, sen sijaan että se annettaisiin luottamuksen hengessä yliopistoille suoraan.

Samaten on turha pyrkiä nopeisiin valmistumisaikoihin pakkotoimilla, rangaistusuhkauksilla tai keinotekoisilla opintorakenneuudistuksilla, jos enemmistöllä opiskelijoista ei ole varaa opiskeluun ilman työssäkäyntiä. Opintotuki on opiskelijan perusturvaa. Se on nostettava riittävälle tasolle. Kenenkään ei pidä joutua elämään lainalla. Yliopistojen vapaus ja maksuttomuus ovat keskeisiä edellytyksiä myös sille, että Suomi kykenee houkuttelemaan tasokkaita ulkomaisia opiskelijoita ja tutkijoita maahamme. On myös tärkeää, että kaikki yliopistolaiset saavat tasaveroisesti äänestää vaaleissa, myös lyhytaikaiset apurahatutkijat.

Res publica globale

Tie tieteellisistä läpimurroista uusiin käytännön sovelluksiin tai ratkaisuihin on pitkä ja monimutkainen, ja sitä on liki mahdoton nähdä ennalta. Usein parhaimmat sovellukset syntyvät sattumalta teoreettisen tai kriittisen perustutkimuksen tarkoittamattomina sivutuotteina. Todelliset suuret keksinnöt syntyvät perustutkimuksen edistysaskeleista – eivät rutiininomaisesta olemassa olevan tiedon soveltamisesta. Siksi nykyisin harjoitettu yksipuolinen tiedepolitiikka ei ole pitkällä aikavälillä myöskään elinkeinoelämän etu.

Suomalaisella uudistamis- ja kehittämistyöllä on globaalia merkitystä. Sen sijaan että Suomessa jatketaan muualla tehtyjen huonojen reformien jäljittelyä, on aika aloittaa omaehtoinen yliopistolaitoksen kehittäminen res publica globale –näkökulmasta.

Heikki Patomäki

Maailmanpolitiikan professori, ehdolla Helsingin yliopiston hallitukseen marraskuun 2013 alun vaaleissa

2 thoughts on “Helsingin yliopiston tulevaisuus: ohjelmallinen luonnos

  1. Parahin Heikki

    Olen hieman eri mieltä monitieteisyydestä ja pidän näkökulmaasi melko musta-valkoisena, vaikka olen itsekin kriittinen termin sumeilemattomaan ylistämiseen.

    On helpompi käsitellä asiaa englanninkielisin termein, jotka suomeksi menevät usein yhteen nippuun: multidisciplinary, interdisciplinary ja transdisciplinary.

    Tulkintani mukaan multidisciplinary on sellaista, jossa monien tieteenalojen näkökulmasta katsotaan jotakin asiaa, mutta ei väitetä, että ne ovat yhteensopivia näkökulmia tai että niiden tutkimuskohde on juuri aivan sama; ne pikemminkin täydentävät toisiaan ja antavat laajemman kokonaiskuvan jostakin yleisestä aiheesta, esimerkiksi yhteiskunnasta. Useimmiten tarkastelijat tulevat omilta tieteenaloiltaan eivätkä juuri sekoita eri tieteenaloja keskenään. Tällaisia ovat mm. monet instituutit tai editoidut julkaisut.

    Interdisciplinary on mielestäni sellaista, jossa pyritään yhdistämään eri tieteenalojen näkökulmia, esimerkiksi lainataan teorioita toisesta tieteenalasta toiseen. Joskus se onnistuu, kuten omalla kv. politiikan alalla konstruktivismin tulo kansainvälisten suhteiden tutkimukseen sosiologian kautta, tai bounded rationality -käsitteen tunkeutuminen talous- ja organisaatiotieteestä ulkopolitiikan tutkimukseen.

    Trasndisciplinary on mielestäni sellainen yritys, jossa kahdesta tai useammasta tieteestä pyritään tekemään yksi kokonaisuus ja ennen pitkää uusi tieteenala. Näin on kehitetty esimerkiksi puplic policy -opinala, kestävän kehityksen tutkimus jne. Voi olla että tällainen suuntaus on tärkeää erityisesti uusien teknologioiden tai ilmiöiden ymmärtämiseksi. Joskus sekin onnistuu, joskus ei; aika ja näytöt näyttävät.

    Terv. Christer

  2. Kiitos Christer hyvistä huomautuksista. Pidemmissä ja analyyttisemmissa teksteissä teen itsekin erottelun monitieteellisen, tieteidenvälisen ja poikkitieteellisen välillä. Tapasi tiivistää nämä vaihtoehdot on oikein mainio.

    Mainitsemiesi monitieteisten koosteiden tekijöiden näkökulmasta monitieteisyys on neutraalia. Opiskelijalle sellaisten koosteiden lukeminen keskeisenä osana opintojaan voi kuitenkin tarkoittaa, että hän opiskelee pienen pintaraapaisun vähän kaikkea, ja että hän hiljaisesti hyväksyy aporeettisen rypään keskenään ristiriitaisia väitteitä. Monitieteellisyydestä tässä mielessä puuttuu dialektiikka ja syvällinen kriittinen argumentaatio.

    Selitysmallien ja teorioiden lainaamista on aina tapahtunut ja se on ollut olennainen osa tieteen kehitystä niin hyvässä kuin pahassa (esimerkiksi sosiaalidarwnismi tietyssä mielessä edelsi Darwinin teoriaa, sillä Darwinin evoluutioteorian yhtenä analogian lähteenä toimi Malthusin väestö- ja talousteoria, jonka mukaan kuolema ja kurjuus korjaa liikaväestön).

    Tieteidenvälisyyden tässä mielessä voi parhaiten saavuttaa opiskelemalla riittävästi eri tieteenaloja. Kun aiemmin jatko-opintojen edellytyksenä Suomessa oli “laudatur” (eli syventävät opinnot ja gradu) kahdessa eri oppiaineessa, nyt meidän on vaikea mahduttaa oppiaineen opintoihin enää edes yhtä laajaa eli aineopintoihin asti ulottuvaa sivuainetta. Tässä suhteessa onkin syytä kirjoittaa nykypyrkimys “monitieteisyyteen” lainausmerkkeihin, sillä oikeasti kehitys on ollut pikemminkin taannehtivaa. Ja jos myöskään omaa oppiainetta ja sen historiaa ei tunneta riittävästi niin ei välttämättä edes nähdä mistä ideat, analogiat ja metaforat ovat peräisin.

    Poikkitieteellisyys pyrkii aitoon uuden luomiseen ja on intellektuaalisesti kaikkein vaativin hanke, joka helposti voi myös epäonnistua kuten toteat. Juuri tähän viittasin kun kirjoitin, että “monet meistä yrittävät toimia poikkitieteellisesti näistä vaikeuksista huolimatta, ja monissa tapauksissa juuri syvällinen monialaisuus on paras keinoa oppia uutta, mutta tällaisen oppineisuuden on nimenomaan oltava syvällistä kullakin alalla”.

    Nykyisessä monitieteisyys -mantrassa on oikeastaan kaksi eri ongelmaa. Ensimmäinen on se, että käytännössä se on yleensä nimenomaan “monitieteellisyyttä” sanan aika pinnallisessa ja käytännössä aporeettisessa mielessä. Toinen ongelma kumpuaa uskomuksesta, jonka mukaan kunnianhimoisempia tieteidenvälisyyden ja poikkitieteellisyyden tuloksia saavutetaan opetuksen ja tutkimuksen hallinnollisella uudelleenyhdistelyllä. Todennäköisenä tosiasiallisena tuloksena on pikemminkin se, että murretaan olemassaolevien oppiaineiden tiedollisen auktoriteetin rakenteet rakentamatta mitään tilalle.

    Luovan tuhon sijasta tuloksena on pelkkä tuho, jos syntyy tilanne, jossa tutkija-opettajien keskinäissuhteet muodostuvat sellaisiksi, että enää vain ulkokohtaiset saavutukset ja asiat yhdistävät heitä. Olen nähnyt tällaisia kehitystendenssejä niin Britanniassa kuin Australiassakin, ja minun on vaikea ymmärtää miksi Suomessa englanninkielisen maailman yliopistoja niin kritiikittömästä pidetään mallina ja esikuvana. Tarvitaan enemmän paitsi omaehtoisuutta niin myös itseluottamusta!

Kommentointi on suljettu.