Miten valita edustajat?

Yliopiston tiedotus haastatteli minua pari päivää sitten johtosääntöuudistusta käsittelevää juttua varten. Lyhyt juttu on nyt ilmestynyt yliopiston sisäisessä verkossa flammassa nimellä ”Miten valita johtajat?”. Siinä ovat lisäkseni äänessä myös rehtori Jukka Kola, hallintojohtaja Esa Hämäläinen ja professoriliiton varapuheenjohtaja Kaarle Hämeri. He perustelevat muutosta mm. siirtymisellä kohti ”rekrytointia” ja sillä, että nykyjärjestelmässä ” tietyt ryhmät pystyvät junttaamaan oman ehdokkaansa läpi”. Toisin sanoen enemmistön tahto on heidän mielestään ”junttaamista”. Vastineena julkaisen sähköpostitse tehdyn haastatteluni tässä kokonaisuudessaan, muutamilla nopeilla täydennyksillä.

1. Mikä on sinusta pahin uhka uudessa valintamallissa?

Tultaessa 2010-luvulle demokraattisella kolmikantaperiaatteella valittujen neuvostojen valta on useimmissa asioissa purettu. Yliopistoa on tehty muutenkin aiempaa hierarkkisemmaksi. Esimerkiksi vuonna 2005 käyttöön otettu palkkajärjestelmä on tarkoitettu kannustinjärjestelmäksi, jossa johtajat palkitsevat tai rankaisevat (mikä on käytännössä vaikeampaa) kutakin erillistä yksilöä hänen oman ”tuottavuutensa” mukaisesti.

Oppineisuus ja kollegiaalisuus ovat siis paljolti menettäneet asemiaan yliopistohallinnossa. Jos ylimmät johtajat alkavat lisäksi valita myös alemmat johtajat, olemme ajautuneet yksioikoiseen hierarkkiseen linjaorganisaatioon, samantyyppiseen kuin mikä vallitsee armeijoissa – paitsi että kaiken kukkuraksi nykyiseen hierarkkisen yliopistoon voidaan avaintehtäviin hakea ihmisiä myös ulkopuolelta, kun armeijassa vain organisaation sisältä voi edetä johtajaksi. Yliopiston johto perustelee tätä sillä, että ”esitetty malli siirtää johtajien valintaa rekrytoinnin suuntaan”, edes kertomatta mitä tällaisella ”rekrytoinnilla” tavoitellaan.

Mikä tässä on pahin uhka? Ihmiset ovat hyviä puolustelemaan ja rationalisoimaan melkein mitä tahansa tilannetta, jonka he kokevat väistämättömäksi, tai jolle he eivät ainakaan itse koe voivansa tehdä mitään. Ajatellaanpa monien jo alistuneiden yliopistolaisten tyypillisiä puolustelevia reaktioita. ”Tampereeltahan on ihan hyviäkin kokemuksia.” ”Ehkä rehtori – siis ylin johtajamme – pystyy valitsemaan jopa parempia dekaaneja kuin mitä tiedekuntaneuvosto pystyy?”

Näin voi yksittäisissä tilanteissa olla – tai voi olla olematta. Ongelmana ei kuitenkaan ole niinkään se kuka valitaan, vaan miten valtasuhteet organisaatiossa muodostuvat. Dekaani olisi tästä eteenpäin aiempaakin selkeämmin alisteinen rehtorin ja ylimmän johdon tahdolle. Hänen tarvitsisi kuunnella yhä vähemmän meitä tavallisia yliopistolaisia tiedekunnassa, samalla kun hän tietää tulevaisuutensa olevan kiinni rehtorin ja hallituksen tahdosta. Dekaani puolestaan ehdottaisi laitosjohtajat.

Demokratian, itsemääräämisen ja myös Suomen perustuslaissa säädetyn yliopistojen itsehallinnon perusperiaate on se, että kaikki asianosaiset, kaikki ne joihin päätökset ensi sijassa vaikuttavat, saavat osallistua asioiden valmisteluun, käsittelyyn ja päätöksentekoon joko suoraan tai edustajiensa välityksellä.

Demokratiaa tarvitaan organisaatioiden sisällä jo siksi, että kenelläkään keskus-suunnittelijalla ei voi olla kaikkea vaadittavaa tietoa eri toimintakontekstien olosuhteista, käytännöistä ja tekniikoista. Tämä pätee aivan erityisen vahvasti yliopiston kaltaiseen korkeimman oppimiseen instituutioon, jossa yliopiston tutkija-opettajat edustavat oppialojensa parasta tietämystä. Johtajien sisällölliset tiedot ja taidot ovat helposti ohuet ja rajoittuneet – ja kaiken kukkuraksi heidän akateemisia vaatimuksiaan ollaan taas yliopiston hallituksen esityksessä alentamassa.

Lisäksi yliopisto on yhteisö, jonka olemassaolon ehto on se, että uskallamme käyttää omaa järkeämme ja toimia hyvien argumenttien pohjalta. ‘Johtajuus’ ja ‘alaisuus’ sotivat yliopiston perusperiaatetta vastaan. Puhun tässä perusperiaatteista, vapaudesta muodostaa oma näkemyksensä itse rationaalisten perusteiden mukaan ja ilmaista se julkisesti, tutkimusyhteisön sisällä ja ulkopuolella. Jotkut oikeudet ovat luovuttamattomia, jopa silloinkin kun enemmistö kannattaa niiden luovuttamista.

En malta olla lisäämättä – historiallisen vertauksen kuluneisuudesta ja tietystä vastenmielisyydestä huolimatta – huomautusta siitä, että reformi muistuttaa kehitystä Saksan kunnallishallinnossa 1930-luvulla. Kun NSDAP ja Hitler olivat vakiinnuttamassa valtaansa Saksassa, niin he muuttivat paikallishallintoa vuonna 1935 siten, että kunnanjohtajia ei enää valittu vaaleilla vaan ylhäältä alas -periaatteella sisäministeriön toimesta. Jokaisen piti luottaa johtajaan ja pyrkiä toteuttamaan hänen tahtonsa ja suunnitelmansa. Saksassa tätä kutsuttiin johtaja-periaatteeksi (Führerprinzip). Kymmenen vuotta myöhemmin Saksa oli savuava rauniokasa, jonka tutkijat ja intellektuellit olivat muuttaneet muualle tai kuolleet.

2. Miten dekaanit tulisi mielestäsi valita?

Nyt rakentunut hierarkkinen järjestelmä on itseriittoinen, suorastaan sisäsiittoinen, ja se on altis korruptiolle ja huono oppimaan (tai edes kuuntelemaan) mitään muuta kuin kerran jo oppimaansa tai vallitsevaa liturgiaa. Tarvitaan demokratiaa ja avointa tasaveroista keskustelua. Vähittäisvaatimus on mielestäni se, että tiedekuntaneuvostot valitsevat dekaanit. Yleiset ja yhtäläiset vaalit kolmikantaperiaatteella olisivat vielä paremmat. Sama pätee mielestäni kaikkiin luottamustehtäviin, mukaan lukien rehtorin valintaan. Rehtori pitäisi ehdottomasti valita suorilla vaaleilla – tai vähintäänkin rehtorin valitseva kollegio pitäisi valita suorilla vaaleilla, kuten edeltäjäni kansainvälisen politiikan professori Raimo Väyrynen ehdotti noin vuosikymmen sitten. Ainoastaan sellainen yliopisto voi olla vapaa ja itsehallinnollinen, jossa vallitsee sisäinen demokratia.

3. Nykymallia on kritisoitu mm. siitä, että siinä tietyt ryhmät saavat suhteettomasti valtaa. Oletko samaa mieltä?

Ehdottomasti. Vuoden 2009 yliopistolaissa ja samoihin aikoihin luoduissa uusissa johtosäännöissä suomalaisiin yliopistoihin luotiin sellainen keskusjohtovalta, jolla on taipumus ajan myötä vahvistaa omaa valtaansa ja keksiä sille aina uusia perusteita. Tämä sotii vapaan yliopiston perusperiaatteita vastaan. Lisäksi vallan keskittäminen rehtorille ja rehtoraatille, muutamille hallinnollisilla ja talousjohtajille sekä yliopiston hallitukselle lisää toiminnan tempoilevaisuutta.

Moninaisia tolkuttomia käskyjä pannaan toimeen suurella tarmolla, kunnes tulee seuraava johtaja, joka keksii päinvastaisia tai ihan toisensuuntaisia uudistuksia, jotka on toteutettava yhtä suurella kiireellä ja tarmolla. Rakenteita tuhotaan ja uusia yritetään rakentaa melkein tyhjästä, ilman pointtia. Jokseenkin ainoa asia mitä näin saadaan aikaan vähänkään pidemmällä aikavälillä, on entropian lisääntyminen. Olen nähnyt tämän niissä maissa, missä vastaava muutosohjelma aloitettiin Suomea aikaisemmin (ks. kokemuksiani ”Turusta Nottinghamiin ja Helsingistä Melbourneen”) .

4. Millaista keskustelua toivot yliopiston sisällä käytäväksi?

Mahdollisimman vapaata, sivistynyttä ja syvällistä tietenkin. Johtosääntöuudistuksen lisäksi tämä pätee erityisesti yliopiston taloushallintoon. Viime vuonna yliopisto teki tulosta 30 miljoonaa euroa, mikä vastaa suurin piirtein sitä vajetta toiminnassa, mitä useimmissa tiedekunnissa on koettu, ja 500 henkilötyövuoden menetystä. Vapaa rationaalinen keskustelu tuskin päätyisi tällaisen ylijäämän tekemiseen, vaan pikemminkin käyttäisi yliopiston muitakin varoja nykyisen vaikean jakson ylittämiseen ilman että perustoimintoja ja toiminnan edellytyksiä tarvitsisi karsia.

Pahoin myös pelkään, että taloudellisella kurjuudella ja alasajolla pehmitetään yliopistolaisia hyväksymään ajatus lukukausimaksuista, mikä olisi iso askel kohti uutta luokkayhteiskuntaa Amerikan mallin mukaan. Esimerkiksi Harvardin opiskelijoiden vanhempien keskitulot ovat puoli miljoonaa dollaria vuodessa. Aika harva suomalainen perhe pystyisi sellaiseen. Amerikan malli on paitsi epäoikeudenmukainen niin myös epätarkoituksenmukainen. Yhä useampi lahjakas ja motivoitunut nuorí tulisi jäämään yliopiston ulkopuolelle, mikä olisi takaisku yhteiskunnalliselle oppimiselle ja itse yliopistoille.

Myös tällaisista laajemmista kuvioista pitää keskustella niin, että parhaimpien argumenttien voima ja demokraattinen mielipide ratkaisee — ellei sitten ideana ole, että myös Suomen johto pitäisi “rekrytoida”, mieluiten Suomen ulkopuolelta…?

 

1 thought on “Miten valita edustajat?

Kommentointi on suljettu.