Homous tieteessä ja tunteissa
Arvostelu teoksesta Juhani E. Lehto ja Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Osuuskunta Lilith 2010, 358 s., 31,90 e. Helsingin Sanomat, Tiede-sivu, kesäkuu 2010.
Samaan sukupuoleen kohdistuvaa himoa ja romanttista rakkautta esiintyy kaikissa yhteiskunnissa. Homoseksuaalisuus kuuluu ihmisluontoon, mutta emme tiedä tarkkaan, miksi ja miten näin on.
1800-luvun seksologian alkutaipaleella homoaktivisti ja tutkija Karl Ulrichs arveli sikiökehityksen vaikuttavan seksuaaliseen suuntautumiseen. 1900-luvulla mentiin toiseen äärilaitaan. Psykoanalyysin ja postmodernismin myötä homoseksuaalisten taipumusten uskottiin juontuvan ennen kaikkea varhaislapsuudesta ja kasvatuksesta.
Tieteellinen ymmärrys on edistynyt etenkin aivo- ja kaksostutkimusten ansiosta. Varhaiset hypoteesit ovat saaneet vahvaa tukea: taipumus rakastua samaan sukupuoleen liittyy ennen kaikkea yksilön perimään ja sikiövaiheeseen.
Tuore Juhani E. Lehdon ja Camilla Koveron kirja tarjoaa erinomaisen katsauksen alan teorioihin ja tuloksiin aivotutkimuksesta evoluutiopsykologiaan ja sosiaalitieteisiin. Siihen sisältyy 20 suomalaisen homomiehen haastattelututkimus.
Suomalaisessa seksuaalivähemmistöjen tutkimuksessa on tähän mennessä korostunut sosiologinen ja konstruktionistinen ote. Teoksen pääkirjoittaja Lehto kritisoi radikaalia konstruktionismia muiden tieteiden tulosten ohittamisesta ja vääristämisestä sekä ikävystyttävästä kehämäisyydestä.
Konstruktionistit esimerkiksi olettavat, että seksuaalinen identiteetti on alati muuttuva. Koska tätä ei testata, teoria on tyhjän päällä.
Lehto sen sijaan esittää, että juuri homomiehiä leimaa identiteetin muuttumattomuus. Tietyn kehitysvaiheen jälkeen juuri kukaan ei siirry homosta heteroksi.
Miesten seksuaalisuutta luonnehtii myös bimodaalisuus eli ääripäiden korostuminen. Useimmat aikuiset miehet ovat joko selvästi homoja tai selvästi heteroita. Seksuaalisen orientaation ”jäykkyys” kulkee suvuissa: homomiesten suvuissa on enemmän toisia homoja mutta myös enemmän selkeästi heteroseksuaalisia miehiä.
Naisten seksuaalinen orientaatio muistuttaa jatkumoa, jossa heteroiden jälkeen on toiseksi eniten biseksuaaleja ja vähiten lesboja.
Seksuaalisuuden tutkimuksessa kannattaa erottaa toisistaan se, mihin sukupuoleen tuntee kuuluvansa (sukupuoli-identiteetti), seksuaalinen suuntautuminen (rakastuuko yleensä naisiin, miehiin vai molempiin) sekä seksuaalinen identiteetti, eli miten yksilö toteuttaa seksuaalisuuttaan.
Nykytiedon valossa sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen selittyvät pitkälle biologisilla ja fysiologisilla tekijöillä. Äitisuhteella tai kasvuympäristöllä ei ole osoitettu olevan vaikutusta hetero- tai homoseksuaalisuuden kehittymiseen, vaikka vanhentuneet selitykset sitkeästi kummittelevat asiantuntijoidenkin teksteissä.
Kirja valottaa myös heteroiden kehitystä. Jos homomiehet usein jo lapsena leikkivät ”tyttöjen leikkejä”, eikä tämä johdu sosiaalisista syistä, tyttöjenkään kulttuuria ei voi selittää pelkkinä sosiaalisina konstruktioina vailla biologista pohjaa.
Camilla Kovero keskittyy seksuaalisen identiteetin sosiologiseen analyysiin. Haastatteluista nousee esimerkiksi homobaariin meneminen riittinä homomiehen identiteetin kehityksessä. Sitä ei voinut olla niissä 1950-luvun pikkukaupungeissa, joissa homot erään haastateltavan mukaan elivät ei vain ”kaapissa” (heteroelämään mukautuen), vaan ”jääkaapissa” – niin ankea ilmapiiri oli.
Suomi on tänään suvaitsevampi. Silti homoseksuaalisen identiteetin omaksuminen oli miltei kaikille tutkittaville vakava kriisi. Syrjintää, pahoinpitelyä ja kiusaamista esiintyy edelleen.
Valtaväestöön verrattuna seksuaalivähemmistöillä onkin enemmän mielenterveysongelmia ja suurempi riski tehdä itsemurhia.
Tukipalvelujen kehittämisessä asiasta tulisi puhua avoimemmin.
Tietokirja loppuu yleensä ympäripyöreään toistoon. Lehto kirjoittaa päinvastoin suorat ja koskettavat jälkisanat siitä, miltä kirjan teemat – homoseksuaalisuuden tutkimus ja homomiehenä oleminen Suomessa – hänestä tuntuvat.
Harvoin osallistuva, subjektiivinen ote ja tutkimuksellinen kunnianhimo yhdistyvät näin onnistuneesti, ja vielä selkokielellä.
Anna Rotkirch
Kirjoittaja on Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja.
