University of Helsinki
Kirjoittanut Jaana Väisänen
Teksti pohjautuu pääosin Tim Langin ja Michael Heasmanin 2004 julkaisemaan artikkeliin Diet and nutrition policy: A clash of ideas or investment? Development 47 (2), 64-74.
Sydäntaudit, liikalihavuus, diabetes ja syömiseen liittyvät sairaudet eivät enää ole vain rikkaiden maiden ongelmia, vaan ne ovat alkaneet rasittaa myös köyhien tai keskituloisten maiden kansantaloutta. Näissä maissa hoidon puute johtaa ihmisten ennenaikaisiin kuolemiin ja työkyvyttömyyteen.
Ruokaan liittyvien sairauksien yleistyminen johtuu politiikassa muuttumattomana pysyneestä tavasta ymmärtää maatalous elinkeinona, jonka tarkoituksena on tuottaa enemmän ruokaa. Ajattelu syntyi kaudella, jolloin tuottavuuden nostamisella ja laajentamisella pyrittiin poistamaan puutetta ja nälkää ja parantamaan siten väestön terveyttä. Tämä ajattelutavan myötä elintarviketuotannossa määrä on korvannut laadun. Lontoon yliopiston elintarvikepolitiikan professori Tim Lang kutsuu tätä produktionismiksi.
Valtavirta uskoi vielä eilen produktionismiin, entä tänään?
Produktionistinen näkökulma ruuan merkityksestä ihmisen terveydelle syntyi tai ainakin kiteytyi FAO:ssa 1950-luvulla (ks. kuva). Näkökulma ja toimintamalli on pysynyt samanlaisena tähän saakka, ainoa muutos on ollut terveysvalistuksen lisäys toimintamalliin 1970-luvulla. Siihen mennessä oli alettu huomata ruuan osuus eliniän lyhenemiseen. Tällä hetkellä, kun kehittyneissä maissa painiskellaan ylensyönnin ja roskaruuan tuomien ongelmien kanssa, produktionistinen toimintamalli ei enää vastaa tarkoitustaan.
Ruoka- (ja terveys)ketjun tuottajapäässä on alkanut ideologinen kaaos, kun ei osata päättää miten pitäisi toimia maailmanlaajuisten aliravitsemuksesta, ylensyönnistä ja vääränlaisesta syömisestä johtuvien terveysongelmien ratkaisemiseksi. Viljelijöiden tehtävänä on ollut tuottaa ruokaa, ja niin kauan kun sitä on ollut riittävästi, kaikki on ollut hyvin. Elintarviketeollisuudessa taas totuttiin olemaan vaiti ravitsemuksesta. Viime aikoina moni elintarvikkeiden jalostaja on kuitenkin alkanut tuottaa funktionaalisia elintarvikkeita, jossa mielikuva terveydestä on aikaansaatu lisäämällä tuotteeseen terveysvaikutteisia yhdisteitä. Vähittäiskaupassa taas eetos on, että ”kuluttaja valitsee”, ja niinpä kauppa tarjoaa edelleen kaikkea mahdollista hyödykkeistä turhakkeisiin.
Käsitys terveydestä on muuttumassa. Länsimaisen kuluttajan näkökulma, jossa ruoka nähdään polttoaineena ja sitä arvioidaan hinnan halpuuden mukaan, on valtaamassa alaa. Ruokakulttuurit ovat hienovaraisesti muuttuneet ja muuttumassa, ja näissä muutoksissa veturina ovat olleet markkinointi ja mainonta jättäen taakseen suvussa tai alueella periytyneen tiedon.
WHO valmisti tietä näkökulman muutokselle
Pohjatyö ruokaan liittyvien terveysongelmien paljastamisessa tehtiin WHO:ssa. Se julkaisi 1990 raportin joka määritteli ruuan merkityksen ihmisen terveyteen ja antoi ravitsemissuosituksia. Raportti aiheutti paniikkia elintarviketeollisuudessa, sillä raportti antoi suosituksia ihmisten hyväksyttävälle rasvan, suolan ja sokerin saannille ja maksimiarvoja liikasaannin ehkäisemiseksi. Erityisen varpaillaan olivat em. raaka-aineiden valmistajat.
Vuosikymmen myöhemmin WHO palasi samaan teemaan, mutta nyt vielä syvemmin. Vuosina 2002 ja 2003 se julkaisi raportit, jälkimmäisen yhdessä FAO:n kanssa, jotka lujittivat ja syvensivät aiemmin tehtyjä analyysejä ja nostivat huolenaiheet selvästi näkösälle. Maailmassa, jossa kaupungistuminen ja teollistuminen oli nopeaa, kaupankäynti kehittymässä maailmankaupaksi ja talous kasvussa, ravitsemus oli muuttumassa maailmanlaajuisesti. Ruokavaliot, jotka aiemmin olivat rikkaiden maiden tunnusmerkkejä, olivat leviämässä keskituloisiin ja köyhiin maihin, ja kansanterveyden tilanne muuttumassa sen myötä.
WHO löysi kymmenen tärkeintä sairauksia aiheuttavaa riskitekijää maailmanlaajuisesti: alipainoisuus, suojaamaton seksi, korkea verenpaine, tupakointi, alkoholin käyttö, heikkolaatuinen vesi, hygienia ja puhtaanapito, raudanpuute, sisätilojen lämmityslaitteiden savu, korkea veren kolesteroli ja ylipainoisuus. Kuusi näistä tekijöistä liittyy ruokaan ja ravitsemukseen.
Kun viimeisten vuosikymmenten aikana olemme oppineet, että länsimaita vaivaa ylensyönti ja ylikuluttaminen ja kehitysmaita aliravitsemus, WHO:n uusimmat raportit ja monet muut selvitykset osoittavat tämän totuuden pätemättömyyden. Länsimaissa on aliravitsemuksesta johtuvia ongelmia ja kehitysmaissa taas entistä enemmän länsimaisia sairauksia.
Tim Lang ja Michael Heasman väittävät produktionistisen toimintamallin olevan osa ongelmaa. Tuottajapolitiikassa on ollut tärkeintä tuottaa määrää, eikä riittävästi ole kiinnitetty huomiota siihen, millaista ravintoa kuluttaja on todella saanut. WHO:n uusi sukupolvi ja muutkin tutkimusraportit vaativat, että ravinto on asetettava maatalouden ja ruokaketjun keskeiseksi tuotteeksi. Ellei maatalous ole terveyttä ja ravintoa varten, niin mitä varten ylipäänsä viljellään?
Uudet näkökulmat
Keskusteluun terveyden ja ravinnon suhteesta on syntynyt tai syntymässä kaksi erilaista näkökulmaa ja toimintatapaa – ekologinen malli ja luonnontieteellinen malli (ks. kuvat 2 ja 3). On helppo ymmärtää, miksi elintarviketeollisuus ja lihan, sokerin ja viljantuottajat seisovat vahvasti luonnontieteellisen mallin takana. Luonnontieteellisessä mallissa ravinto nähdään lääkkeenä, joka vahvistaa ihmisen terveyttä. Funktionaaliset elintarvikkeet, bioteknologia ja nutrigenomiikka ovat tämän mallin työkaluja. Ekologisessa mallissa ihmisen ja ympäristön terveys ovat samassa keskiössä, johon ruokaketju, kulttuuri ja elämäntavat, talous ja luonnonvarat vaikuttavat.
Esimerkiksi nutrigenomiikka pyrkii ymmärtämään miten tietty ravinto tai dieetti vaikuttaa geenien toimintaan ja rakenteeseen. Tällainen kysymys on esimerkiksi, miksi jotkut ihmiset voivat syödä jatkuvasti rasvaista ruokaa altistumatta sydäntaudeille mutta toiset eivät? Jos tutkimus pystyisi selvittämään tämän, sydäntautien ehkäisyyn voitaisiin luoda yksilökohtaisia ratkaisuja.
Yllä mainittu vastaus ei ehkä tyydyttäisi globaalista kansanterveydestä ja väestön liiallisesta rasvan käytöstä huolestuneita kysyjiä. Ekologinen toimintamalli ehdottaisi ratkaisuksi em. ravitsemukselliseen ongelmaan monimutkaista ja pitkää/kokonaisvaltaista prosessia, jolla arkiliikuntaa saadaan lisättyä, muutoksia ruokatottumuksiin, parempaa terveyskasvatusta, tuotteiden hinnanmuodostuksen säätelyä ja pikaruokaketjujen markkinoinnin rajoituksia.
Kumpi uusista toimintamalleista lyö itsensä läpi? Jos ajattelee luonnontieteellistä toimintamallia rasvaisen ruuan tuomiin kansanterveysongelmiin, ratkaisu on todennäköisesti tekninen ja nopea, ja ainakin elintarvike- ja lääketeollisuus hyötyvät. Se saattaa olla poliitikoille myös riittävän yksinkertainen ja ymmärrettävä. Ekologinen malli edellyttäisi taas laajaa yhteistyötä sekä elinkeino-, terveys- ja ravitsemuspolitiikan muutoksia ja on siksi haastavampi.
Kysymys on hankala ravitsemustieteellekin, sillä kyseisellä tieteenalalla on vähitellen omaksuttu yksilöllisen terveyden malli, eikä terveys kansan tai tietyn ihmisryhmän ominaisuutena ole kiinnostavaa, toteavat Lang ja Heasman. Silti maailman terveysongelmista saadun evidenssin jälkeen on hämmästyttävää, miten vaisuja ravitsemustieteilijät ovat olleet tuomaan tutkimustuloksiin pohjaavia toimenpide-ehdotuksia keskusteluun ravitsemus- ja terveyspolitiikan suuntaamisesta, heittävät Lang ja Heasman.