Gazeta Sasha

Sashan ekskursion kohokohtina ETYJ-vierailu ja Pripjat

Sasha ry matkasi tänä syksynä ekskursiolle Kiovaan. Reissun aikana pääsimme ihailemaan kaupungin kontrasteja, kuulemaan ETYJ:n toiminnasta Itä-Ukrainassa sekä ihmettelemään ihmisen järjettömyyttä Pripjatissa.

Ensimmäisenä päivänä teimme työelämävierailun Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön, jossa meille kerrottiin yleisesti heidän toiminnastaan, operaatioistaan sekä työllistymisestä ETYJ:lle. Vierailu oli meille kaikille antoisa ja oli suuri etuoikeus päästä kuulemaan muun muassa ETYJ-tarkkailijan työstä.

Seuraavana päivänä lähdimme bussilla Pripjatiin. Sää ei olisi voinut olla ankeampi, kun saavuimme suojavyöhykkeelle. Vaikka HBO:n Chernobyl-sarjan myötä mielenkiinto alueelle olikin kasvanut, yllätti turistien määrä meidät. Opas kertoi, että parhaimpina päivinä Chernobylissä vierailee jopa 80 bussillista turisteja. Paikka onkin yksi vetävimmistä matkailukohteista Ukrainassa.

Kaikille vierailijoille annettiin säteilymittarit, joista nopeasti pystyi näkemään säteilyn määrän alueella. Käytännössä säteily oli mittarissa koko ajan nolla, mutta oli myös paikkoja, joissa säteily nousi vaarallisen korkeaksi. Näitä oppaat nimittivät hot spoteiksi, joilla ei heidän mukaansa ollut mitään tekemistä wi-fi:n kanssa – tämän mekin ymmärsimme.

Pripjatissa tiivistyi Neuvostoliiton järjestelmän järjettömyys. Kaikki näytti olevan pysähtyneen, eikä kaupungin tituleeraaminen aavekaupungiksi ollut ollenkaan liioiteltua. Sumua oli niin paljon, ettei reaktorin suojakupua meinannut erottaa vaalean harson läpi. Kaupunki oli surullinen näky ränsistynein rakennuksineen, luonto oli vallannut alueen ja oppaiden mukaan alueelle olivat eksyneet villieläimet. Esimerkiksi kaupungin jalkapallokenttä oli kokonaan puiden ja muun kasvillisuuden peitossa. Rakennusten huoneet olivat käytännössä tyhjää täynnä, sillä tavarat ja jopa pistorasiat olivat lähteneet parempiin taskuihin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Monet rakennuksista olivat myös romahdusuhan alla. Opas kertoikin, että jos esimerkiksi suuri hotelli romahtaisi, päästäisi se ilmoille niin paljon säteilyä, että koko Pripjat ja Chernobyl pitäisi evakuoida useiksi kuukausiksi. Meille kerrottiin, että Pirpjatin elintaso oli ennen onnettomuutta korkea, paljon korkeampi kuin esimerkiksi Kiovassa. Kaupunki oli oikea neuvostoliittolainen paratiisi elokuvateattereineen, jalkapallokenttineen, kahviloineen, hotelleineen sekä
kulttuurikeskuksineen. Kaupunkiin muutti paljon nuoria perheitä rakentamaan tulevaisuutta ilman tietoa siitä, millaisen katastrofin kaupunki olisi kohtaamassa.

Kiovan kadut ihastuttivat mystisyydellään. Oli vaikea uskoa, että muutama vuosi sitten Maidanilla oli täysin eri tunnelmat. Tästä muistuttivat ympäri kaupunkia pystytetyt muistomerkit konfliktissa menehtyneille ukrainalaisille. Kahtiajakautuneisuus tuli esille viimeistään silloin, kun tuntematon mies alkoi huudella meitä natseiksi ja fasisteiksi jäädessämme lukemaan kaatuneiden ukrainalaisten nimiä.

Kiovan ekskursio oli kokonaisuudessaan puhutteleva. Ukrainan konfliktin läsnäolo ja Pripjatin synkkyys jättivät kotiinviemisiksi paljon pohdittavaa.

 

Unohtumaton Uzbekistan – kevään 2019 opintomatka

Vieraanvarainen ja valoloistoinen Tashkent

Matkamme alkoi Uzbekistanin pääkaupungista Tashkentista, johon osa matkaseurueesta oli saapunut jo etukäteen Kirgisian kautta. Vaikka osa matkalaisista saapui keskellä yötä, otti Tashkent vastaan upeilla valokoristeillaan ja vehreydellään. Majoittuminen onnistui suhteellisen mutkattomasti, kunhan ensin saimme hostellin työntekijän tarpeeksi hereille käsittääkseen keitä olemme, ja että haluaisimme nukkumaan mahdollisimman nopeasti.

Hyvin pian totesimme uzbekkien olevan hyvin vieraanvaraista ja ystävällistä väkeä. Vieraiden palveleminen tuntui ujoille suomalaisille jopa vähän kiusalliselta, kun hostellin pitäjät kokkasivat mitä erilaisempia aamupalavaihtoehtoja miellyttääkseen suomalaisia makunystyröitä. Kun ensimmäisenä aamuna hostellin omistaja huomasi aamupalalla tarjottujen rasvaleipästen jääneen monelta syömättä, hän kyselemään minkälaista aamupalaa saisi meille tarjota, jotta emme nääntyisi nälkään. Seuraavana aamuna lautasillemme ilmestyi rasvaleipien ja puuron lisäksi salaattia ja yhtenä aamuna lautaselta löytyi pientä hämmennystä aiheuttanutta nuudeliporkkanasekoitusta. Kohteliaisuuttamme osa meistä piilotti taskuihinsa aamupalalta syömättä jääneet keksit ja leivät, jotteivät hostellin ihana aamupalamamma hikeentyisi, kun he eivät keksi mitä ihmettä nämä kummat suomalaiset vieraat oikein syövät, kun aina jää aamupalaa lautasille.

Edistyvä ja uudistuva Uzbekistan

Ensimmäisen päivän vierailukohteemme löytyi hetken etsinnän ja harhailun jälkeen ja pääsimme kuulemaan Alisher Juraevin esittelyä työstään juuri nimitettynä Suomen kunniakonsulina. Hänen vaimonsa kertoi työstään koulutuksen parissa ja aikeistaan perustaa suomalainen koulu Uzbekistaniin. Pääsimme myös nauttimaan kunniakonsulin tarjoamaa maukasta uzbekistanilaista lounasta. Kahvinjuojille erittäin iloisena yllätyksenä paljastui, että Alisher vaimoineen aikoo alkaa tuomaan suomalaista Kulta Katriina -kahvia uzbekistanilaisiin ruokakauppoihin ja kahviloihin. Heillä oli sitä jo varastossa, joten saimme täyttää ensimmäiset kahvikuppimme (aamupalalla kahvia ei tosiaan suureksi järkytykseksemme tarjottu ollenkaan) Uzbekistanissa tutulla ja turvallisella suomalaisella kahvilla. 

Päivämme jatkui kunniakonsulaatista YK:n toimistolle, jossa saimme kuulla mielenkiintoista esittelyä YK:n eri osastojen toiminnasta. Vähän myöhemmin edelliseltä tapaamiseltaan paikalle meitä tervehtimään ehti myös YK:n maajohtaja Helena Fraser, jolle saimme myös esittää kysymyksiä Uzbekistanin tilanteesta ja eri kehitysprojekteista, joita YK:lla on meneillään. Kuulemamme mukaan Uzbekistan on valtiona kehittynyt huimasti viimeisten parin vuoden aikana, kun maalla on ollut uusi johtaja pitkäaikaisen presidentin kuoltua neljännellä hallintokaudellaan vuonna 2016. Uusi presidentti, Shavkat Mirziyoyev, on tehnyt monia historiallisia vierailuja ollessaan ensimmäinen Uzbekistanin hallitsija, joka vierailee esimerkiksi muissa Keski-Aasian maissa. Ensimmäisenä hallintovuonnaan hän kävi muun muassa Kazakstanissa useampia kertoja. Parin vuoden aikana presidentti on parantanut paitsi ulkopoliittisia suhteita myös kehittänyt maan sisäisiä oloja luomalla työpaikkoja ja kehittäessään Tashkentista vetovoimaisempaa turistikaupunkia. Vielä ei kaupungissa turisteja liiemmin näkynyt, vaikka katukuvaa pidettiinkin erittäin hyvässä kunnossa lukuisilla sadettimilla, kukkaistutuksilla ja värivaloilla ympäri kaupunkia. 

YK:ssa saimme myös iloksemme kuulla lapsityövoiman käytön vähentyneen valtavasti viimeisten parin vuoden aikana. Aiemmin on erityisesti puuvillapelloilla ollut töissä paljon sekä lapsia että aikuisia ilman kunnon korvauksia tai työaikoja. Nykyään on valtion ja ILO:n yhteistyössä säädetty lapsille velvollisuus osallistua kouluissa opetukseen sekä myös koulujen jälkeen järjestetään iltapäiväohjelmaa, joka ehkäisee lasten laittamista puuvillapelloille perheiden toimesta ja mahdollistaa opettajienkin oikeuden pysyä työssään opettajina myös puuvillasesongin aikana. YK:ssa saimme Uzbekistanin tilanteesta ehkä vähän liiankin ruusuisen kuvan, jota kyllä palautti maan tasalle myöhemmin vierailumme paikallisessa yliopistossa, jossa osa oppilaista maalaili hivenen erilaista kuvaa koulutuksen tasosta ja mahdollisuuksista, joita uzbekistanilaisille nuorille tarjotaan.

Iltaisin nautimme paikallista ruokaa pääasiassa ohjelmatiimin etukäteen valitsemissa ravintoloissa. Ruoka oli todella hyvää, vaikka kyselyistämme huolimatta ei kasvisruokaa suurimmasta osasta ruokapaikkoja saanut ollenkaan. Lähinnä saimme aikaan paljon ihmetystä tarjoilijoiden keskuudessa; “Ai hän ei syö lihaa…? Syökö lintua kuitenkin?”. Vaikka lintukin on näin länsimaalaisen näkövinkkelistä lihaa, hyvin pian totesimme lautasillemme ilmestyvän lihaa jossain muodossa, vaikka olisimmekin tilanneet lihattoman version. Toisaalta onhan sekin lihaton versio, jos liharuuasta on nypitty suurin osa lihakimpaleista valmistuksen jälkeen pois… Pääosin kuitenkin syömämme ruoka oli suussasulavan herkullista ja käytimme hyvän osan matkastamme eri ravintoloissa iltaa istuen ja ruuasta ja seurasta nauttien! Ruokailut tosin venyivät monesti siitäkin syystä suhteellisen pitkiksi, kun jostain syystä laskun jakaminen ei millään tahtonut onnistua, vaan kaikki tilaamamme ruuat summattiin aina samalle laskulle. Ravintolalaskut olivat usein mittavan pituisia ja loppusumma ylsi lähemmäs kahta miljoonaa paikallisessa valuutassa, someissa. 

Palautus maan pinnalle – Uzbekistanin monet puolet

Toisena päivänä suuntasimme jalkamme kohti World Economy and Diplomacy -yliopistoa, jossa saimme lyhyen (ruusuisen) esittelyn yliopiston toiminnasta ja suunnitelmista. Sen jälkeen meillä oli mahdollisuus jutella paikallisten oppilaiden kanssa vapaasti, joka mahdollisti matalan kynnyksen ottaa esille meitä kiinnostavia asioita paikallisten opiskelijoiden arjesta sekä heidän kuvastaan maansa tilasta. Saimme todella vähän erilaista kuvaa kuin, mitä olimme tähän mennessä kunniakonsulaatissa, YK:lla ja yliopistoesittelyssä kuulleet. Osa opiskelijoistakin toisaalta kertoi keskenään ristiriitaisia faktoja, joten selkeän ja todellisen kokonaiskuvan hahmottaminen jäi aika rajalliseksi. Yhtenä päivänä olimme eräässä moskeijassa tavanneet miehen, joka halusi meidän kanssa kuvaan ja esitteli itsensä uzbekistanilaisena laulajana. Näytti meille jopa Instagram-tilinsä ja Youtubesta tekemäänsä musiikkia. Myöhemmin, kun kyselimme tapaamastamme “laulajasta” yliopistolla tekemiltämme tuttavuuksilta, he tutkivat asiaa hetken ja totesivat ettei meidän tapaamamme mies ollut suinkaan itse laulaja, vaan kyseisen laulajan veli! No, toisaalta kyseessä on hyvin kollektiivinen kulttuuri ja näköjään myös perheenjäsenten saavutukset voi laskea omikseen… Näistä kaikista oppineena, en enää ihan varmasti uskonut, kun matkalla ravintolasta hostellille saimme kyydin yhdeltä paikalliselta opiskelijalta ja hän kertoi minulle asuvansa nykyisen presidentin naapurissa…

Yliopistovierailun jälkeen suunnistimme lounaan jälkeen EU-delegaatioon tapaamaan yllätykseksemme suomalaista poliittisen, lehdistön ja informaatio -osaston johtajaa Jussi Narvia (emme siis tienneet etukäteen kenet EU:lla kohtaisimme). Narvi antoi meille ehkä jollain lailla totuudenmukaisempaa ja selkeämpää kuvaa Uzbekistanin viime aikaisesta tilasta ja mahdollisista tulevaisuuden kehitysaskelista. EU-delegaation tehtävänä on esitellä ja istuttaa EU:n käytäntöjä Uzbekistanissa sekä valvoa, analysoida ja raportoida niiden käytöstä ja kehityksestä. Delegaatio toimii EU:n edustuksena maassa, jolloin he edistävät EU:n oikeuksien toteutumista sekä pyrkivät kehittämään esimerkiksi Uzbekistanin politiikkaan ja kaupankäyntiin liittyvien EU-standardien mukaisten ihmisoikeuksien toteutumista ja edistämistä. Vierailumme oli hyvin mielenkiintoinen ja saimme jälleen paljon aikaa esittää kysymyksiä ja kommentteja, jonka käytimmekin tehokkaasti ja saimme Narvilta paljon hyviä ajatuksia ja ymmärrystä Uzbekistanin ja EU:n välisiin suhteisiin sekä Uzbekistanin ajantasaiseen tilanteeseen.

Kulttuuria Tashkentissa

Seuraava ja viimeinen päivämme Uzbekistanissa oli varattu kulttuuriin tutustumiseen. Vietimme aamupäivän Sortomuseossa, jossa valitettavasti kierroksen pituus ja oppaan pitkät selostukset veivät useimmilta voiton ja keskittyminen alkoi lahjakkaasti hapuilla. Museon sijainti ja ympäristö jo itsessään oli kuitenkin käymisen arvoista, sillä paikka sijaitsee tosi upealla paikalla ja on maan tapojen mukaisesti hyvin huolellisesti laitettu ja kukkaistutukset kuin viivoittimella mitaten istutettu paikoilleen. Toisaalta erityisen kaunis ympäristö toi myös karulla tavalla kontrastia itse museolle, joka oli perustettu valtion toteuttaman poliittisen sorron myötä kuolleiden muistolle.

Lounaspaikkamme oli elämys, vaikka osa joutuikin kärsimään elämyksestämme jälkeenpäin pienen vatsataudin merkeissä… Söimme paikallista perinneruokaa Plovia, jota valmistettiin Plov Centerissä isoissa muurikkapannun tapaisissa rautapannuissa ihmisten parveillessa pannujen ja kokkejen ympärillä. Centerissä virtasi väkeä ja se oli selkeästi sekä paikallisten että niiden harvojen Tashkentiin eksyneiden turistiryhmien suosiossa. Plov itsessään ei ollut parhaimmasta päästä, vaikka se tarjoiltiinkin sekä kanan- että viiriäisenmunien kera. Lounaalta matkamme jatkui moskeijoihin ja basaariin tutustumisella. Basaarilla saimme todella kokea paikallista vilinää se, kun tuntui olevan paikka, jossa paikalliset tekevät kaikki ostoksensa alusvaatteista mausteisiin. Lihabasaarin haju ei pitkään viehättänyt, joten siirryimme yläkertaan haistelemaan upean värisiä mausteita sekä pakenemaan liian innokkaita pähkinäkauppiaita. Uzbekistanilaisten upeita keraamisia astioita lähti mukaan useamman laukkuun ja säilyivät jopa ehjänä Suomeen asti!

Historian havinaa

Matkasimme Tashkentista junalla Samarkandiin, historiallisesti keskeiseen kulttuurikaupunkiin. Tuntui hieman haikealta jättää Tashkent niin pian, mutta jo junan ikkunasta näkyvät vehreät vuoret saivat ajatukset kääntymään kohti tulevaa. Junan ikkunoihin ropisi unettavasti sade, joka sai neljän tunnin matkan taittumaan unen ja kauniiden maisemien rajamailla. Samarkand tuntui heti kättelyssä kovin erilaiselta kuin Tashkent. Kaupunki oli selkeästi Tashkentia pienempi ja vanhanaikaisempi.

Junamatkalta toivuttuamme osa ryhmästämme suuntasi Samarkandin aluetutkimuksen museoon. Saapuessamme museon autiolle sisäpihalle ilmestyi pihalle rouva, joka ilmeisesti oli museon työntekijä. Hän aukaisi meille museon ovet ja piti meille yksityisopastuksen kierroksen aikana. Museo oli todella mielenkiintoinen vanhoine tekstiileineen ja koruineen. Museossa esiteltiin entisaikojen elinoloja, pukeutumista ja muuta alueen kulttuurihistoriaan liittyviä asioita ja esineitä. Ihmetystä herätti hieman se, että satoja vuosia vanhat esineet olivat vapaasti koskettavissa ilman minkäänlaisia suojavitriinejä. Hetken kierreltyämme rouva ihmetteli, mitä kieltä puhumme. Kuultuaan, että tulemme Suomesta hän ihasteli, kuinka he olivat aikoinaan ostaneet suomalaisia talvikenkiä, jotka olivat niin laadukkaita! Oli hauska huomata, että suomalainen laatu tunnetaan näilläkin leveysasteilla. Alueen kulttuurihistorian lisäksi, museossa pääsimme ihmettelemään itse rakennusta ja sen upeita huoneita. Itse museorakennuksen oli aikoinaan rakennuttanut 1800-1900-luvulla elänyt juutalainen kauppias. Hän oli rakennuttanut rakennuksen perhettään varten 1900-luvun alussa, mutta neuvostovallan aikana  hänen oli lähetettävä perheensä Englantiin ja myytävä omaisuus pois. Tämän jälkeen hän asettui asumaan pieneen mökkiin Samarkandin laita-alueille. Tällöin hänen kotinsa kauneudesta saivat nauttia valtion virkamiehet. Nykyään talo toimii museona ja rakennuksen isossa salissa järjestetään esimerkiksi musiikkikonsertteja.

Museon jälkeen lähdimme syömään ravintolaan, jossa päädyimme keskelle paikallisia syntymäpäivärientoja. Ravintolassa musiikki soi niin kovalla, että meillä oli vaikeuksia kuulla toisiamme! Siitä ei loppujen lopuksi ollut kylläkään haittaa, koska päädyimme viettämään suurimman osan ajasta tanssilattialla, jossa paikalliset tanssijat yrittivät kovasti opettaa meille omaa viehkeää tanssityyliään. 

Madrasoja ja toreja Buharassa

Buharan päiväretkelle lähdettiin kahdessa seurueessa: osa onnistui nappaamaan itselleen junaliput, kun toiset heräsivät aamulla aikaisemmin bussimatkalle. Juna oli upea ja lähes uutuuttaan kiiltelevä Afrosiyob-”luotijuna”, jossa penkit olivat mukavat, ikkunat suuret ja jokaiselle oli varattu oma pistoke. Luksusta! Osa ryhmästä lähti köröttelemään kohti Buharaa minibussilla. Matka kului leppoisissa tunnelmissa torkahdellen. Onneksi puhelias bussikuski piti etupenkin matkailijat hereillä. Matkalla puikkelehdimme pienten, tien varsilla olevien asutusten välistä ja saimme myös ihailla kauniita maisemia ja värikkäitä peltoja. Tienvarsilla näkyi rouvia ulkoiluttamassa (ei koiria, vaan) lehmiä narunpätkässä. Tämä näky hymyilyttää vieläkin!

Perillä pienen säätämisen jälkeen kokoonnuimme syömään ja tapasimme päivän oppaan. Opas oli nuori paikallinen nainen, joka puhui melko hyvää englantia. Hän kierrätti meitä monissa upein mosaiikein koristelluissa madrasoissa, eli koraanikouluissa, ja kertoi kouluissa opiskelleiden ja asuneiden poikien elämästä. Neuvostoaikana madrasat oli poistettu uskonnollisesta käytöstä ja osa niistä oli tuhottu. Toisia oli käytetty esimerkiksi sairaaloina tai muina julkisina rakennuksina. Itsenäistymisen jälkeen osa madrasoista on palautettu alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa ja osa palvelee nykyisin museoina. 

Buharassa vierailimme myös useilla ulko- ja sisätoreilla, joilla myytiin monenlaisia käsitöitä matoista huiveihin ja astioista perinteisiin vaatteisiin. Torien ja madrasojen lisäksi näimme Buharassa Kuoleman tornin, jonka huipulta heitettiin rikollisia kuolemaan rangaistuksena heidän tekemistään rikoksista, sekä valtavan Ark-linnoituksen, jonka tarinan mukaan sankari Siyavusha rakensi osoituksena rakkaudestaan paikallisen hallitsijan tyttärelle.

Koko päivän kiertelystä uupuneena olimme iloisia päästessämme syömään. Ravintolassa vietimme myös erään opintomatkalaisen syntymäpäiviä ja yllätimme hänet makealla kreemikuorrutteisella kakulla. Syömisen ja synttärijuhlinnan jälkeen jouduimme vielä juoksemaan, sillä meinasimme myöhästyä illan viimeisestä junasta takaisin Samarkandiin. Ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa junalle, joka ei vetänyt vertoja aamuiselle junalle nopeudessa eikä mukavuuksissa. Saimme kuitenkin jokainen oman makuupaikan, jonka osa hyödynsi väsyneitä silmiä ja jalkoja lepuuttamalla ja osa kokoontui yhteiseen loossiin juttelemaan henkeviä.

Samarkand – historiallinen kulttuurikaupunki

Viimeisenä päivänää Samarkandissa saimme mahtavan oppaan, joka näytti meille Samarkandista parhaimmat palat! Näimme muun muassa Registanin aukion, jossa mardasat seisoivat kolmella sivulla. Kävimme lisäksi Amir Timurin mausoleumissa, jossa saimme todistaa paikallista jumalanpalvelusta. Tashkentissa meille kerrottiin, että Samarkandissa on kuuluisat portaat, joita kavutessa pitäisi laskea portaiden lukumäärä. Jos portaiden lukumäärä oli sama alas tultaessa, on omatuntomme puhdas. Jos kuitenkin portaiden määrä on eri, voi miettiä, mikä omaatuntoamme vaivaa. Näky oli varmasti aikamoinen, kun ylös noustessamme laskimme keskittyneesti jokaisen askelman. Näimme myös 1400-luvulla rakennetun Ulugh Begin observatorion. 

Lounaan söimme ploviravintolassa. Istuimme pieneen pyöreään pöytään, johon keskelle pöytää kiikutettiin valtava ploviannos vadissa. Samaan hengenvetoon meille jaettiin lusikat käteen. Vähän ihmeissämme aloimme lusikoimaan vadista plovia (selvisi kuitenkin myöhemmin, että pienemmät lautaset unohdettiin tuoda). 

Joka kulmassa oli ihania markkinakojuja, joissa myytiin koruja, mattoja ja liinoja. Iltapäivästä meillä oli aikaa kierrellä hetki torilla, jossa myytiin paikallisia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Matkan viimeinen ravintola oli jo esimakua takaisin Suomeen paluusta. Ravintolasta sai pastaa, pitsaa ja jopa kasvisruoat oli erikseen merkitty. Tosin kasvisruuaksi merkitty neljän juuston pitsa sisälsi kolmea juustoa sekä tonnikalaa, joten emme aivan päässeet unohtamaan uzbekistanilaisia realiteetteja.

Matkamme oli melkein ohi ennen kuin sitä oikein ehti edes ymmärtää missä oli ja mitä näki. Uzbekistan oli mielenkiintoinen. Se oli monikulttuurinen, yllättävän avoin, siisti ja lämminhenkinen maa. Sekoitus uutta ja vanhaa. Se oli vielä hieman koskemattoman oloinen ja vasta aloittamassa omaa kehitystään kohti uutta.

Viimeisenä iltana oli omituinen, hieman hämmentyneen apeakin tunnelma. Tuntui, kuin matka olisi kulunut hujauksessa, samalla se kuitenkin tuntui kestäneen ikuisuuden. Olimme ryhmänä tutustuneet toisiimme ja viettäneet juuri seitsemän päivää yhdessä tuntematta ennestään juurikaan toisiamme. Monet tapasivat matkalla ensimmäistä kertaa. Meillä oli mahtava ryhmä, joka jaksoi puhaltaa yhteen hiileen, eikä kompastellut matkakiukkuihin. Nauroimme ja nautimme. Toivottavasti tämä matka jää meidän kaikkien mieleen lämmittämään vielä pitkäksi aikaa!

Lumihuippuisia vuoria, konjakkia ja paikallisen papan elämäntarinoita – opintomatka Georgiaan ja Armeniaan keväällä 2018

Mersu kiitää Kaukasian yössä kohti Tbilisiä 180 kilometriä tunnissa. Kuski kehuu Georgiaa, vilkaisee olan yli ja painaa lisää kaasua. Puristan penkistä ja mietin, oliko viereisessä autossa tuttuja. Saimme omasta mielestämme hyvään hintaan neljä ”taksia” hotellille. Juuri nyt en ole varma, lähtivätkö kaikki Mersut edes samaan suuntaan vai joutuivatko matkatoverit muilutusmatkalle jonnekin muualle kuin Tbilisiin.

Hymy on herkässä, kun kaikki mersumiehet ajoivat meidät samaan hotelliin. Harmaapäinen pieni setä käärii kaikki rahat ja kolmikko kaasuttaa kapeaa kujaa tiehensä. Kalliiksihan se tuli, pakko myöntää. Turisteja aina huijataan, mutta Tbilisin kaoottisesta liikenteestä hengissä selviäminen on tavallaan rahanarvoinen kokemus.

Keväinen vihreys ja aurinko karkotti matkaväsymyksen, kun kävelimme ensimmäiseen tutustumiskohteeseen Tbilisi State Universitylle. Henkilökunta ja paikalliset opiskelijat esittelivät meille yliopistoaan sekä Georgian historiaa. Lopuksi tutustuimme yliopiston maineikkaaseen arkeologiseen museoon.

Yöllinen matkanteko alkoi väistämättä väsyttämään iltapäivällä. Horjahtelen väsymyksestä samalla kun sympaattinen vanha herra nostelee esitelmöidessään ruukkuja ronskin ottein yksi toisensa perään. Mielessä kävi, mitä tapahtuisi, jos kaadun arkeologisessa museossa jonkun tuhansia vuosia vanhan ruukun päälle.

Georgiasta on löydetty keramiikan paloja, jotka todistavat, että maassa on valmistettu rypäleviiniä 6 000 ― 5 800 ennen ajanlaskun alkua. Georgialainen viinintekotaito on nykytiedon mukaan maailman vanhinta. Kysyn professorilta, löysikö hän nämä vanhimmat ruukun palaset. Ei kuulemma. Lopuksi, kuin lisätäkseen kommentin, hän tempaisi syliinsä ruukun sijasta pääkallon ja pyysi opiskelijaa silittämään tämän muinaisen kaukasialaisen otsaa.

Professori Vakhtang Licheli esitelmöi ruukuista sekä pääkalloista intohimoisesti.

Tiukkaa asiaa Georgian yhteiskunnasta ja konflikteista

Toisena päivänä suuntasimme UNDP:n toimistolle, missä YK:n edustaja Natia Natsvlishvili kertoi koruttomasti Georgian ongelmista kuten köyhyydestä, työttömyydestä ja ratkaisemattomista konflikteista. UNDP on YK:n kehitysohjelma, joka toimii 170 maassa tai alueella.

Natsvlishvili painotti, että ongelmista huolimatta edistystä on tapahtunut paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vaikutuksen tekee esimerkiksi se, kuinka poliisi puhdistettiin korruptiosta Natsvlishvilin mukaan lähes täysin 2000-luvun alussa. Kaikki vanhat poliisit erotettiin ja uusille annettiin koulutusta sekä tuntuva palkankorotus.

Natia Natsvlishvilillä on mukaansatempaava puhetyyli. Hän osaa kertoa mielenkiintoista asiaa tarinallisella ja havainnollistavalla tavalla.

Nykyisin poliisi on Natsvlishvilin mukaan luotettava ja arvostettu Georgiassa. Entinen neuvostomaa, enpä olisi uskonut. Natsvlishvilin mukaan korruptio voidaan selättää, jos poliittiset päättäjät vain haluavat aidosti muuttaa maata.

Georgialaiset poliitikot ovat nuoria, joten heillä on päättäväisyyttä uudistaa maata. Yksi poliittisen kulttuurin ongelma on kuitenkin se, että naisia ei arvosteta päättäjinä miesten rinnalla. Vain 12 prosenttia Georgian parlamentin edustajista on naisia. Prosenttiosuus on Kaukasian maiden alhaisin.

Retki Etelä-Ossetian rajalle

Georgiassa ei voi käydä, ellei tutustu lainkaan maan konflikteihin. Niistä tunnetuin on Etelä-Ossetian tilanne. Alueesta käytiin viiden päivän sota vuonna 2008 Georgian ja Venäjän välillä. Vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen Etelä-Ossetia julistautui itsenäiseksi, mutta käytännössä alue on ollut riippuvainen Venäjästä siitä lähtien. Kansainvälinen yhteisö ei ole tunnustanut alueen itsenäisyyttä. Kiisteltyä rajaa kutsutaan nimellä administrative boundary line.

Konfliktin juuret ulottuvat 1990-luvun alun sisällissotaan, jolloin Etelä-Ossetia ja toinen alue Abbhasia pyrkivät irtautumaan Georgiasta. Sisällissotien jäljiltä maassa on edelleen noin 270 000 sisäistä pakolaista. Vuonna 2008 pakolaisiksi jääneille on järjestetty pakolaisleirejä, joissa on juokseva vesi ja sähköt. Yksi tällainen parakkikylä näkyy maantielle matkalla Tbilisistä Goriin. 1990-luvulla pakolaisiksi jääneitä ei ole autettu samalla tavalla, vaan he asuvat heikommissa olosuhteissa.

Kansalaisjärjestö Danish Refugee Councilin työntekijät vievät meidät ihan kiistellyn rajan tuntumaan, Ergnetin kylään, mistä näkyy Etelä-Ossetian kaupunki Tskhinvali. Sinne ei kuitenkaan ole menemistä kuin ani harvoilla erikoisluvan saaneilla, jotka tapaavat sukulaisiaan. Tilanne rajalla on edelleen kireä ja kidnappaukset ovat mahdollisia.

Olo on epätodellinen hiljaista ja koleaa kevätmaisemaa tuijotellessa. Sekä Danish Refugee Councilin että UNDP:n työntekijöiden mukaan Etelä-Ossetia on lähes eristyksissä sekä Venäjän että Georgian suunnasta. Kukaan ei oikein tiedä, mitä siellä tapahtuu.

Tiukasti vartioitu raja kulkee Ergnetin kylän kohdalla. Taustalla Etelä-Ossetian kaupunki Tskhinvali. Korkeintaan kulkukoirat voivat liikkua alueella vapaasti.

Kulkukoirien välikevennys.

Vuorille!

Pikkubussin kurvaillessa vuorten ja laaksojen välissä köyhä maaseutu näyttää matkalaisen silmiin kauniilta. Vesi kimmeltää vuoristopuroissa ja kevätkukkia pursuilee ränsistyneiden talojen puutarhoista. Todellisuudessa raskas teollisuus on neuvostoaikana vaurioittanut kaukasialaista luontoa, mutta näyttää, että Georgialla olisi silti luontoa mitä esitellä turisteille.

Päivän kohokohta on luolaseikkailu Vardziassa, jonka maisemat ovat kuin elokuvasta. Kapusimme vuoren rinteille, minne munkit ovat kaivaneet käsipelillä 1100-luvulla luostarin. Joidenkin tietojen mukaan luolastoissa asui parhaimmillaan 50 000 ihmistä 13 eri kerroksessa. Ihmisten intohimo käsitöihin ei jätä kylmäksi.

Pieruvettä suoraan lähteestä

Illasta kurvasimme vielä pierun hajuiseen luonnonpuistoon. Siellä sijaitsee kuuluisan Borjomi-veden lähde, jonka vettä Georgia vie satoja litroja maailmalle. Borjomi on vissyä ja lääkettä, jonka kerrotaan parantavan krapulan ja siinä sivussa muutkin vaivat. Maku on terävämpi, mineraalisempi ja runsaampi kuin tavanomaisten vissyvesien.

Maaginen lähde pulppusi kökköä Angry Birds -puistoa muistuttavan leikkipuiston keskellä. Alkuperäinen lähde ei ole tujun maineensa veroinen. Tuore Borjomi-vesi maistui lämpimältä ja likaiselta suolavedeltä. Paikalliset papat kantoivat vettä kanistereissa kotiinsa. Itse nautiskelen aromikasta pieruvettä mieluummin kaupasta ostettuna, jolloin veteen on lisätty happoja.

Lumihuippuinen Ararat-vuori kohoaa helteisen Jerevanin kyljessä

Jerevaniin lähdön aamu häämötti kauniina. Vielä kauniimpana siinsi kuitenkin ajatus Armenian lämpimästä, lähes 20 asteen säästä, jota varten pakkasimme mukaan ottamamme hellevaatteet.

Maiden välisellä rajalla jouduimme keräämään kaiken omaisuutemme ja menemään rajatarkastukseen lukuisia nyssäköitämme kantaen. Joistain, hämärän peittoon jääneistä, syistä johtuen rajavirkailijat saivat suurta huvia passeistamme ja niissä olleista passikuvista. Ilmeisesti monet meistä muistuttivat virkailijoiden mielestä vain etäisesti kuviaan.

Ylitettyämme Armenian rajan tie muuttui radikaalisti. Lähdimme kiemurtelemaan pientä vuoristotietä kohti Jerevania. Yhtäkkiä huomasimme, että läpitunkematon sumu oli kietonut koko linja-automme valkoiseen vaippaansa. Onneksi kuskimme kuitenkin selvästi tiesi, mitä oli tekemässä, ja pääsimme turvallisesti taukopaikkaamme Sevan-järven rannalle.

Alkuillasta saavuimme Jerevaniin. Asetuttuamme hotelliin lähdimme tutustumaan kaupunkiin.
Loppuillan kuljeskelimme ympäriinsä ja ihailimme kaunista kaupunkia, jonka taustalla häilyi valtaisa Ararat-vuori.

Kaukasia-tietoa ja konjakkia

Hotellin runsaan aamupalan jälkeen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme kulkumme kohti ensimmäistä virallista Jerevan-kohdettamme, Kaukasia-instituuttia. Instituuttivierailumme eteni niin, että esitimme alueesta kysymyksiä ja instituutin osaava henkilökunta sivisti meitä tiedoillaan.

Aluksi meille kerrottiin instituutin toiminnasta, mutta pian siirryimme käsittelemään Armenian ja Azerbaidžanin välistä, Vuoristo-Karabahiin sijoittuvaa, etnistä ja alueellista konfliktia.

1980-luvun lopulta näihin päiviin jatkunut konflikti, joka on vaatinut lukuisia kuolonuhreja kummaltakin puolelta, juontaa juurensa 1900-luvun alkuun, jolloin Josef Stalin julisti Karabahin autonomiseksi Azerbaidžanin alueeksi. Ongelma kuitenkin oli, että alue oli pääosin etnisten armenialaisten asuttama. Konflikti puhkesi, kun alueen armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahin liittämistä osaksi Armeniaa.

Kaukasia-instituutin jälkeen syvensimme Jerevan-tuntemustamme tutustumalla lisää kaupunkiin. Suurin osa ryhmästämme lähti Jerevenin nähtävyyksille. Kun muut kävivät ihailemassa valtavaa Äiti Armenia-patsasta, muutamat vierailivat armenialaisen elokuvaohjaaja Sergei Paradjanovin museossa.

Iltapäivällä herättelimme makunystyröitämme yhden Armenian suurimmista vientituotteista, konjakin, parissa. Kävimme noin tunnin mittaisella opastetulla kierroksella Noy-konjakkitislaamossa. Opas esitteli tislaamon tiloja ja historiaan sekä kertoi konjakin valmistuksesta.

Kierros konjakkipyhätössä huipentui maistelutilaisuuteen, jossa tutustuimme kahteen eri-ikäiseen konjakkiin, ja vertailimme niiden toisistaan poikkeavia aromeja. Herrasmiehet Niko, Tomi ja Tuomas tietävät, että konjakin nautiskelussa oleellista ei ole vain maku vaan vakuuttava olemus.

Kierroksen jälkeen hajaannuimme viettämään viimeisiä hetkiämme kaupungissa. Osa lähti ravitsemaan itseään armenialaisella ruualla sillä aikaa, kun osa lähti etsimään vanhaa Jerevania.

Hökkelitalojen pappa kutsuu kylään

Vanhan Jerevanin ja uudemman keskustan erottaa vain kapeat portaat, jotka alkavat lähes pääkadun varrelta. Portaiden yläpäässä on täysin erilainen maailma. Talot ovat hyvin pieniä ja hökkelimäisiä.

Tapasimme tutkimusmatkallamme vanhan miehen, joka halusi esitellä aluetta. Hän kierrätti meitä hökkelitalojen välissä ja kertoili elämäntarinoitaan. Mies oli syntynyt juuri sillä kukkulalla mutta työskennellyt ja elänyt ympäri Neuvostoliittoa aina Siperiassa asti.

Lopulta sympaattinen pappa näytti meille ylpeänä synnyinkotinsa ja kutsui meidät vierailulle nykyiseen asumukseensa. Pieni koti koostui yhdestä huoneesta, joka oli seinistä kattoon asti täynnä erilaisia outoja koriste-esineitä ja kuvia.

Harmiksemme jouduimme kieltäytymään kahveista, sillä meidän piti kiirehtiä junalle. Kiitokseksi annoimme sympaattiselle oppaalle Fazerin suklaalevyn. Kuvassa oikealla avonaisen oven takana on papan kotikolo.

Paikallisen papan luona vierailu oli yksi reissun erikoisimmista kokemuksista. Yllättävä tapaaminen muistutti meitä, että entisiin neuvostomaihin saa syvemmän otteen tutustumalla paikallisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa.

Illan hämärtyessä lähdimme yöjunalla takaisin Tbilisiin. Jos emme lukumäärällisesti aivan kansoittaneet kokonaista vaunua, ilkamointimme ainakin täytti koko tilan.

Gorissa Stalin on vielä kova juttu

Palattuamme Tbilisiin nukuimme hotellissa muutaman tunnin ja lähdimme sitten kohti Goria ja siellä olevaa Stalin museota. Gorissa tutustuimme hieman kaupunkiin, joka oli kuitenkin niin pieni, että tehtävä oli nopeasti suoritettu. Kaupunkikierroksen jälkeen menimme Stalin- museoon.

Koska Josif Stalin oli kotoisin Georgian Gorista, kaupunki oli perustanut hänelle museon. Museossa opas kertoi Stalinin elämästä ja poliittisesta urasta. Vierailu oli hämmentävä kokemus, sillä Stalin on edelleen pikkukaupungin vetonaula eikä museossa kritisoida hänen tekojaan.

Kierroksen lopuksi tutustuimme Stalinin henkilökohtaiseen junavaunuun, jossa oli pramea sisustus ja luodinkestävät seinät. Museon pihalle oli siirretty myös Stalinin synnyinkodin julkisivu.

Illalla otimme tuntumaa Tbilisin yöelämään. Paikallisen hipsterihostellin pihalla oli monia pieniä baareja, joista valitsimme mielestämme tanssiystävällisimmän. Vaikka paikan musiikki ei lukuisista kappaletoiveistamme huolimatta hivellyt korviamme, pääsimme lopulta tanssin pyörteisiin. Vauhdikkaat tanssiliikkeemme houkuttelivat parketille myös paikallisia, joille näin intoutunut tanssahtelu oli selvästi vierasta. Baarimikko kertoi, etteivät georgialaiset nuoret tanssi juuri lainkaan, joten hän ei ollut ikinä nähnyt yhtä vauhdikasta menoa.

Viimeistä viedään: Georgian EU-haaveita ja amerikkalaisrahan radiotoimitus

Georgiassa liehuu enemmän EU:n tähtilippuja kuin Euroopan Unionin alueella yhteensä. Lisäselityksiä tilanteeseen saimme viimeisenä päivänä, kun vierailimme EU Delegaation Tbilisin toimistolla. Georgia tavoittelee innokkaasti täysivaltaista EU-jäsenyyttä. Poliittisten suhteiden päällikkö Monika Csaki kertoikin, että EU on todella suosittu niin poliitikkojen kuin tavallisten georgialaisten keskuudessa.

Georgian liittyminen EU:hun ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton asia. Csakin mukaan monet georgialaiset käytännöt sotivat EU:n vaatimusten kanssa. Esimerkiksi georgialaiset autot, joista puuttuu eri osia, kuten puskureita ja pakoputkia, eivät täytä unionin vaatimuksia. Suurin ongelma lienee kuitenkin maan ratkaisemattomat konfliktit Venäjän kanssa.

Päivän toinen vierailukohteemme oli georgialaisen Radio Tavisupleban toimitus. Toimitus kuuluu Radio Free Europen viestintäorganisaatioon, joka saa rahoituksensa Yhdysvaltojen kongressilta. Tavisupleba toimittaa sekä georgian- että venäjänkielistä sisältöä. Geogiankielinen sisältö kattaa kuitenkin suurimman osan kanavan toiminnasta. Nykyisin radiokanava on siirtymässä yhä enemmän Internetiin.

Koska Radio Tavisupleba pyrkii käsittelemään myös kiisteltyjä aiheita, kaikki poliitikot eivät ole olleet erityisen mielissään kanavan toiminnasta. Suurin puheenaihe paikallisten ihmisten arjessa on kuitenkin politiikan sijaan niukka toimeentulo sekä työttömyys. UNDP Georgian mukaan työttömyysprosentti on 12. Jopa 42 prosenttia väestöstä asuu maaseudulla, missä elintaso on heikompi kuin kaupungissa.

Matkamme päätti viimeisen illan illallinen, jonka söimme perinteisessä georgialaisessa ravintolassa. Nautimme maukkaasta ruuasta ja toistemme seurasta. Viimeistään tässä vaiheessa tosin monilla alkoi hatsapurikiintiö tulla jo täyteen ja tavallinen suomalainen ruoka houkuttaa. Illallisen jälkeen kokoonnuimme vielä viettämään aikaa yhdessä hotellille. Jätimme Georgian ja Tbilisin taaksemme yön pikkutunneilla ja suuntasimme kohti Riikaa ja Helsinkiä.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli mahtava kokemus. Opimme runsaasti uutta niin Georgiasta ja Armeniasta kuin koko Kaukasian alueestakin. Yhteiset kokemukset ja kommellukset hitsasivat ryhmämme tiiviisti yhteen, ja tuntuikin haikealta ja jopa oudolta hyvästellä ihmiset, joiden kanssa vietimme niin ohjelmantäyteisen ja vauhdikkaan viikon.

Our study trip to Georgia happened on 28.3.–5.4.2018. During the week we got to know Georgia, its capital Tbilisi and Armenia’s capital Yerevan. We visited various Caucasian destinations from the EU delegation in Tbilisi to the cognac distillery in Yerevan.

On our first day in Tbilisi our group visited the Tbilisi State University. In the university some of the students and teachers told us about the school’s history and activities. They also showed us their archeological collection from which they were very proud of. Georgia is famous for its archeological findings that show the long history of the country.

On the second day of our trip our group went to the office of the United Nations Development Programme. There a representative of the United Nations, Natia Natsvlishvili, told us about Georgia’s problems: poverty, unemployment and conflicts. However, in her opinion Georgia is now almost completely free from corruption.

In the afternoon we got to know more about Georgia’s conflicts, especially about the conflict in South Ossetia. Representatives of the non-governmental organization Danish Refugee Council told us about the conflict and took us near the border of South Ossetia. Situation on the border is tense and kidnappings are possible.

Major part of our fourth day passed while we sat on a bus. We travelled over 200 kilometers to Vardzia, where an amazing cave town is situated. We climbed up to a mountain where monks have dug a monastery in the 11th century. At some point there where as many as 50 000 people living in the caves.

Our group also visited the Borjomi national park, where we drank the famous Borjomi water straight from the spring. It smelled and tasted horrible.

After the trip to Vardzia and Borjomi we headed towards Yerevan in Armenia. Again almost the whole day was spent inside the bus. On the way we stopped at the shore of Lake Sevan where the views were spectacular, since the lake was surrounded by snow-capped mountains.

On Monday 2.4. we spent the day by getting to know Yerevan and Armenia. We visited the Caucasus Institute, where we were told about the history of the institute and about the conflict between Armenia and Azerbaijan. This ethnic and regional conflict takes place in Nagorno-Karabakh which is a region inside Azerbaijan’s territory. Armenians in the region want to be part of Armenia, which has led to numerous conflicts.

Our group also visited an Armenian cognac distillery. There we got to know about the history of the distillery and about cognac making. In the evening we headed back to Georgia by night train.

On Tuesday we went to Gori and spent some time in the museum of Josef Stalin. The museum guide told us about Stalin’s life and politics. In the end of the tour she also showed us Stalin’s private train, which had bulletproof walls.

On our last day in Tbilisi we visited the EU delegation and Radio Tavisupleba, which broadcasted both in Georgian and Russian. In the first destination, the Head of Political Relations, Monika Csaki, said that the EU is really popular among both politicians and ordinary Georgians. However, the country needs to change many of its ways in order to fit to EU standards.

All in all, the study trip was a great experience. We learnt a lot about Georgia, Armenia and the whole Caucasus region. A shared week and mutual experiences transformed our study group into a close-knit team.

Aikaisempien vuosien opintomatkoista voit lukea vanhemmasta Gazeta Sashasta.