Maanantaina 16.2. matkustimme tulevan kahden viikon vapaaehtoisporukan kanssa Swakopmundista pohjoiseen Damaramaahan Khorixas-kaupungin tuntumaan. EHRA:n pääleiri, Base Camp, oli uskomaton puihin rakennettuine nukkumistasanteineen ja telttoineen, sadevesisuihkuineen ja puiden siimekseen pystytettyine keittiöineen. Etenkin monen päivän puskassa oleskelun jälkeen paikka tuntui hotellilta – paitsi paremmalta. Niin puhtaalta ja luonnolliselta.
Löysin Afrikasta oikean paikkani. Tähtien ja paljaan taivaan alta, polttavan auringon ja ukkosmyrskyjen vuorottelusta, kovasta työnteosta ja keskipäivän lepäilystä puun suomassa varjossa.
Ensimmäinen viikko tiistaista lauantaihin on aina EHRA:n projektin rakennusviikko, building week. Tavoite on kahden kahden viikon projektijakson aikana saada rakennettua suojamuuri yhden vesialtaan ympärille johonkin kylään. Tietenkin rakennus tapahtuu aina kulloisenkin vapaaehtoisryhmän resurssien mukaan.
Me saimme kunnian olla se ryhmä, joka kasaisi valmiiksi ja sementoisi edellisen ryhmän aloittaman muurin. Sateet kuitenkin kävivät iltaisin ryöppynä kimppuumme ja vettynyt maa alkoi saartaa meitä ja raskaita leiritarvikkeitamme joka suunnasta. Pian olisimme auttamattomasti jumissa laaksossamme, jossa sijaitsevassa kylässä teimme rakennustyötämme. Jouduimmekin evakuoimaan itsemme pois sieltä jo perjantaina – saamatta muuria läheskään valmiiksi.
Kesti puoli päivää selvitä raskaan ajoneuvon ja perävaunun kanssa ulos laaksosta vankemmalle maankamaralle. Sateiden takia maa oli vettynyt ja petollisen pehmeä, ja saimme useaan kertaan kaivaa auton irti syvältä mudasta. EHRA ei uskalla palata samaan kylään jatkamaan rakennustöitä vielä ainakaan muutamaan viikkoon vaan joutuu työskentelemään jonkin aikaa muualla. Kyläläiset kaipasivat kiihkeästi suojamuurin valmistumista, mutta ymmärsivät tilanteen.
Vietimme viikonlopun 20.-22.2. Base Camp:ssa kunnostaen leirivälineitä ja siivoten sateen aikaansaamaa sekasortoa ja kuivaten matkatavaroitamme. Ja öisin saimme sielläkin ihailla kuohuvaa joenuomaa. Unelmani rannan hiekalla nukkumisesta jäi joka ilta vain märäksi haaveeksi ja lopulta tyydyin valloittamaan yhden teltan maan tasalta omaan käyttööni muiden nukkuessa vedeltä turvassa tasanteella puussa.
Loppujen lopuksi ryhmäämme kuului 8 vapaaehtoista, joista kuusi oli brittejä ja yksi USA:sta. Olin ensimmäinen suomalainen koskaan EHRA:ssa. Järjestön järjestäjät ovat brittejä, ja myös suurin osa vapaaehtoisista tulee sieltä.
Jäin kaipaamaan kaikkia osallistujia, kolmea paikalliseen väestöön kuuluvaa ja heidän uskomattomia maastontuntemus- ja luonnossaliikkumistaitojaan sekä EHRA:n kaikkia muita työntekijöitä.
Kaikki olivat hyvin samanhenkisiä, yhtä innostuneita ja intohimoisia matkustelijoita ja seikkailijoita. Ja oli tietenkin hyödyllistä, että kahdeksasta henkilöstä viisi oli hyväkuntoisia miespuolisia köriläitä, jotka saivat tyydytystä saadessaan raataa itsensä helteessä aivan uuvuksiin. Lisäksi oli yksi nuori nainen itseni lisäksi – ja 66-vuotias sitkeä englantilaisrouva, joka kiihkeästi oli päättänyt nähdä ja kokea kaiken ennen vanhuuden väsymyksen iskemistä.
Paikallisten ystäviemme rinnalla en osannut tuntea pelkoa edes seistessämme tiistai-keskiviikko -välisenä yönä nilkkoja myöten vedessä keskellä kuohuavaa jokea ja ajelehtivia puunrunkoja, tulvivan joen yllätettyä ja vallatua leiripaikkamme.
Heidän tyyneys ja varmaliikkeisyys ei antanut kertaakaan epävarmuudelle jalansijaa – he olivat eläneet erämaassa koko ikänsä ja kuuluivat sinne. Taidot käsitellä luontoa sekä paikallistuntemus yhdessä heidän hilpeän luonteen ja huumorintajun kanssa oli uskomaton yhdistelmä.
Kaikkein uskomattomin oli vielä edessä. Projektin toinen viikko, patrolling-viikko, jolloin on vuorossa elefanttien jäljitys ja seuranta niiden omassa luonnollisessa, villissä elinympäristössä aavikon äärimmäisissä luonnonoloissa.